Odotan malttamattomana, että lapset lähtevät kotoa ja saan oman elämäni takaisin.

en usko, että suurin osa kirjoittajista on vauvakuumeisia tai yhden lapsen äitejä. Itselläni on kaksi lasta, päivästä riippuen ihania tai kamalia. Minulla ei ole sukulaisia lähellä, mutta palkkaan lastenhoitajan toisinaan, kun alkaa oikein keittämään. Kuten totesin jo aikaisemmin, lapset ovat kallis harrastus. Minun on vaikea kuvitella, että joku onnistuu arvioimaan oman energiatasonsa/rahatilanteensa ja miehen lastenhoitamisen kaikki niin väärin. Erityisesti kun on jo se yksi lapsi esimerkkinä tulevasta ja kuinka kukaan voi kuvitella, että kahden kanssa on helpompaa kuin yhden? Ilmeisesti heitä kuitenkin on vielä pelottavan paljon.

Lohdutuksen sana: Aika kultaa muistot ja helpottaa elämää. Meillä 4 lasta ja nyt nuorin on kohta 3. Kukaan ei ole enää vaipoissa IHANAA! Kukaan ei enää heräile öisin IHANAA. Jokainen syö ja juo itse IHANAA. Arki helpottuu koko ajan, mutta silti en unohda sitä helvettiä, mikä oli atooppisen ihottuman ja allergian kanssa. Sairaalajaksot, vuosia putkeen valvottuja öitä kutinan takia. Testejä, huutoa, kokeiluja, eipäsittenkään tuota allergiaa-johtopäätöksiä. Rasvoja, rasvoja kymmeniä erilaisia, antihistamiinia ja vielä niitä perkeleen rasvoja. Ja muista, että nukkua et saa, etkä varsinkaan valittaa asiasta. Jotkuthan ei saa lapsia ollenkaan, vaikka haluaisivat... Odotan todella innolla, että lapset kasvavat ja voidaan tehdä yhdessä muutakin, kuin varoa portaikkoja ja painia uhmaikäisen kanssa. Ja ennenkaikkea: Ovat niin isoja, että pärjäävät keskenään kotona sen aikaa kun käydään leffassa ja syömässä.

T: Väsynyt, kahden pojan 1-v ja 3-v, kotiäiti.

Menen töihin bussilla, matka kestää noin puoli tuntia. Luen aina jotain, nyt kesällä olen lukenut enimmäkseen dekkareita. Nautin kovasti näistä kahdesta päivän rauhallisesta hetkestä.



Lisäksi mieheni vie silloin tällöin lapsen ulos ihan antaakseen minulle rauhaa.

Oikeasti, tuli ihan kauhea olo, kun luin, miten lapset ovat niin monelle taakka. Ei tämä varmaankaan ikäkysymys ole. Itse ajattelin ensin, että nämä äidit ovat saaneet lapsensa hyvin nuorena ja tuntuu, että elämä on jäänyt elämättä. Mutta ihan hyvässä lapsentekoiässähän he ovatkin olleet. Itse olen saanut viisi lasta, vanhimman 28-vuotiaana, nuorimman 42-vuotiaana. Olen ollut kotiäitinä 18 vuotta, enkä mitään muuta kaipaakaan. Välillä on hoitolapsia. Minusta on ihanaa nähdä elämää ympärillä, eri-ikäisiä lapsia, tutustua eri-ikäisten maailmaan ja lasten kavereihin. Olen itse aika syrjään vetäytyvä tyyppi enkä harrasta mitään kodin ulkopuolista elämää, mitä nyt käyn rokkikeikoilla (ja leikkipuistoissa). En elä lasteni kautta, vaan lapset vain ovat tärkein osa minun elämääni. Kaipaan ympärilleni lasten ääniä, jopa huutoa ja meteliä, leluja ja sotkuakin, sormen jälkiä ikkunoissa ja peileissä. Mutta en minäkään etukäteen tiennyt, että elämä voi näin ihanaa olla monilapsisen perheen äitinä.

ap:n kaltaiset äidit, jotka olemme uupuneita, olemme myös niitä jotka vaativat itseltään myös äitinä 110%:n panostuksen. Niin ainakin minä olen tehnyt ja vaatinut. Joskus se jaksamisen raja vain voi tulla vastaan. Toisilla aikaisemmin kuin joillakin toisilla, ja joku mennä porskuttaa eikä tunnu missään.

