Lue keskustelun säännöt.
Onko joku oikeasti kuntoutunut "normaaliksi" vaikeista MT-ongelmista?
24.01.2021 |
Itsellä nuoruudessa kyteneet ongelmat lävähtivät reilu parikymppisenä kunnon masennukseksi, ahdistukseksi ja lamaantuneisuudeksi. Taustalla myös yksinäisyyttä ja ikisinkkuilua. Pitkän terapian ja omatoimisten kuntoutusyritysten jälkeen itsetunto on noussut selvästi siitä mitä se oli ja maailma näyttää valoisemmalta, tunnetaidot ja sosiaaliset taidot kehittyneet rutkasti (vaikka eivät nyt vieläkään huipussaan).
Kuitenkin, nyt ikää reilu 30 vuotta ja pysyvät jäljet jääneet. Keskittymiskyky on yhä tosi huono. En kykene enää esim. yliopisto-opintoihin, vaikka olen "koulutus-henkinen", joka ei viihdy lainkaan kädentaito-hommissa tai hanttitöissä. Pitkäjänteinen motivaatio ja (tervekin) kilpailuhalukkuus heikentyneet lähes täysin. Libido hukassa, seksuaalisuus ei ole koskaan palautunut lähellekään sitä tasoa mitä se oli nuorempana. Ajattelu muuttunut pysyvästi jotenkin "raskassoutuisemmaksi", vaikken enää jatkuvasti mitään ahdistavia tai negatiivisia ajatuksia kelailekaan. Mutta siis en enää kykene siihen ettei miettisi jotain pohdiskelevia ajatuksia tms, vaan kikattaisi vaan jollekin tv-ohjelmalle. Lisäksi ainakin 8h työpäivät tuntuvat aivan liian raskailta. Ajatusmaailmat ei myöskään oikein kohtaa suurimman osan ihmisistä kanssa, mikä aiheuttaa vierauden ja ulkopuolisuuden tunteita vieläkin. Myös monien täysi kyvyttömyys tietynlaiseen itsereflektioon jollain tapaa ärsyttää paljon enemmän kuin nuorempana.
Pitääkö tässä nyt vaan hyväksyä, että elää jonkinlaista "puolielämää" päiviensä loppuun saakka?
Kommentit (54)
Vierailija kirjoitti:
Muakin kiinnostas tietää, kun koin psykoosin:( lääkkeet oli pakko lopettaa kamalien sivuoireiden takia, ja nyt pelkään että pikemminkin niistä kuin psykoosista jäi mulle pysyviä vaurioita mm. tunne-elämä, ahdistus, unettomuus, masennus, jotenkin ärtynyt olo koko ajan, välillä hermostunut olen(en ollut ikinä enne noita myrkkyjä tällanen),painonnousu et loppuuko jossakin vaiheessa ja voisiko peräti laihtua normaaliksi takaisin?!)Pelkään välillä toki uuttakin psykoosia, mutta vielä enempi joutumista noille neurolepti-myrkyille mitkä on pahimpia ikinä ja haitat ihan jräkyt, ja apua en ainakaan itse niistä saanut, päinvastoin: unettomuus, ahdistus, levottomuus oli huipussaan niitten aikana ja en kyennyt ajattelemaan muuta kuin itseni t app am ista:(
Kuinka kauan ehdit käyttää neuroleptejä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiusaaminen tuhosi minun (mielen)terveyteni, on myös fyysine sairaus. Kotona ja koulussa ja esim. sisarusket jatkavat aikuisinakin alas päin painamistani kaikin tavoin ja tuntuivat nauttivan oikein, kun sain vihdoin mt-ongelmiakin...:( näistä kun ymmärtäisin vihdoin pysyä kaukan, voisi mennä edes vähän paremmin. Mut sit oeln ihan yksin, ku nei juuri kavreitakaan ole ja terapiaan ei ole rahaa mennä purkamaan entisiäkään traumojaan pitkäaikaistyöttömänä.
