Odotan malttamattomana, että lapset lähtevät kotoa ja saan oman elämäni takaisin.

Kirjoituksistasi paistaa läpi suuri älykkyys. En ole itsekään mikään älykääpiö. Ehkäpä me pohdiskelemme liikaa ja asetamme asioita liian voimakkaisiin kehyksiin. Eli on joko lapset tai minä itse, ei molempia yhtäaikaa.. Onhan se totta minkä joku tokaisi, että meidän elämä on nyt tämä elämä lasten kanssa. Meidän elämää oli myös ennen lapsia ja silloin se oli erilaista. Niinpä, taidamme kaivata ruusuisin muistoin sitä entistä elämää, mutta myöntää täytyy että aika yksitotista ja paikallaan junnaavaa se oli. Kaipasin breikkiä työhön ja ulkopuolisiin paineisiin, ja ajattelin että lastenteko sen toisi. Ja niin kyllä toikin, mutta en ole jaksanut tehdä mitään mitä olin luullut tänä aikana ehtiväni. Haluaisin olla pullantuoksuinen muumimamman kärsivällisyydellä varustettu äiti, mutta minusta sukeutuikin väsynyt ja äkäinen valmisruokaa lämmittävä valittaja. Enkä tykkää itsestäni tällaisena. Haluaisin nauttia kaikesta tästä enkä pysty siihen. Keljuttaa.

Niin, miksi kaksi lasta kun on niin rankkaa. No siksi että yhden kanssa on pitempään rankkaa. Kun on vain yksi lapsi niin sillä ei ole aikaisin viikonloppuaamuina leikkikaveria joten se tulee herättämään äidin. Mökillä ja matkoilla ainokaisella ei ole kuin aikuista seuraa. Kaverien mukaan ottaminen joka paikkaan vaatii järjestelyjä ja ylimääräistä vastuuta. Ja tiedän kokeneena sisarusten kasvattavan vaikutuksen, pelkäsin ainoan lapsen syndroomaa. Lisäksi, kun rupesin toista lasta haaveilemaan oli tuo esikoinen vielä melko helppo tapaus, nukkui silloin ½-1 - vuotiaana hyvin ja arki sujui ihan kivasti. Levottomuudet, uhmat ja yöherättelyt alkoivat toden teolla kun odotin jo pikkukakkosta.

Kakkonen on vielä alle vuoden ja tiedän että tämä ensimmäinen vuosi on rankin ja sitten helpottaa. Menisi vaan jo ohi se rankka aika...

Miettikääpä itse, kuinka omatoiminen esim. 7-vuotias jo on: leikkii kavereiden kanssa, syö itse, osaa ottaa juomista, pukea, käy vessassa, käydä itsekseen kaupoilla jne. Siinä vaiheessa se vaiva, jota lapsesta on, tuntuu lastenleikiltä vauvaan tai taaperoon verrattuna.



Kokemuksella voin sanoa, että nyt kouluikäisten lasten äitinä elämäni on todella helppoa. Ainahan sitä huolta ja työtä on, mutta voin harrastaa, olla rauhassa, nukkua tarvittaessa, syödä rauhassa, istua vessassa kenenkään huutamatta jne. Raskaat ajat unohtuu, mutta välillä oikein muistelen, kuinka olin tuskissani pienten kanssa.



Tietenkin joskus ajattelen, että sitten elämä vasta helppoa on, kun lapset muuttaa pois, mutta pääosin pidän elämääni jo nyt helppona ja varmaan kauheaa, kun sitten oikeasti muuttavat. Sitten olen vanha ja alan odottelemaan lapsenlapsia.:)

eli miksi toinen lapsi? Olihan se varmaan selvää yhden lapsen jälkeen, että lapset vaativat paljon. Olettaisin, että AP ei ol halunnut poiketa normista ja nyt kipuilee oman tahtonsa puuttumista.

Lapset ovat kallis harrastus, ja AP:n kannattaisi palkata lastenhoitaja, niin minäkin teen. Huonokuntoiset isovanhemmat eivät sovi lastenhoitajaksi.