Itse olen vasta viime aikoinen tajunnut kuinka piipussa olen jo pidemmän aikaa ollut. Ikää 34-vuotta, lapsia kaksi, 1- ja 3-vuotiaat meneväiset pojat. Olen kokonaan omistautunut tälle äitinä olemiselle, 24/7. Vielä on pakko jaksaa muutama vuosi, sillä kaikesta huolimatta haluan hoitaa lapseni kotona.

MUTTA nyt vähitellen yritän oppia olemaan itselleni vähän armollisempi. Ei ole pakko antaa aina kaikkea itsestään unohtamalla samalla sen, mitä itse saattaa tarvita. Jos minä en voi hyvin, kukaan perheessämme ei voi.

67

Vierailija:

Oikeasti, tuli ihan kauhea olo, kun luin, miten lapset ovat niin monelle taakka. Ei tämä varmaankaan ikäkysymys ole. Itse ajattelin ensin, että nämä äidit ovat saaneet lapsensa hyvin nuorena ja tuntuu, että elämä on jäänyt elämättä. Mutta ihan hyvässä lapsentekoiässähän he ovatkin olleet. Itse olen saanut viisi lasta, vanhimman 28-vuotiaana, nuorimman 42-vuotiaana. Olen ollut kotiäitinä 18 vuotta, enkä mitään muuta kaipaakaan. Välillä on hoitolapsia. Minusta on ihanaa nähdä elämää ympärillä, eri-ikäisiä lapsia, tutustua eri-ikäisten maailmaan ja lasten kavereihin. Olen itse aika syrjään vetäytyvä tyyppi enkä harrasta mitään kodin ulkopuolista elämää, mitä nyt käyn rokkikeikoilla (ja leikkipuistoissa). En elä lasteni kautta, vaan lapset vain ovat tärkein osa minun elämääni. Kaipaan ympärilleni lasten ääniä, jopa huutoa ja meteliä, leluja ja sotkuakin, sormen jälkiä ikkunoissa ja peileissä. Mutta en minäkään etukäteen tiennyt, että elämä voi näin ihanaa olla monilapsisen perheen äitinä.

KIITOS AP tästä upeasta aloituksesta! Minuunkin kolahti niin täysillä että jo muutamankin kokemuksen olen tänne naputellut, ja taas sain terapiaa näytön täydeltä kun luin uusimmat kommentit. Tuomitsevia kommentteja en jää märehtimään, heillä on ilmiselvästi ollut paaaljon helpompaa.

Tänäkin aamuna ajattelin mitä tekisin jos olisin lapseton. Ulkona upea hellepäivä alkamassa, minä taas yöllä monta kertaa herännyt ja valvonut. Tarjoillut kahdelle lapselle maitoa, silitellyt huutavaa 10-kuista epätoivoisesti takaisin untenmaille, kantanut 2-vuotiasta takaisin omaan sänkyynsä, ja aivan liian aikaisin taas hereille kiskottu. Eli väsynyt jo herätessä, yhtä väsynyt kuin illalla nukkumaan mennessä.

Mieheni lähti mökille saunaa rakentamaan kuten koko kesän jo muutenkin. Me lasten kanssa olemme siellä olleet tänä kesänä vuorokauden ja se oli niin uuvuttava kokemus että ei kiitos enää.



