Odotan malttamattomana, että lapset lähtevät kotoa ja saan oman elämäni takaisin.

Vierailija:

- olin näet juuri viikon poissa jokin aikaa sitten eikä tekisi enää mieli tulla takaisin kotiin. Menee monta viikkoa siinä, että psyykkaa itseään taas tähän samaan rumbaan.

Lomalla sitä tajuaa, miten ihanaa on olla yksin ja miten suuri rasite perhe on ihmiselle.

39

Kamalaa sanoa, mutta ei ollut pätkääkään ikävä. Olivat kuitenkin isänsä hyvässä hoidossa. Olisin voinut olla yksin vaikka kuukauden... Oikein vasta silloin huomasin, miten ihanaa olisi olla enemmän ihan yksin. Juuri kuten yksi kirjoittaja varoitelikin :)



Metallimude, minkä ikäinen vauvasi on?



ap

sittemmin jätti perheensä, nyt elelee uuden onnen kanssa, ja kuinkas ollakaan: uusi vauva tulossa!



Mutta voihan sitä aina häippästä ja aloittaa alusta, kun vähän väsyttää tuo arki ja lapset.

tässä yksi täysin samoin tunteva :)

Toki lapset kasvavat,mutta onko se mies siinä enää tai sä itse,onkin jo toinen asia!

Itse nautin huomattavasti enemmän lasten kanssa olosta kun käyn töissä. Sitä näkee asiat paremmin. Tuntui monesti kun olin vain kotona että ei näe sitä ihanuutta mitä lapsissa on ja mitä ne antaa:)

Toisaalta mökkireissut jäivät tältä kesältä väliin, ei tulis " rentouttavasta" lomasta mitään kun koko ajan sais juosta 1v4kk ikäisen tytön perässä kun kanaemo ja nukuttaa yli tunti päikkäreille jne. Ei kiitos, teen sen mielummin täällä kotona.

Jotenkin myös on tajutonta ajatella, että oma elämä on jotain muuta kuin oman perheen, miehen ja lasten kanssa. Joskus itsekin ajattelen, että edes hetki rauhaa, että voisin vaikka käydä suihkussa, lukea sähköpostin, syödä, juoda kahvin, katsoa leffaa ja sitten ykskaks sellainen hetki tulee ja saan tehdä ihan mitä haluan. Ja sitten jaksan taas aloittaa saman rumban alusta.



Elämä menee aivan liian nopeasti ohi, jos joudut odottamaan 18 vuotta omaa elämääsi ja varmasti katkeroittaa myös. Toisaalta kuka voi syyllistää toista, toinen ei nauti samoista asioista kuin itse - jos perheellisenä olo todella ahdistaa, niin ehkä sitten vain ei ole luotu elämään perheellisenä. Omassa suvussa ihan viime hetken esimerkki, 18-vuotiaana ensimmäiset lapset saanut ja 6 lasta täysi-ikäiseksi kasvattanut serkkuni erosi miehestään, kun halusi vihdoinkin tehdä jotain omaa elämässä.



Tuli vain mieleeni, että miehillehän tämä on ihan ' sallittua' häippästä, kun avioliitto ja lapset ahdistaa, niin miksei sitten nainenkin voisi lähteä ja jättää lapset miehelle?

opettaneet. Nyt kun ovat päiväkodissa elämä on kyllä muuttunut tuhat kertaa helpommaksi. Joskus tulen töistä kotiin puoleksi tunniksi lepäämään ennen kuin haen - oi sitä autuutta ja sen jälkeen olen hyvällä tuulella ja valmis hakemaan lapset hoidossa, olen huopmannut että tuolla tapaa kaikkien ilta helpottuu.

Miten kypsymättömiä ja itsekkäitä ihmiset ovatkaan.



Jotenkin tuntuu, että mitä vanhempana lapsen hankit, sitä itsekkäämmäksi on elämäsi ehtinyt muotoutua ja sitä suuremmaksi oma aikasi, oma tilasi, minä-minä-maailmasi kasvanut.



Ehkäpä vanhempien ihmisten ei pitäisi hankkiakaan lapsia, urautunut ajatusmaailma on vaikea kiskaista toiseen suuntaan, vanhalle koiralla on turha opettaa uusia temppuja.



On todella typerää surra sitä mitä tuli tehtyä, mitä ei voi enää muuttaa. Elää lapsellisissa ja itsekkäisissä haavekuvissa paremmasta lapsettomasta huomisesta.