Ymmärrän sinänsä AP:ta, ei kaikille lapset sovi. Minun elämääni lapset tuovat uskomatonta rikkautta. Arkielämä vaatii tottakai enemmän kuin eläessäni kaksin mieheni kanssa, mutta lapset eivät estä minua elämästä.

Tärkeintä minusta on muuttaa oma ajattelumalli, ja mikään ei estä lasten kanssakin esim. tilaamasta pizzaa jne Leffoja ei tietty ehdi katsoa kymmeniä, mutta muutaman kuitenkin..

Odotan sitä aikaa, kun lapset lentävät pesästä maailmalle.

Mitään sen kummempia selittämättä.

Täälläkin yksi, joka odottelee lasten lähtöä. Ovat jo onneksi ala-asteikäisiä. Ihan kivoja, mutta kaipaan omaa vapautta ja rauhaa, kuten ap.



Täytyy myöntää, että elämä on jo paljon paljon helpompaa kuin pikkulapsiaikaan, mutta silti ei ole täyttä vapautta.



Mun ei ole ollenkaan vaikea keksiä, mitä sitten, kun lapset on lähteneet. Vaikka mitä, kymmeniä eri asioita.

jos olisitte onnellisimpia ilman niitä.



Miettikää hetki, mitä lapsenne ajattelisivat jos saisivat aikuisina tietää mitä te ajattelitte heitä hoitaessanne.



Todella, todella surullista luettavaa. Sori vaan.

Suren jo nyt, että lapset (4 ja 6 v.) lähtevät joskus kotoa pois. Toivon, että yhteys kuitenkin aina säilyy ja osaan päästää heistä irti oikeaan aikaan.

vain yksinkertaisiin ja leimaaviin tokaisuihin kykenevät hölmöt, tyyliin nro 31: te ette rakasta lapsianne.



Olisipa teillä edes sen verran sisälukutaitoa, vaikka viisaus puuttuukin, että olisitte ymmärtäneet ap:n pyynnön. Hän halusi samankaltaisten kokemuksia. Ainoastaan oliko se nro 11 puhui omasta vastaavasta kokemuksestaan.



Ap: en ole ihan samankaltainen, mutta luulen ymmärtäväni mitä tarkoitat, koska minäkin olen aina rakastanut omaa rauhassa olemista, viipyilyä omien ajatusten kanssa. Minullakin on nyt kaksi pientä lasta, eikä se enää onnistu. Oma itse sellaisena kuin sen tunsin on kadonnut. Enkä minäkään arvannut sen aivan näin menevän, eikä se vielä yhden kanssa näin ollutkaan. RAkastan lapsiani yli kaiken ja olen varsinainen leijonaemo. Mutta se, että koen olevani luotu äidiksi ei poista kipua itseni kadottamisesta.



Maailma ei ole niin yksinkertainen ja musta-valkoinen kuin tässä pinossa tunnutaan kuviteltavan. Kaksi ristiriitaista faktaa voi olla olemassa yhtäaikaa.



Siinä olen samaa mieltä kuin jotkut kirjoittajista, että jos vain odottaa jotain tulevaa, tämä hetki menee hukkaan. Itse suostun tähän hetkeen, koska olen sen valinnut, enkä tätä valintaa antaisi mistään hinnasta pois. Loppujen lopuksi lähes kaikki mitä minulla on tuhisee tuolla pienissä sängyissään.



Kirjoituksesi perusteella uskoisin ap sinusta löytyvän luovuutta, jolla muokata tästä hetkestä sekä itsellesi että lapsillesi hyvä tämä päivä.

esikoinen kohta 6v. hänellä keskivaikea kehitysvamma, mulla ulkoilu ei lopu siihen kun lapsi täyttää 7v. saan tosiaan ulkoilla niin kauan, kun lapsi asuu kotona.

teidän ei tarvi sinnitellä montaa vuotta, kun teidän lapset pärjää ulkonakin yksin.

ootte onnellisessa asemassa, jos lapsenne on terve.