Lämmin virtuaalihalaus sinulle ja paljon voimia❤️
Ottaisin kaiken pahan elämästäsi pois nyt ja menneisyydestä, jos voisin.
Mt-ongelmia lisää kiire: suomalaiset naiset työskentelevät Euroopan mittakaavassa kaikkein kovimman kiireen ja paineen alla. Yhä nuoremmat naiset uupuvat ja joutuvat sairauslomalle/
työkyvyttömyyseläkkeelle.
Työelämän muutos heijastuisi myös naisten mt-ongelmiin.
Hyppää pois oravanpyörästä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä lääkityksiä sinulla on? Jos on lääkityksiä niin flegmaattisuus ja libidon lasku johtuu todennäköisesti siitä. Mulla on ollut kaikki syömishäiriöt. Parannuin niistä 28-vuotiaana. Masennusta oli 15-vuotiaasta ja siitä asti söin 10 vuotta masennuslääkkeitä. Psykoosissa olen ollut myös traumaattisen tapahtuman seurauksena. Olen kuntoutunut kaikesta täysin toimintakykyiseksi. Opiskelen yliopistossa ja olen oman alani töissä myös. On parisuhde ja talorahat säästettynä. Mitään lääkkeitä en syö enää, luojan kiitos pääsin siitä helvetistä eroon. Eli siis huomattavista ongelmista huolimatta olen päässyt takaisin omaksi itsekseni. Kyllä minäkin pohdiskelen paljon ja usein "raskassoutuisia" asioita. Tämä ei liity mt-ongelmiin vaan se on persoonallisuudessani ollut aina, ehkä se on altistanut masennukselle koulukiusaamisen ohella. Minulla on tilannetta auttanut se, että olen ns. high functioning individual eli mulla on paljon kapasiteettia. Opiskeluissa tämä näkyy siten, että en tee juuri mitään koulun eteen ja saan hyviä numeroita yliopistossakin. Mutta pahimmassa masennuksessa ja lääkepöhnässä asia ei todellakaan ollut näin. Kokeile avoimen yliopiston kautta pari kurssia niin näät miten opiskelu sujuu, se voi sujua yllättävän hyvinkin.
N30Ei ole enää pitkään ollut lääkityksiä. Nuorempana käytin. Osa auttoi jonkin verran ahdistuksiin yms, mutta ei ratkaissut yleistilannetta mitenkään merkittävästi ja osasta tuli vaan hirveät sivuvaikutukset ja olot. Kiva kuulla että olet onnistunut saamaan elämän raiteilleen, itse olen kai sitten vaan vieläkin liian solmussa ja puuttuu tuollaisia tukevia elementtejä (parisuhteet yms).
Pariauhde kyllä voisi auttaa saamaan arjesta ja elämästä ylipäätään kiinni. Tapasin poikaystäväni kun olin juuri kuntoutunut psykoosista ja lääkkeiden vieroitusoireista ja palasin takaisin yliopistolle kokeilemaan miltä opiskelu tuntuu. Opiskelin vuoden verran ihan vaan neljä kurssia ja keskityin saamaan pään kasaan ja päivärytmin pitämisen ilman töitä tms päivää rytmittäviä asioita. Keskittymiskyky oli alkuun olematon, mutta lähti paranemaan kun vain tein asioita. Töihin meno kuntoutti minua eniten. Menin tutulle eläinlääkärille jeesimään vastaanotolla 3x viikossa 6h kerrallaan. Siitä sitten yhteen projektiin 30h/vk tuntimäärällä. Sitten taas opiskeluja ja töitä 2pv viikossa ja nyt sitten olen täysipäiväisesti töissä ja opiskelen samalla. Ensi syksynä ajattelin siirtyä pelkästään opiskelemaan, että valmistunkin joskus. Ehkä sinuakin voisi auttaa jos saisit jonkun helpon ja kivan osa-aikaisen duunin. Paino sanalla kiva. Se, että on mielekästä tekemistä auttaa paljon.
