Minusta on outoa, että ihmiset valittavat niin paljon tästä tilanteesta

Vierailija kirjoitti:

Huomaa kyllä että suurinosa ketjun porukasta on työttömiä tai kotirouvia joiden elämisen maksaa joku muu.

Jos olisi työ ja toimeentulo olisi vähän niin ja näin, niin kyllähän nuo yliampuvat koronatoimenpiteet tulisivat vähän toisenlaiseen tarkasteluun

Toiset tekee kotona töitä.

Vierailija kirjoitti:

Tämän korona-pahoinvointi-hypetyksen alle jää se tosiasia, että meitä on täällä edelleen, joille korona on ollut merkittävä parannus elämänlaatuun. Vielä vuosi sitten olin luhistumassa työtaakan alle ja siihen kahden sukupolven väliseen puristukseen, kun sekä omat iäkkäät vanhemmat, appivanhemmat ja muut suvun ikäihmiset ja tietysti omat lapset ovat koko ajan vaatimassa huomiota ja huolenpitoa. Työpäivään meni työmatkoineen kymmenen tuntia ja sen jälkeen lasten harrastuskuskaukset ja siinä välissä aina jokun vanhuksen lumityöt/kipu jossain/kuuluu outo ääni/kanava hukassa televiossa/tuotko tullessani sitä ja tätä kun kerran jatkuvasti ohi ajelet... Jo pelkkä lähityöpäivä oli ollut kamala koettelemus, kun varsinaisen työnteon keskeyttää koko ajan joku kysymyksillään, turhalla jorinalla, mietitäänkö porukalla ja mietitäänkö uudelleen se mitä mietittiin jo eilen tunti, yms pakkososiaalisella ajanhukalla.

Nyt voin hyvin. Teen työt etänä viidessä tunnissa, kun ei ole keskeytyksiä ja säästän työmatkat omaksi ajaksi. Vanhuksille on koronalla perusteltu, että ei tulla minkään tekosyyn varjolla seuraa pitämään illaksi. Ostopalvelut on vihdoin kelvanneet. Nyt soittelevat keskenään ja haukkuvat mua, eli saavat toisiltaan sosiaalisia virikkeitä. Lasten harrastuksia ei aloitettu kevään jälkeen uudelleen. Nukun 2 tuntia enemmän, harrastan liikuntaa, olen kiinnostunut viimein elämästä. Vietin elämäni ensimmäistä kertaa joulun juuri niin kuin hyvältä tuntui. Muiden tarpeet ei kuluta mua henkiseksi luurangoksi. Elämä on ihanaa. 

Mulle taas kävi niin, että koska olen lähisuvun ainoa, jolla on ollut mahdollisuus eristäytyä, vanhuksista huolehtiminen jäi yksin mulle. Ennen pandemiaa oli sentään useampia ihmisiä pitämässä heistä huolta, mutta nyt olen vain minä. En ole viime maaliskuun puolivälin jälkeen käynyt edes kaupassa. Onneksi vahempani ovat aika pian rokotusvuorossa ja mun eristäytymiseni loppuu vihdoinkin. Voi alkaa taas muukin suku käydä huolehtimassa heistä ja pitämässä heille seuraa. 

En ole kokenut koronarajoituksia ollenkaan vaikeiksi noudattaa, ja se johtuu siitä, että olen muutenkin aina elänyt enimmäkseen omissa oloissani ja viihdyn yksin kotona.

Minulle tämä rajoitusten aika on paljastanut, että osa ihmisistä oikeasti tarvitsee runsaasti sosiaalista elämää kodin ulkopuolella voidakseen henkisesti hyvin. 

Olen tavallaan aina tiennyt sen, mutta olen silti ollut taipuvainen ajattelemaan, että kyllä sosiaalisetkin ihmiset sopeutuvat eristykseen ja alkavat nauttia hiljaisesta kotielämästä, kaikkihan nyt siihen pystyvät tms.

Poikkeustilan alettua maaliskuussa 2020 keskustelupalstoilla yms. puhuttiin, että nyt on hyötyä siitä että on luonnostaan introvertti kotikissa. Alan ymmärtää vähitellen, että se on oikeasti totta: tällainen luonne on tietyissä olosuhteissa vahvuus.

Pitkäaikaistyöttömille, sairauseläkeläisille, kotiäideille/isille, etätyöläisille ei varmasti ole mikään ongelma kököttää kotona samaan vanhaan tapaan ja tilailla sitä sapuskaa kotiin. Toisilla iso huoli työpaikoista ja taloudellisesta tilanteesta.