Minäkin kaipasin kiihkeästi omaa aikaa ja ennen kaikkea hiljaisuutta. En kestä meteliä.



No, nyt on siinä mielessä " hyvä" tilanne, että lapset ovat joka toisen viikon minulla ja joka toisen viikon isällään. Eli joka toisen viikon saan viettää ihanassa hiljaisuudessa ja rauhassa.



Tosin, tätä meidän avioeroa en olisi mistään hinnasta halunnut, mutta kun mies päätti lähteä niin minkäs teet.

lapsemme olivat pieniä. Nyt ajatukseni ja tunteeni ovat kääntyneet aivan päinvastaisiksi, kun lapsemme ovat pieniä koululaisia: Elämä lasten kanssa on helpottanut huomattavasti. En todellakaan toivo, että se aika tulisi nopeasti, kun lapset lähtevät kotoa. Lisäksi ajattelen haikeudella lasten vauva-aikaa ja toivoisin, että silloin olisin osannut nauttia siitä enemmän. Kun lapset olivat pieniä, tunsin usein itseni surkeaksi äidiksi ja hurjan väsyneeksi.

Täällä yksi samanhenkinen, vaikka olenkin mitään-mistään-tietämätön-vain-yhden-lapsen-äiti.



Alkuaika vauvan kanssa oli yllättävän helppoa, mutta nyt kun lapsi on vuoden olen herännyt siihen tosiasiaan että en ole onnellinen, minulla ei ole omaa elämää ja joskus haikailen paluuta lapsettomaan elämään. Lapsi on ihana, rakas mussukka jonka hymy saa sydämeni pakahtumaan. Silti uskon, että oli onnellisempi kun elimme mieheni kanssa kahdestaan. Tämä lapsiperheen elämä on tappavan arkista ja tylsää.

Nyt vasta huomasin, että ketjuhan oli vielä jatkunut.

34:lle kiitos viestistä. Hän osasi muotoilla ajatukseni paremmin kuin minä itse :) Esim. tämä :

Vierailija:

Rakastan lapsiani yli kaiken ja olen varsinainen leijonaemo. Mutta se, että koen olevani luotu äidiksi ei poista kipua itseni kadottamisesta.

Maailma ei ole niin yksinkertainen ja musta-valkoinen kuin tässä pinossa tunnutaan kuviteltavan. Kaksi ristiriitaista faktaa voi olla olemassa yhtäaikaa.

Rakastan lapsiani ihan hirveästi! En kai muuten tuntisi huonoa omatuntoa tällaisista ajatuksista(että haluaisin lapset pois jaloista)?!

Koetan löytää nykyhetkestä niin paljon hyvää kuin pystyn, mutta se on todella vaikeaa. Tuntuu kuin minua tukahdutettaisiin joka hetki. En voi hengittää kunnolla.

ap

Saan kyllä elää ihan sellaista elämään kuin haluan, vaikka olen kahden lapsen äiti. Ehkä ilman lapsia panostaisin enemmän työhöni, opiskelisin, harrastaisin ja matkustelisin ENEMMÄN kuin nyt. Mutta minulla on " oma elämä" , jota toki elän myös perheen ehdoilla.

Miksi kaksi lasta?



Elämä yhden lapsen kanssa oli hyvin leppoisaa ja mukavaa. En osannut mitenkään kuvitella, että kahden lapsen kanssa elämä olisi niin täysin erilaista! Olemme molemmat mieheni kanssa sellaisista perheistä, joissa on useampi kuin yksi lapsi, joten halusimme suoda esikoisellemme sisaruksen.



Elämä muuttui ahdistavaksi oikeastaan heti kuopuksen synnyttyä. Vauvalla oli koliikkia, hän oli huono nukkuja ja kovasti sairasteleva. Kuopuksen syntymän aikoihin myös esikoisella ilmein terveydellisiä ongelmia. Kuopuksen syntymän jälkeisestä vuodesta en muista muuta kuin äärettömän kireän pinnan, soivat korvat(toinen/molemmat lapset huusivat suurimman osan päivästä) ja loputtoman väsymyksen. Jokaisen päivän vaihtaisin pois. Kaduin katkerasti tuolloin, että lapsellisesti kuvittelimme selviävämme toisesta lapsesta leikiten ja ryhdyimme toista lasta hankkimaan.