Kyllä omaa aikaa saa lastenkin kanssa, varastettua pieniä hetkiä itselleen, ehkäpä minä-minä-maasi on kasvanut liian isoksi eikä se aika riitä sulle...



Ja yksi tärkeä pointti, miten te ihmiset puhutte lapsistanne kuin joistain pohjattomasti vaativista hirviöistä, joita pitää alati palvella selkä hiessä!



Minulle lapseni ennenkaikkea persoona! Kehittyvä IHMINEN, joka ei todellakaan ole vaiva eikä taakka vaan lahja! ja toivottavasti kasvan ihmisenä häntä kasvattaessani.

Sydämensivistystä ihmiset.

Kenelle sinä paasaat? Minulleko, ap:lle? Oletat minun siis olevan " vanha äiti" ? Olen saanut lapseni ikävuosien 25-28 välillä, en kovin nuorena, mutta ne vanhanakaan.

Kirjoituksestasi huokuu tietämättömyys rankkaa elämää kohtaan, jota lasten kanssa voi olla. Sinä olet kai päässyt lapsesi (joita on kai vain yksi?) helpolla, kun et osaa yhtään asettua asemaani. Jokainen, joka on elänyt helvetillisiä hetkiä, tietää mistä puhun. Tiadat itse olla kypsymätön, jos et osaa ymmärtää, että ihmisiä ja elämää on erilaista.

Ai sinulle lapsesi on ennenkaikkea oiken persoona? Ei taakka, vaan lahja? Voi miten hel****n tekopyhää tekstiä!! Kulje jalanjälkiäni ensin ja katsotaan sitten, mitä mieltä olisit! Et todella voi osoittaa minua sormella, kun et tiedä, minkälaista minulla on ollut.

Ja vielä: rakastan lapsiani. He ovat minulle persoonia, ihania upeita IHMISIÄ (näköjään kuuluu kirjoittaa isolla :D). He ovat minulle lahja monessa mielessä. He ovat opettaneet minulle paljon, olen äärettömän onnellinen toisinaan, että saan seurata heidän kasvuaan.

MUTTA tämä ei ole minulle onnellista elämää. En vaan ole niin vilkas ja sosiaalinen, osallistuva ja iloinen kuin äidin pitäisi olla. Inhoan sitä, että joku huutaa, tappelee, juoksee, törmäilee, itkee, kysyy, pyytää, vaatii k o k o ajan.

Kerrohan sinäkin, 52 lapsesi ikä?

t. ap-mur mur

Vierailija:

Miten kypsymättömiä ja itsekkäitä ihmiset ovatkaan.

Jotenkin tuntuu, että mitä vanhempana lapsen hankit, sitä itsekkäämmäksi on elämäsi ehtinyt muotoutua ja sitä suuremmaksi oma aikasi, oma tilasi, minä-minä-maailmasi kasvanut.

Ehkäpä vanhempien ihmisten ei pitäisi hankkiakaan lapsia, urautunut ajatusmaailma on vaikea kiskaista toiseen suuntaan, vanhalle koiralla on turha opettaa uusia temppuja.

On todella typerää surra sitä mitä tuli tehtyä, mitä ei voi enää muuttaa. Elää lapsellisissa ja itsekkäisissä haavekuvissa paremmasta lapsettomasta huomisesta.

Kyllä omaa aikaa saa lastenkin kanssa, varastettua pieniä hetkiä itselleen, ehkäpä minä-minä-maasi on kasvanut liian isoksi eikä se aika riitä sulle...

Ja yksi tärkeä pointti, miten te ihmiset puhutte lapsistanne kuin joistain pohjattomasti vaativista hirviöistä, joita pitää alati palvella selkä hiessä!

Minulle lapseni ennenkaikkea persoona! Kehittyvä IHMINEN, joka ei todellakaan ole vaiva eikä taakka vaan lahja! ja toivottavasti kasvan ihmisenä häntä kasvattaessani.

Sydämensivistystä ihmiset.

Arvelen, että sinä itse olet kahdenkympin huitteilla jos sitäkään.