Ilman lapsia olisin pakannut kylmälaukkuun herkulliset eväät, raikasta juomista, aurinkovoiteen ja lukemista. Olisin mennyt mieheni kanssa mökille, keittänyt meille kahvit ja heittäytynyt riippumattoon lukemaan kirjaa siemaisten välillä kylmää juomista. Grillaillut. Uimaan ei olisi voinut levän vuoksi mennä, mutta olisin tehnyt kaivovedestä virkistävän kastelukannusuihkun. Olisin kävellyt metsässä etsien mustikoita ja ahomansikoita jälkiruokaa varten. Ehkä pienet päiväseksit nokosten jälkeen...



Mutta olen täällä kotona, liian väsyneenä lähtemään edes ulos. 10-kuinen ei halua istua rattaissa, haluaa vain ryömiä ja kiipeillä jaloilleen. Pysymme siis kotona. 2-vuotias ei halua lähteä mistään pois ilman huutoa, rimpuilua ja potkimista. Pysymme siis kotona. Mun pinna ja kipeä selkä eivät tänäänkään kestä ulosmenoa joten taas menee yksi ihana hellepäivä elämässäni hukkaan.



Taidan keittää taas kahvia. Tod. näk. se seisoo keittimessä taas tunnin ennen kuin ehdin sitä maistaakaan.



Jaksamisia edelleen ap:lle ja muillekin uupuneille äideille! Tsemppihalein 11

On minullakin ollut vaikeuksia. Lapsilla on ollut sairauksia vaikka muille jakaa, itse olen sairastanut syövän, mies on alkoholisti eikä häntä juuri kotona näy, taloudellinen tilanne on välillä aivan sekaisin. Kuuteen vuoteen en nukkunut ainuttakaan yötä putkeen. Silti, minulle lapset ovat asia, jotka tuovat ilon elämään. Eihän se ole toisten tuomitsemista, jos kertoo, että itse ei pidä lapsia taakkana ja riesana, vaan ottaa ilon irti siitä, mikä on nyt, tätä päivää. Eikä se myöskään tarkoita sitä, etteikö uupumattomat panostaisi lapsiinsa ihan täysillä.

Vierailija:

Miettikääpä itse, kuinka omatoiminen esim. 7-vuotias jo on: leikkii kavereiden kanssa, syö itse, osaa ottaa juomista, pukea, käy vessassa

vaan niitä pitää jatkuvasti leikittää ja passata vielä 7-vuotiainakin. Yksikin äiti ei uskalla jättää 7v yksin kotiin kauppareissun ajaksi, koska pelkää että jotain tapahtuu. Eikä tuo 7v jätä äitiä koskaan ns rauhaan, vaan riivaa koko ajan ja käskyttää.

Se on kuulemma normaalia ja toivottavaa.

En osaa sanoa tuosta " oman elämän takaisin saamisesta" yhtään mitään, kun en ole aikuiselämää elänyt päivääkään ilman lapsia.



Sain esikoisen tosi nuorena ja toisen heti perään. Mies tajusi nopeasti, että hänellä on elämä elettävänään ja se elämä ei ole meidän kanssa. Jäin yksin lasten kanssa. Olin suunnitellut tarkkaan, kuinka elämäni menee ja lähtiessään mies romutti sen suunnitelman.



Enää meillä ei ollut siistiä. Meillä ei myöskään ollut hiljaista, kun talossa rymelsi kaksi uhmaikäistä. En päässyt lenkille ilman lapsia. Vaikka lapsiani rakastankin (ja rakastin silloin) enemmän kuin mitään maailmassa, toivoin, että he olisivat edes joskus olleet hiljaa ja pyynnöstä keränneet lelut laatikkoon. Ei... kauhea meteli ja kaikesta väännettiin kovasti. Viikonloppuvapaita ei ollut, sillä isä ei halunnut tavata lapsiaan. Silloin todellakin odotin aikaa, jolloin he muuttavat pois kotoa!