Tiedän tapauksen, joka on toipunut psykoottisesta masennuksesta työkykyiseksi perheenisäksi. Kyllä se mahdollista on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mt-ongelmia lisää kiire: suomalaiset naiset työskentelevät Euroopan mittakaavassa kaikkein kovimman kiireen ja paineen alla. Yhä nuoremmat naiset uupuvat ja joutuvat sairauslomalle/
työkyvyttömyyseläkkeelle.Työelämän muutos heijastuisi myös naisten mt-ongelmiin.
Hyppää pois oravanpyörästä!
Tämä! Minä lopetin työt keskijohdossa ja muutin Lappiin. Nyt työskentelen osa-aikaisesti ja masennus on tiessään. Nousujohtoinen urani rahoitusalalla vaihtui tuntureihin. Mieluummin kipuan niitä!
Kyllä. Nuorena aikuisena diagnooseina epävakaa persoonallisuushäiriö, vakava masennus ja päihderiippuvuus. Nykyään raitis, vakaa, työelämässä ja perheellinen. Aikaa, apua ja tukea tarvitsin paljon, mutta nykyään kukaan ei taustaa osaa arvata ellen kerro.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kunhan korona hellittää niin muutto ulkomaille voisi tehdä hyvää. Itse olin paljon onnellisempi kun asuin pari vuotta ulkomailla, mutta koronan takia oli pakko tulla takaisin Suomeen ja nyt ahdistus ja masennus on pahentunut tuhatkertaisesti.
Aurinko. Se tekee hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Minä.
Sain vasta aikuisena ADD-diagnoosin, joka avasi silmäni.
Nuoruuden keski- ja vaikea-asteinen masennus oli johtunut hoitamattomasta nepsy-sairaudesta ja sen tuomista vaikeuksista!
Heti kun juurisyy tunnistettiin, masennusoireet hävisivät :)
Ei ollut koskaan kysymys mt-ongelmista, vaan erilaisesta aivojen rakenteesta ja toiminnasta. Nyt saan VIHDOINKIN kuntoutusta OIKEAAN asiaan - ja olen loppuelämäni vapaa väärästä mt-leimasta!
Samanlaisia kokemuksia: ADHD-diagnoosi antoi itseymmärrystä ja lääkkeet antoivat mahdollisuuden opiskeluun. En ollutkaan mt-potilas! Olin nepsy, joka ei ollut saanut tarvitsemaansa tukea ja hoitoa. Ei ihme, että paloin loppuun ja masennuin vakavasti.
Nyt on masennus ollut historiaa jo vuosia. Myös oma vaikea-asteinen masennus oli ymmärrettävä seuraus hoitamattomasta ADHD:sta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakaan itse en ole normalisoitunut vaikka ongelmat on olleet luokkaa masennus, syömishäiriöt, sosiaalisten tilanteiden pelko ja ahdistus. Nuoruudessa hetken aikaa harhoja, menivät onneksi ohi ilman lääkitystä, mutta siitä se masennus sitten räjähti päälle. Jonkinlaista masennusta 14-vuotiaasta, mutten tiennyt yhtään mitä se paha olo oli ja 16-vuotiaana purkautui harhoina ja jatkui vuosia masennuksena, välillä hyviä kausia, jotka nyt myöhemmin tajuan olleen turhan vauhdikkaita, pakkomielteisiä ja jotenkin sen masennukseen tuhlautuneen ajan takaisin ottamista korkojen kanssa.