Meillä on ollut huono atuuria hyvin monessa asiassa viimeisen kahden vuoden aikana. Jos asiat olisivat menneet toisella tavalla, voi olla että ajatukseni lapsista ja elämästä heidän kanssaan olisivat aivan toisenlaisia! Mutta niillä korteilla on pelattava, mitkä on sattuma jakanut.



Lisää kysyttävää? Vastailen kyllä ihan mielelläni.



ap

Vierailija:

Miettikääpä itse, kuinka omatoiminen esim. 7-vuotias jo on: leikkii kavereiden kanssa, syö itse, osaa ottaa juomista, pukea, käy vessassa, käydä itsekseen kaupoilla jne. Siinä vaiheessa se vaiva, jota lapsesta on, tuntuu lastenleikiltä vauvaan tai taaperoon verrattuna.

Kokemuksella voin sanoa, että nyt kouluikäisten lasten äitinä elämäni on todella helppoa. Ainahan sitä huolta ja työtä on, mutta voin harrastaa, olla rauhassa, nukkua tarvittaessa, syödä rauhassa, istua vessassa kenenkään huutamatta jne. Raskaat ajat unohtuu, mutta välillä oikein muistelen, kuinka olin tuskissani pienten kanssa.

Tietenkin joskus ajattelen, että sitten elämä vasta helppoa on, kun lapset muuttaa pois, mutta pääosin pidän elämääni jo nyt helppona ja varmaan kauheaa, kun sitten oikeasti muuttavat. Sitten olen vanha ja alan odottelemaan lapsenlapsia.:)

Kiitos kannustavasta viestistä! Varmasti sanomasi pitää paikkansa. Vauva-aika oli paljon rankempaa kuin nyt kahden leikki-ikäisen kanssa. Luultavasti jatkuu samalla kaavalla ja kouluikäisten kanssa on taas paljon helpompaa. Ehkä ajattelen elämästä ja lapsista ihan toisin parin vuoden kuluttua.

Minäkin jo innolla odotan, että saan lastenlapsia! Sitten voi lapsista nauttia vaan lainalapsina ja vanhempansa kantavat päävastuun. Ja lastenlasten hoidossa auttaisin varmasti hyvin mielelläni, koska tiedän kuinka rankkaa pienten kanssa voi olla. Meillä ei ole apuja ollut.

Koetan jaksaa uskoa tulevaisuuteen. Toivon, että voisin aidosti pystyä nauttimaan lasteni seurasta vielä joskus. Koetan opettaa itseäni sen minkä pystyn :)

ap

Minustakin tuntuu tosi pahalle että ikinä ei saa olla yhtään yksin ja kaikki on aina sotkussa. Elän todellakin nykyään vain sitä päivää odottaen että saan taas olla rauhassa.

Rakastan kyllä lapsiani.

olen ollut hiljaisuudessa, nukkunut päivällä ja milloin vaan, roikkunut av:llä... on niin ikävä jo miestä ja vauvaa että itkettää.

jo ekana päivänä sain itteni ladattua ja siivottua sen minkä halusin. sit aloin jo kaipaamaan omiani. aina oon viihtyny yksin, mutta nyt näin...

ehkä ap sulle tekis hyvää parin päivän loma. ehkä sen jälkeen tulis jo muksuja ikävä

- olin näet juuri viikon poissa jokin aikaa sitten eikä tekisi enää mieli tulla takaisin kotiin. Menee monta viikkoa siinä, että psyykkaa itseään taas tähän samaan rumbaan.

Lomalla sitä tajuaa, miten ihanaa on olla yksin ja miten suuri rasite perhe on ihmiselle.

39