Nyt kouluikäisten äitinä huomaankin pelkääväni sitä päivää, jolloin lapset muuttavat pois kotoa. Vaikka meteliä riittää, heidät saa pyytämällä hiljaiseksi tai siirtämään leikit muualle. Kumpikin huolehtii omista jäljistään ja meillä on taas siistiä ja puhdasta. Omaa aikaa on reilusti, voin lähteä lenkille lasten kanssa tai ilman. Onhan heilläkin harrastuksensa ilman minua. Lapset ovat alkaneet irrottautua minusta ja tekee kipeätä päästää irti heistä.

Minäkin tunnen jokseenkin samoin kuin ap. Meillä on 2 v ja 6 kk ikäiset pojat. Miksi kaksi lasta? Kun odotin esikoista äidit kertoivat kauhujuttuja miten rankkaa lasten kanssa on. Mutta meidän lapsi oli niiiin helppo. Vauva-aika ei ollut kovin vaikea, vaikka heräillä saikin 3 h välein. Yhden lapsen pystyi nappaamaan mukaansa minne vain. Arki oli melko lailla samanlaista kuin ennen lasta. Olemme mieheni kanssa aina viihtyneet hyvin kotona.



Koska ajattelin, että eipä se perheellisen elämä niin kamalaa olekaan kuin kerrotaan, niin toista odottamaan. Odotusajan loppupuolella esikoisen uhma kiristyi ja sitä jatkuu edelleen. Siihen samaan vauvan vaatimukset. Molemmat huutaa yhtäaikaa kun ruokaa pitäis saada tai muuta tehdä. Nukkua ei saa kunnolla. Edelleen joutuu heräilemään yöllä 1-4 h välein. Tällä hetkellä molemmat lapset huutelee öisin. Väsyttää ja ei malta nukkua aina kun olisi mahdollisuus, sillä sekoan jos en saa olla yksikseni puuhailemassa ja omissa ajatuksissani edes hetken. Eikä mulle riitä se puolituntinen tai tunti, mä haluaisin olla vaikka päivän yhtäsoittoa tekemässä " ei mitään" . Ja silti ikävä tulee kyllä lasta poissaollessa.



Mä taas kaipaan aikaa, jolloin lapset ovat omatoimisia ja heidän kanssaan voi pelailla, retkeillä, harrastaa liikuntaa yhdessä, käydä elokuvissa ja konserteissa jne.

Olen hoitovapaalla 2-vuotiaan kanssa ja jatkuvasti harmittaa se kuinka paljon kaipaan omaa aikaa ja hiljaisuutta. Mielestäni tämä on tosiaan luonnekysymys. Toiset meistä on touhutätejä, jotka nauttii tekemisestä ja ihmisten kanssa olemisesta, minä taas nautin yli kaiken rauhasta, hiljaisuudesta, omista ajatuksistani. Voisin istua vaikka viikon paikoillani haaveilemassa ja pohdiskelemassa, ei tulis aika pitkäksi. Kaksivuotiaan kanssa elämä on jatkuvaa ohjeistusta, ei sekunnun rauhaa. Mulla on vielä kaiken lisäksi siunattu erittäin touhukkaalla tenavalla =). Ja tosiaan, mullekaan ei todellakaan riitä omaksi ajaksi tunti kaksi silloin tällöin.

hyvä äiti. Itselleen on vaikea antaa lupaa olla sellainen kun on. Jotenkin sellaisia aina iloisia touhuäitejä arvostetaan niin suuresti (varmaan syystä). Meillä on yksi melkoisen vaativa, vauvana valvottanut lapsi. Ei ole kuvitelmia siitä, että toinen menisi siinä sivussa. Toisaalta moni on rohkaissut, että seuraava tuskin on yhtä huono-uninen. Sitä riskiä en ota vaan seuraavaa ei ehkä tule ollenkaan. Haluan myöskin olla usein rauhassa ja puuhailla omia juttuja.