27-31-vuotiaana olin mielestäni normaali, pikkulapsiajan herkistämä vain ja ongelmat oli ulkoisia kuten rahaongelmat ja jatkuva huoli lapsesta. Nyt kun mielialoja ei voi hormoneilla selittää ja talous parempi, kun kaikki on hyvin, ihanat lapset, hyvä mies joka on kuin toinen puolisko ja alusta asti tuntunut kuin oltaisi tunnettu aina ja ongelmista huolimatta rakastun siihen lähes päivittäin, alkaa mulle selvitä ettei ne mielenterveysongelmat mihinkään ole kadonneet, muuttaneet vain muotoaan. Syömishäiriö palannut, mutta se on nykyään niin pikkuongelma (ja teinien ongelma mielestäni) ettei se kaada maailmaa, ahdistaa toisinaan kun vanhat traumat lävähtää naamalle. Oli helppoa kun asiat oli huonosti ja oli syy huonolle ololle. Olen toki onnellinen ja koen olevani oikeassa paikassa, mutta jos itsensä voisi vaihtaa, olisi perheeni elämä paljon parempaa. Työelämään paluu ahdistaa, hanttihommia koko aikuisikä ja oli tarkoitus kouluttautua kunnon ammattiin, mutta asioiden omatoiminen hoitaminen on lapsen tasolla. Lasten asiat hoidan ja kodin, mutta jos jokin liittyy "vain minuun" (koulutus, työ, terveys) en saa asiaa hoidetuksi. Keskittymiskyky niin huono, että epäilen siinä olevan oikeasti jotain poikkeamaa, usein ajatellut että menisin lääkäriin selvittämään asiaa, mutten saa aikaiseksi. Enkä kyllä tunne ketään, joka olisi mielenterveysongelmansa täysin selättänyt, jotkut vain löytävät tavan elää niiden kanssa.
Minä niin hyvin kuin pystyy. Mulla on pitkä avioliitto, lapset, maisterintutkinto ja koulutusta vastaava työ.
Olen aika varautunut persoona, mutta taustaani ei ikinä uskoisi päälle päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä.
Sain vasta aikuisena ADD-diagnoosin, joka avasi silmäni.
Nuoruuden keski- ja vaikea-asteinen masennus oli johtunut hoitamattomasta nepsy-sairaudesta ja sen tuomista vaikeuksista!
Heti kun juurisyy tunnistettiin, masennusoireet hävisivät :)
Ei ollut koskaan kysymys mt-ongelmista, vaan erilaisesta aivojen rakenteesta ja toiminnasta. Nyt saan VIHDOINKIN kuntoutusta OIKEAAN asiaan - ja olen loppuelämäni vapaa väärästä mt-leimasta!
Samanlaisia kokemuksia: ADHD-diagnoosi antoi itseymmärrystä ja lääkkeet antoivat mahdollisuuden opiskeluun. En ollutkaan mt-potilas! Olin nepsy, joka ei ollut saanut tarvitsemaansa tukea ja hoitoa. Ei ihme, että paloin loppuun ja masennuin vakavasti.
Nyt on masennus ollut historiaa jo vuosia. Myös oma vaikea-asteinen masennus oli ymmärrettävä seuraus hoitamattomasta ADHD:sta.
Mulle lätkäistiin ADD:n lisäksi sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Kiva, sillä ainakin naisilla jo pelkkä ADD selittää monet häiriintyneet persoonallisuuden piirteet (mulla estyneitä, epävakaita ja depressiivisiä). Mitään lääkitystä ja toimintaterapiaa en saanut, sillä mun katsottiin selviävän niin hyvin arjessa. Todellisuudessa en useinkaan saa etätyöpäivän aikana tehtyä mitään, vaan "herään" kunnolla vasta illalla ja silloin paiskin hommia, aamulla ja päivällä sitten väsyttää... Kognitiivisessa terapiassa käyn ja se auttaa vain vähän, lähinnä huonon itsetunnon paikkaamisessa.
Todella monet mt-potilaat ovat oikeasti nepsyjä, liekö suurin osa. Mielen sairauksien juurisyitä ovat hoitamattomat ongelmat mm. adhd, asperger.
