Miten pian miehen kuoleman jälkeen perheenäiti " saa" aloittaa uuden avosuhteen.

tuo 36:n kertoma puoli vuotta kuolemasta. En voi ymmärtää. Toivottavasti heillä ei ollut lapsia. ap

jos minulle sattuis jotain. Hänen täytyy valita oikeanlaatuinen ja hyvä puoliso. En halua että hän jäis yksin suremaan. Hän on kiltti ja hyvä mies ja todella hyvä aviomies!



Joo, ei sillä parilla ollut lapsia. Ne olivat olleet yhdessä vuosia kylläkin ja olivat jo viisikymppisiä.



-36

siinä sydän särkyy. ja uusi mies on siis lohduksi.



sitä en tiedä, haluaisinko itse ryhtyä suhteeseen jonkun vähän aikaa sitten leskeytyneen kanssa. enkö silloin olisi koko ajan sen kuolleen varjossa ja surutyö varmaan tuo oman paineen suhteeseen?

Toisin sanoen läheisriippuvaisia, joilla ei tosirakkaudesta ole käsitystäkään.



Sanokaa julmaksi jos haluatte, mutta kuka ihan oikeasti uskoo, että ihan tosta vaan löytyy uusi RAKKAUS ennen kuin edellinen on edes haudattu...

Vierailija:

että minun ajatuksissani saa painoa se, että muistan, miten mies hyvin sairaana vielä pinnisteli, jotta saisi kodin valmiiksi. (Ja sitten ajattelen, miten vähän arvoa vaimo sille näköjään antaa.) Lisäksi ajattelen sitä nelivuotiasta ja sitä alakoululaista. En vaan voi mitään, mutta surettaa heidän puolestaan ja sen miehenkin puolesta. Haluaisin toki ymmärtää tilanteen paremmin. ap

ettei vaimo anna arvoa sille talolle?

mitä jos hän joka ilta kiittää mielessään ex-ukkoaan joka sen talon heille teki? mitä jos hän joka ilta hiljaisesti muistelee ja itkee menetettyä miestään?

mutta jos hän tajuaa myös sen että elämä jatkuu ja elää myös.

jos hän huomasi että mikään ei ole ikuista kun menetti rakkaan puolisonsa ja tajuaa että hetkeen on tartuttava ja pidettävä siitä kiinni NAUTTIEN joka hetkestä ennekuin on liian myöhäistä?

mistä tiedät ettei hän ajattele tällä tavoin?

naapurin lesken eikä vainajan tunteiden kanssa. Ap ei tiedä mitä kuoleva ajatteli. Ehkä he olivat sopineet yhdessä siitä että vaimon ja lasten on tästä hyvä jatkaa eikä vaimon tarvitse jäädä yksin vaan löydettävä mahdollisimman pian uusi elämänkumppani.



AP ei tiedä siis yhtään mitään.



Mikä tämänkin aloituksen tarkoitus on? Syyllistää ja tehdä toisten elämä mahdollisimman hankalaksi helvetiksi.



Jos ap on lukenut raamattua siellä sanotaan selvästi että lesket on naitava mahdollisimman nopeasti uudelleen ja vieläpä samaan sukuun.

Lapsista pitää tietysti huolehti.

Eikä tuosta lapset kärsineet olivat vain iloisia, kun saivat uuden isän.

Pojilla jatkui poikien jutut.

Elämä jatkuu ja lapsista tietysti pitää huolehtia. Ei kait kukaan elä elämäänsä siten että pitäisi mielyttää appivanhempia. Tärkeintä on oma onni kuolutta ei takaisin saa. Onnelinen äiti jaksaa paremmin...

minua myös häiritsee se, että tuntuu ikäänkuin vainajan muistoa olisi loukattu. Hän viimeisteli viimeisillä voimillaan hienon talon perheelleen. Tuskin ajatteli siinä näin pian uuden miehen jo asuvan. Ajatteli varmaan perheensä vaalivan muistoaan.



Minusta tuntuu, että jotain 5-6 vuotta olisi ollut asiallinen aika uuden suhteen solmimiselle. Olisivat lapsetkin jo hieman surustaan toipuneet ja suhde isänpuoleisiin vanhempiin miehen kuoleman jälkeen vakiintua uuteen tilanteeseen.



Olenkohan ainoa, joka näin ajattelee. Surulliselta tuntuu katsella niitä lapsia nyt ja ajattelen vielä sitä miestäkin, joka oli ahkera ja hyvä isä heille.