Tämä ei varmaan helpottanut juuri nyt umpiväsyneitä äitejä, mutta voin kuvitella ettei teillä ole helppoa.

Ei sillä, että tilanteesi mikään älyttömän helppo olisi, toisaalta huokuu, ettet sitä yritä edes ratkaista mitenkään...

Vierailija:

eli täällä taas yksi joka tuntee täysin samoin.

Miksikö niitä lapsia piti sitten tehdä toinenkin? no, kuten joku muukin jo kirjoitti, toinen raskaus alkoi kun esikoinen oli reilun vuoden, silloin kaikki oli kovin helppoa ja onnellista. Helvetti alkoi kun kuopus oppi ryömimään ja nousemaan pystyyn. nyt ei voi hetkeksikään kääntää silmiään, ettei isompi ruhjo pienempää. Ja kyllä, yritän järjestää esikoiselle kahdenkeskistä aikaa mun kanssa ja huomioida.

Mä oon niin väsynyt etten jaksa enää ees itkeä, masennuslääkkeet on olleet käytössä muutaman kuukauden mutta ne ei tunnu enää auttavan. Tuun hulluksi jos en saa kohta rauhallista omaa aikaa! Minkäs teet kun suku asuu kaukana ja isovanhemmatkin on töissäkäyviä, mies tekee reissutyötä ja olen niin saatanan yksin tän kaiken kanssa. Tekis mieli jättää lapset johonkin sossun ovelle ja ajaa vaan pois. Oon huono äiti ja ihminen, anteeksi. Hain lapsille hoitopaikat kun ei vielä ollut töistä tietoakaan, tulos oli se että päiväkodin johtaja syyllisti mut siitä heti. Nautin töissä käymisestä niin etten haluais tulla sieltä kotiin ikinä.

Tämmöinen tilitys. Sopisko että te jotka olette vasta vauvakuumeisia, yhden lapsen äitejä tai muuten täysin ymmärtämättömiä pysyisitte pois tästä ketjusta?

Miski vaadit itseltäsi 110% panostusta, jos olet sen takia väsynyt ja koet lapset taakaksi?

Luuletko tosiaan, että lapsesi muistaa lapsuudestaan merkkivaatteet ja siistin kodin? Ei todellakaan, hän muistaa hetket SINUN kanssasi, sen loistiko silmistäsi ilo ja rakkaus vai väsymys itse kasattujen paineiden alla.

No onneksi sentään olet oppimassa fiksummaksi. Mutta ihmeellistä että kukaan AJATTELEVA ihminen enää edes yrittää olla täydellinen äiti. Se kun on silkkaa utopiaa...

Vierailija:

ap:n kaltaiset äidit, jotka olemme uupuneita, olemme myös niitä jotka vaativat itseltään myös äitinä 110%:n panostuksen. Niin ainakin minä olen tehnyt ja vaatinut. Joskus se jaksamisen raja vain voi tulla vastaan. Toisilla aikaisemmin kuin joillakin toisilla, ja joku mennä porskuttaa eikä tunnu missään.

Itse olen vasta viime aikoinen tajunnut kuinka piipussa olen jo pidemmän aikaa ollut. Ikää 34-vuotta, lapsia kaksi, 1- ja 3-vuotiaat meneväiset pojat. Olen kokonaan omistautunut tälle äitinä olemiselle, 24/7. Vielä on pakko jaksaa muutama vuosi, sillä kaikesta huolimatta haluan hoitaa lapseni kotona.

MUTTA nyt vähitellen yritän oppia olemaan itselleni vähän armollisempi. Ei ole pakko antaa aina kaikkea itsestään unohtamalla samalla sen, mitä itse saattaa tarvita. Jos minä en voi hyvin, kukaan perheessämme ei voi.