Nykyään vingutaan että kaikki lapset ovat jollain tasolla erityisiä. Hyvä vaan, että nuo ongelmat osataan tunnistaa ja puuttua varhaisessa vaiheessa! Yleensä aikuisilla ei enää edes diagnosoida neurokirjon ongelmia, sillä stereotyyppiset piirteet ovat jo hioutuneet pois, sen sijaan muut mielenterveysongelmat korostuvat ja pahenevat. Sitten määrätään hevoskuuri ssri- ja psykoosilääkkeitä ja pahimmassa tapauksessa passitetaan suljetulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, olin aikalailla toimintakyvytön jonkin aikaa pahan sosiaalisen fobian vuoksi, joka alkoi yksi kaunis päivä treffeillä, kun olin 23v.
Kävin 2v terapiassa ja sain lääkityksen, paranin täysin.
Vastaus otsikon kysymykseen; on.
Syömishäiriöitä, masennusta, itsetuhoisuutta, holtitonta päihteidenkäyttöä sekavine ja riitaisine ihmissuhdekiemuroineen ikävuosina 12-22. Psykoterapiaa, lääkitystä ja osastohoitoa takana.
Nyt kolmekymppisenä amk-koulutus, vakituinen päivätyö, onnellinen ja toimiva parisuhde ja muutenkin elämä raiteillaan.
Paljon on pitänyt tehdä, että tähän asti on päästy. Tiedän, että olen tietyissä asioissa edelleen hieman neuroottinen, mutta osaan elää sen kanssa. Olen myös ehkä aavistuksen altis riippuvuuksille, mutta tätäkin piirrettä hallitsen nyt oikein hyvin. En ole "samanlainen kuin muut" nyt enkä koskaan. Minulla on ympärilläni vain vähän luotettuja ihmisiä. Vietän suurimman osan ajastani lemmikkieni seurassa (ei hätää, niitä on aivan tavallinen määrä eikä mitään hullun ihmisen sataa kissaa tms.), liikun myös luonnossa päivittäin ja välillä pitkiäkin aikoja putkeen.
Olen ihan yhteiskuntakelpoinen nykyään, vaikka hiljainen mielipiteeni onkin, että koko loputonta voittoa ja tehokkuutta tavoitteleva yhteiskunta on aika mätä. Alani on sosiaalinen, joten sen vastapainona vapaa-aika on hyvin rauhaisaa ja epäsosiaalista. Teen hieman lyhyempää työaikaa, eli käytännössä 80 prosenttista viikkoa. Näkyyhän se palkassa, mutta tulen oikein hyvin toimeen tälläkin - elämäntyylini ei ole mikään pröystäilevä eikä rahaa mene turhuuksiin.
On ihanaa, että elämä on tällaista niinkuin se on. Olen onnellinen kokemuksistani, uskon kaiken sen kasvattaneen minuun ymmärrystä ja syvyyttä joita pystyn hyödyntämään työssänikin. Tärkeintä onkin juuri itsetuntemus. Ei tarvitse tehdä asioita kuten aina on tehty, tai kuten muut tekevät. Saa olla omanlainen ja ei niin suorituskeskeinen. Kunhan ei tee omalla toiminnallaan hallaa muille. Tämä elämäntyyli tuskin ketään satuttaa, kun siihen ei hirveästi niitä ihmiskontakteja liity. Okei, töissä muutama suorittajamatami vähän katsoi vinoon kun viikkotuntini vähenivät, ja vaativat perusteluja. Kerroin haluavani nauttia elämästä. (Ilmeistä päätellen laskeskelivat minun käyvän vähän hitaalla, mutta väliäkös tuolla).
Tsemppiä kaikille näiden asioiden kanssa painiville. Vastaukset ovat loppujenlopuksi yksinkertaisia ja koko ajan läsnä.