Olemme kaikki niin erilaisia ja tarvitsemme erilaisia asioita toipuaksemme kriiseistä. Joku tarvitsee sitä yksinoloa useamman vuoden, toinen taas ei juuri lainkaan.

Pahinta on se, että joku ryhtyy asiaa arvostelemaan. Lesken osa ei ikinä ole helppo. Surun lisäksi kaikki arvostelevat tapaa surra ja ikinä se ei miellytä kaikkia.



Eräs hyvä ystäväni jäi leskeksi melko nuorena kun hänen miehensä kuoli auto-onnettomuudessa. Heillä oli silloin pieni poika. Hän usein suri juuri " kylän ämmien" jatkuvaa arvostelua. Lopulta hän joutui jopa vaihtamaan paikkakuntaa kun ei jaksanut sitä kyttäämistä.

Mutta se on oma asia milloin uuden miehen ottaa. Silloin kuin parhaalta tuntuu..

Ei se sureminen ketään takaisin tuo, eikä siinä " vainajan muistoa loukata" jos jäljelle jääneet jatkavat elämäänsä. Eihän tarvitse unohtaa, tarvitsee vain elää!

tuo on ainakin niiden isovanhempien kannalta aivan kamalaa. Yhteydenpito ei varmaan suju juuri ollenkaan. Meneekö muka miniä sinne uuden miesystävänsä kanssa kylään. Tuskin. Mieheni äidin kuollessa, tuli uusi avokki tälle parissa vuodessa. Varmaan oli isovanhemmille tuskaa, kun joutuivat tällaista nurkissaan maalla kyläillessä sietämään, kun pakko oli, jos halusi nähdä lapsenlastaan. Hyvä sentään, että akka suostui sinne menemään. Moni ei olisi mennyt.



Kyllä lesken on otettava myös muiden tunteet huomioon, jos hänellä on lapsia. Ei voi vaan itsekkäästi ajatella, että sitten hommaan uuden kun mua itteeni huvittaa. Lapset kumminkin on pidettävä ihan sijalla 1. Tämä on mun mielipiteeni. Lasten kannalta varmaan olisi paras, jos avioituisi uudelleen vasta heidän ollessaan aikuisia.

kun toinen kuolikin. Sittenkinkö pitää odottaa 5 vuotta?



Sanoisin, että kukaan toinen ei voi tietää mikä on sopiva aika toiselle.



Elämä jatkuu.

eli niin kauan kun lapset ei kärsi ei musta asia kuulu kellekään ulkopuoliselle.

vaatiikohan se uusi mies kaiken vanhasta miehestä muistuttavan hävittämistä. Valokuvat hyllyn päällä yms. Mielestäni tällainen vaikuttaa aika lailla juuri siihen muiston vaalimiseen. Törkeetä on, jos uusi avokki sitten vanhat jäljet hävittää eikä kestä muistelua. Lapset taasen tarvitsisivat juuri tätä muistelua, kun heillä on vielä suru aivan kesken.

toivoisin että mies jatkaisi elämäänsä mahdollisimman pian, vaikka en tietenkään toivo että minut unohtaisi.



Jos tulisi sopiva uusi vaimo vastaan, niin mieluusti saisi sen ottaa minun sisustamaani taloon. Lapsilla olisi hyvä olla äiti, vaikkei minua enää olisi. Uskon että mies valitsisi hyvin, ottihan hän minutkin! ;)

Kaikkia ei joka tapauksessa voi miellyttää.

Eikä se uusi kumppani ole aina mikään katastrofi lapsille. Kaikkein parasta on kun elämä jatkuu - lastenkin kannalta!

Sitä ei voi varmasti ymmärtää. Minusta tuntuu että rakastan miestäni niin paljon etten koskaan enää ole kenenkään kanssa jos hänet menetän. Mutta entäpä jos hän todella kuolisi, olisin siinä tilanteessa ja siitä olisi selvittävä? En voi tietää miten elämä menisi.



Minun tuttavapiirissäni on yksi nuorena leskeksi jäänyt. En tunne henkkoht mutta ystäväni tuntee. Hän alkoi seurustella alle vuoden miehen kuoleman jälkeen vaikka miehen kuollessa tuntui siltä ettei hän koskaan selviä. Niin se elämä vaan voittaa. Kun kuulin että hän seurustelee olin yllättynyt, mutta todella onnellinen hänen puolestaan. Niin elämän pitääkin mennä, elämän pitää jatkua ja ihmisten pitää selvitä aivan järkyttävistä kriiseistä.