67

Vierailija:

Oikeasti, tuli ihan kauhea olo, kun luin, miten lapset ovat niin monelle taakka. Ei tämä varmaankaan ikäkysymys ole. Itse ajattelin ensin, että nämä äidit ovat saaneet lapsensa hyvin nuorena ja tuntuu, että elämä on jäänyt elämättä. Mutta ihan hyvässä lapsentekoiässähän he ovatkin olleet. Itse olen saanut viisi lasta, vanhimman 28-vuotiaana, nuorimman 42-vuotiaana. Olen ollut kotiäitinä 18 vuotta, enkä mitään muuta kaipaakaan. Välillä on hoitolapsia. Minusta on ihanaa nähdä elämää ympärillä, eri-ikäisiä lapsia, tutustua eri-ikäisten maailmaan ja lasten kavereihin. Olen itse aika syrjään vetäytyvä tyyppi enkä harrasta mitään kodin ulkopuolista elämää, mitä nyt käyn rokkikeikoilla (ja leikkipuistoissa). En elä lasteni kautta, vaan lapset vain ovat tärkein osa minun elämääni. Kaipaan ympärilleni lasten ääniä, jopa huutoa ja meteliä, leluja ja sotkuakin, sormen jälkiä ikkunoissa ja peileissä. Mutta en minäkään etukäteen tiennyt, että elämä voi näin ihanaa olla monilapsisen perheen äitinä.

Odotan ensimmäistämme ja samanlaisia pelkoja ollut jo etukäteen. Niistä on kuitenkin puhuttu miehen kanssa ja mies on todella innokas tulemaan isäksi, joten meidän tapauksessa minusta ei varmastikaan tule sen aktiivisempaa vanhempaa kuin hänestäkään. Ja olen ainakin nyt sitä mieltä, että yksi lapsi riittää! Tosin pelkään lähinnä ikävuosia 1-3, isommat lapset ja heidän kanssaan puuhailu on ihanaa (sen mitä olen lapsuuden perheen ja lähipiirin kokemuksista oppinut).

Monta, monta viestiä joihin haluaisin kommentoida, mutta en muista numeroita. Lyhyesti kommentoin jotkain, mikä mieleeni jäi.



80: Jos sinulla käy tuuri ja lapsi on perusterve, normaali lapsi, pärjäätte varmasti ihan hyvin. Ensimmäiset vuodet ovat rankimpia, mutta lapsen kasvaessa joka kuukausi elämä helpottuu :) Muista vaan, ettet lankea tähän, mihin niin monet: toinen lapsi pienellä ikäerolla, kun se ensimmäinen " on niin helppo" . Alle 1-vuotiaasta ei todella tiedä vielä ollenkaan, minkälainen sisusäkki lapsesta on kehkeytymässä :D





Itse en ole käyttänyt koko aikaani äitiyteen, en ole edes yrittänyt olla täydellinen äiti. En silitä muuta kuin juhlavaatteet, siivoan sen mitä jkasan ja ehdin, niin että ei lasten kuitenkaan tarvitse liassa kahlata. Teen kotiruokaa enimmäkseen, mutta kyllä meilläkin maksalaatikkopäiviä on :)



Kun olen ketjua lukenut, olen ymmärtänyt, että ehkä isoin vaikuttava tekijä tähän huonoon olooni äitinä on se (mitä muutama jo kirjoittikin), että en voi olla äiti ja MINÄ itse yhtä aikaa. On ahdistavaa kieltää oma persoonansa ja olla jotakin muuta. Mutta vaihtoehtoa ei ole, en voi olla oma itseni.



Rakastan lapsia, mutta miksi, oi miksi sain kaksi maailman liikkuvaisinta ja puheliainta lasta?! Joskus katselen hiukan kateellisena rauhallisia lapsia....voi kun sellaisten kanssa olisi niin paljon mukavampaa.