Muutaman kuukauden söin neuroleptejä joka kysyi sitä, milloinhan (kaikki) haitat poistuu vai poistuuko edes?! Onneksi en mitään vuosikausia ehtinyt tai tarvinnut tai tarvitse enää ikinä alkaa niille, järkyttävän lamaavia ja tuhoavia yrkkyjä olivat ainakin minulle:(
Millon tämä sokerin ja ruuanhimo loppuu lääkkeidne lopettamisen jälkeen vai eikö enää koskaan palaa normaaliksi+ ja aineenvaihdunnan hidastuminen muutnekin
Vierailija kirjoitti:
Pariauhde kyllä voisi auttaa saamaan arjesta ja elämästä ylipäätään kiinni. Tapasin poikaystäväni kun olin juuri kuntoutunut psykoosista ja lääkkeiden vieroitusoireista ja palasin takaisin yliopistolle kokeilemaan miltä opiskelu tuntuu. Opiskelin vuoden verran ihan vaan neljä kurssia ja keskityin saamaan pään kasaan ja päivärytmin pitämisen ilman töitä tms päivää rytmittäviä asioita. Keskittymiskyky oli alkuun olematon, mutta lähti paranemaan kun vain tein asioita. Töihin meno kuntoutti minua eniten. Menin tutulle eläinlääkärille jeesimään vastaanotolla 3x viikossa 6h kerrallaan. Siitä sitten yhteen projektiin 30h/vk tuntimäärällä. Sitten taas opiskeluja ja töitä 2pv viikossa ja nyt sitten olen täysipäiväisesti töissä ja opiskelen samalla. Ensi syksynä ajattelin siirtyä pelkästään opiskelemaan, että valmistunkin joskus. Ehkä sinuakin voisi auttaa jos saisit jonkun helpon ja kivan osa-aikaisen duunin. Paino sanalla kiva. Se, että on mielekästä tekemistä auttaa paljon.
Tuollainen olisi upeaa, kun pääsisi johonkin mielekkääseen firmaan tekemään oman voinnin mukaan osa-aikatyötä ja vielä joidenkin tuttujen sekaan. Mutta aika utopiaa ainakin minulle.
Itse sairastuin masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön vähän reilu parikymppisenä. Taustalla vaikuttavia syitä vanhemman alkoholismi ja väkivallan näkeminen lapsuudenkodissa. Kun sairastuin masennukseen niin ainakin neljä kuukautta käytännössä makasin kotona sängyssä, söin masennuslääkkeitä ja kun kykenin, niin sain keskusteluapua. Yksi osastojaksokin itsetuhoisuuden takia takana.
Nyt olen kolmekymppinen ja valmistun kohta ammattikorkeakoulusta, opintojen aikana olen tehnyt paljon töitäkin. Rankka tämä tie on ollut ja tunnen kyllä taustani ja kokemuksieni myötä jonkinlaista ulkopuolisuuden tunnetta elämässä. Parisuhde on ja muutamia ystäviä, joita tosin harvakseltaan nään, sillä viihdyn aikalailla myös omia juttuja touhutessa. Ja työkin on todella sosiaalista. Vaikeistakin tilanteista on mahdollista ponnistaa ja saada ihan hyvän elämän. Tsemppiä!
Kiusaaminen tuhosi minun (mielen)terveyteni, on myös fyysine sairaus. Kotona ja koulussa ja esim. sisarusket jatkavat aikuisinakin alas päin painamistani kaikin tavoin ja tuntuivat nauttivan oikein, kun sain vihdoin mt-ongelmiakin...:( näistä kun ymmärtäisin vihdoin pysyä kaukan, voisi mennä edes vähän paremmin. Mut sit oeln ihan yksin, ku nei juuri kavreitakaan ole ja terapiaan ei ole rahaa mennä purkamaan entisiäkään traumojaan pitkäaikaistyöttömänä.