Vaikka miten ovat rakkaita ja ihania, niin kyllä sitä jo jossain takaraivossa kaihertaa ajatus siitä, että jonain kauniina päivänä ne eivät enää asukaan täällä, OU JEE! :-)

:D









ap

muistan miten kaipasin rauhaa, hiljaisuutta ja SIISTEYTTÄ!! sitten kävi aika äkkiä niin, että lapset oli jo yläasteella, ja olin vuosia saanut nauttia niistä hiljaisista hetkistä, kun muksut oli leireillä, kavereilla, mummulassa ja ties missä, ja arvatkaa mitä??!! mulle iski armoton vauvakuume!! nyt se kuumeilun tulos on jo kolme, ja oon nauttinut täysin siemauksin ihan joka päivästä. en tiedä mikä on toisin, mutta näin kävi. ystävät pitää hulluna varmaan, alottaa nyt taas alusta.



ja ihan kuriositeettina nuorille äideille, se ei kyllä helpota paljookaan, että lapsi muuttaa pois kotoa. sittenhän siitä vasta on huoli, kun se ei asu valvovan silmän alla. vaikka toisin luulis...



äidiksi 21,23,25 ja 40 vuotiaana

Siisteyttä kaipaan minäkin. Jostain kuulin tälaisen kuvauksen, että lapsiperheessä, jossa on pieniä, siivoaminen on kuin lumenluontia myrskyssä.



Varmasti sinua joku pitää outona (minäkin...ainakin nyt, tässä elämäntilanteessa ollessani :D), aloittaa nyt alusta vielä tuossa vaiheessa! Mutta mikäpäs siinä, ihan mukava ajatushan tuo tietysti on, että saisi keskittyä vain yhteen lapseen kaikessa rauhassa. Pian nuorimmaisesi kasvaa isoksi ja saat alkaa odottelemaan lapsenlapsia :)



ap

Minä ja mieheni ei haluta lapsia ja ollaan mietitty asiaa paljon. Nämä kirjoitukset auttavat ymmärtämään, ettei lasten saaminen ole meidän juttu. :)



Tsemppiä teille lastenne kanssa, hyvä on etukäteenkin miettiä mitä elämältään haluaa ja mitä ei. Ollaan onnellisia omilla tavoillamme.

Onnellisen elämän voi todellakin viettää ilmankin. :)

että kuopuskin 1v.9kk tulisi siihen ikään, että voitaisiin harrastaa ja käydä yhdessä mm. luistelemassa niin ettei tarvitse opastaa, elokuvissä jaksaisi istua, ymmärtäisi kaikki asiat ja tottelisi käskystä. Silti mulla ajoittain paha vauvakuume, en ymmärrä itseäni, miksi haluaisin vielä siihen vauvarumbaan mukaan.

Minä ottaisin lapsia mieluusti enemmänkin kun ovat niin ihania =)

Surettaa kun en enempää voi saada.



t. 2 pojan äiti

eli täällä taas yksi joka tuntee täysin samoin.



Miksikö niitä lapsia piti sitten tehdä toinenkin? no, kuten joku muukin jo kirjoitti, toinen raskaus alkoi kun esikoinen oli reilun vuoden, silloin kaikki oli kovin helppoa ja onnellista. Helvetti alkoi kun kuopus oppi ryömimään ja nousemaan pystyyn. nyt ei voi hetkeksikään kääntää silmiään, ettei isompi ruhjo pienempää. Ja kyllä, yritän järjestää esikoiselle kahdenkeskistä aikaa mun kanssa ja huomioida.



Mä oon niin väsynyt etten jaksa enää ees itkeä, masennuslääkkeet on olleet käytössä muutaman kuukauden mutta ne ei tunnu enää auttavan. Tuun hulluksi jos en saa kohta rauhallista omaa aikaa! Minkäs teet kun suku asuu kaukana ja isovanhemmatkin on töissäkäyviä, mies tekee reissutyötä ja olen niin saatanan yksin tän kaiken kanssa. Tekis mieli jättää lapset johonkin sossun ovelle ja ajaa vaan pois. Oon huono äiti ja ihminen, anteeksi. Hain lapsille hoitopaikat kun ei vielä ollut töistä tietoakaan, tulos oli se että päiväkodin johtaja syyllisti mut siitä heti. Nautin töissä käymisestä niin etten haluais tulla sieltä kotiin ikinä.



Tämmöinen tilitys. Sopisko että te jotka olette vasta vauvakuumeisia, yhden lapsen äitejä tai muuten täysin ymmärtämättömiä pysyisitte pois tästä ketjusta?