Tietysti ihanaa, että ovat terveitä ja liikunnallisia (kun voisivat olla vakavasti sairatakin, ymmärrän. Osaan arvostaa sitä että lapseni ovat terveitä), mutta temperamenttimme ovat ihan eri laidoilla! Koen tuskaa siitä, että en saa koskaan olla hiljaa, en koskaan istua paikallani yksin, ilman että kukaan juoksee syliin, törmää tai pitää minua kiipeiltelineenään. Kaipaan omaa reviiriäni! Kaipaan minua, omaa itseäni. Olen joutunut hautaamaan oman persoonallisuuteni lasten vuoksi. Kun en tosiaan ole sellainen " touhutäti" luonteeltani.



Olen yllättnyt, että niin moni on ilmoittautunut tähän ketjuun samoin tuntevaksi tai minua ymmärtäväksi. Hienoa, että aloituksestani on ollut muillekin hyötyä. Itse olen saanut tästä paljon. Uusia näkökulmia, josta kurkistella tilannetta. Vertaistukea ja toivoa. Kiitos teillekin!



ap

Vierailija:

Minun on vaikea kuvitella, että joku onnistuu arvioimaan oman energiatasonsa/rahatilanteensa ja miehen lastenhoitamisen kaikki niin väärin. Erityisesti kun on jo se yksi lapsi esimerkkinä tulevasta ja kuinka kukaan voi kuvitella, että kahden kanssa on helpompaa kuin yhden? Ilmeisesti heitä kuitenkin on vielä pelottavan paljon.

Kommentti tuohon.

Kuten kirjoitin, vain yhden lapsen perheenä meillä ei ollut mitään ongelmia. Jaksoin lapsen kanssa aivan hyvin, nautin elämästä ja tuosta pienen lahjamme kasvun seuraamisesta :) Jos toinen lapsi olisi ollut yhtä hyvin nukkuva, terve vauva kuin esikoinen oli, olisi tilanne ollut aivan toinen. Ja kuten jo tämänkin kirjoitin, myös esikoinen alkoi sairastella kuopuksen syntymän aikoihin. Aivan yhtäkkiä muutimme yhden terveen lapsen perheestä kahden sairaan lapsen perheeksi. Kukaan ei nukkunut kuukausiin kunnolla. On äärettömän raskasta päivä toisensa jälkeen, kuukausi toisensa jälkeen hoitaa kahta lasta, jotka joko vuorotellen tai yhtä aikaa ovat jostakin kipeitä tai kuumeisia.

Myöskin huonoa tuuria se, että mieheni joutui tekemään noihin aikoihin pidempää päivää ja olin paljon yksin lasten kanssa. Koska lapseni olivat sairaita melkeinpä koko ajan, en voinut palkata ulkopuolista hoitajaa. Sairas lapsi on hyvin haavoittuva ja herkkä, kaipaa tuttua ihmistä lähelleen. En mitenkään voinut pettää lasteni luottamusta niin!

Ja lisää huonoa tuuria: suvussani (minun ympärilläni oikeastaan) puhkesi tuolloin aika iso kriisi, joka vaikutti jaksamiseeni oleellisesti.

Kaikkea ei voi ennustaa, mitä elämä tuo tullessaan! Jos silloin olisin nähnyt tulevaisuutemme, emme ikinä olisi ryhtyneet toista lasta hankkimaan. Väitän, että KUKAAN ei olisi voinut etukäteen arvioida, miten meidän tapauksessamme käy.

ap

Vierailija:

Lapset ovat alkaneet irrottautua minusta ja tekee kipeätä päästää irti heistä.

Tunsin palan kurkussani, kun luin viestisi. Luultavasti minun käy samoin kuin sinun. Lasten kotoa lähtö ja sitä ennen irrottautuminen omaan elämään ovat varmasti kuitenkin kova paikka sitten aikanaan. Kyllähän noihin lapsosiin kiintyy väkisinkin vaikka(juuri siksikin ehkä) kun olen kokenut tämän raskaana.

Toivon hartaasti, että tuntemuksistani huolimatta pystyn tarjoamaan heille hyvän lapsuuden.

ap