Auttavatko perhe/sukulaiset/ystävät teitä? Surullinen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on yksi lapsi. Omat vanhemmat ovat 70 -vuotiaita, heidän jaksaminen hoitamisessa on hyvin rajallista eikä lapsi ole ollut ikinä yökylässäkään. Puolison vanhemmista elossa on hänen isänsä, hänkin lähentelee kahdeksaakymppiä ja elää toisessa maassa. Ei ole ollut ikinä etelänlomia ilman lasta tai edes lapsivapaita viikonloppuja, mutta ei olla kaivattukaan. Aina voitu menot järjestellä niin, että toinen katsoo lasta. Sisaruksia meillä ei ole kummallakaan. Mihin te sitä apua tarvitsette?

Noin kolme kertaa tässä 10v sisällä on ollut todella paha/vaikea/hätätilanne. En jaksa tarkemmin selittää mutta yhdessä oli hengenvaara, toisessa talovahingon takia seisottiin vauvan kanssa ilman päällysvaatteita pakkasessa.

Eli peräti KOLME KERTAA. Se on sinunkaltaisen pätijän mielestä tietenkin liikaa. Ei isovanhempia saa kuormittaa kolmea kertaa kymmenessä vuodessa!

Sulle tulee entistä parempi mieli, kun kerron että noina kolmena (3!) kertana EMME SAANEET APUA, isovanhemmat löivät luurin korvaan ja sanoivat että ei kiinnosta.

Sellaista auttamisen menoa. Sullekin voi tulla joskus hätä tai kriisi.

Mitä hirviöitä

Halaus täältä ❤️❤️

Ap

Ps, meidän lapsen kummit ovat ihan terveitä mutta eivät edes pyydettäessä auttaneet, kun oli tiukka paikka. On sanomattakin selvää, että emme hirveästi halua olla enää tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tuo on tämän päivän trendi, individualistinen yksilökeskeinen maailmankuva, tämä se vallitsee yhteiskunnassa. Jokainen pärjätköön omillaan ja apua ei anneta.

Mun vanhemmilla - olivat kyllä huonot vanhemmat lapsuudessakin joten tavallaan en yllättynyt - on ihan PERIAATE että eivät auta. Eivät auta koskaan, ei edes hädässä, ei edes palkkaa vastaan, kun pian joutuu auttamaan toistekin :)

Esim synnytyksen ajaksi, parin tunnin ajanjaksolle, eivät suostuneet auttamaan 200 eurosta. Kun on periaate.

Tai äärimmäisessä hädässä, missä oli jo hengen ja terveyden hätä, soitin rukoillen ja itkien ja apu anoen - eivät auttaneet, koska periaate.

Enää en ole vuosiin kysytkään. Olen sen verran v*truuntunut varainkin tuosta äärimmäisessä hädässä avun ulkopuolelle jättämisessä, että mullakin saattaa olla ”periaate” kun ne alkavat vanhuudenapua känisemään ja mankumaan. Ovat niin härskejä että ilmoittivat jo että he ei laitokseen mene vaan odottavat että lapsensa sitten auttavat.

Jännä ajatuskuvio olla itse auttamatta ”periaatteesta” mutta odottaa että se toinen sitten on riemumielin valmis auttamaan kun heillä on tarve....

Minun äiti ei tullut katsomaan kun sain ensimmäisen lapseni.

Hän ei tullut auttamaan kun jouduin sairaalaan vauvani ollessa pieni.

Hän ei auttanut kun kerran lapsen ollessa vähän alle vuoden meillä oli viikon jakso, jossa lapsi oli sairas ja tarvitsimme kipeästi apua 1-2 päivän ajaksi.

Tottakai nämä ovat jättäneet ikuiset arvet, ja joka kerta olen itkenyt surua, että on elossa oleva äiti, joka ei välitä paskaakaan esikoistyttärestään tai hänen lapsestaan.

Mitä hän sitten tekee? Ei mitään. Käy hiihtämässä. Käy mökillään. On miesystävänsä kanssa. Autteleva naapureita, mutta ei omia lapsia.

Tätä sitten psykologilla selvitetään täällä, että mikä äidillä on. Hirmu fiksu naispsykologi sanoi, että ette ole palokunta, kun äiti käyttäytyy näin, älkää enää mennä sinne, oli ammattilaisen ohje.

Mieheni sanoi samaa. Mekään emme mene sinne enää. Pyhinä menemme omalle mökillemme, ja kutsumme sinne omia esim ystäväperheitä lasten kanssa, jotka haluavat ”lomaa”

Lapselle puhumme esim kummoista ja serkuista.

Kun mummo on vanhainkodissa, emme mene sinne. Sanomme että valitettavasti emme pääse sairaan pienen lapsen kanssa tulemaan! Kun mummo kuolee, me emme hoida hänen perunkirjoitustaan, pankki hoitakoon. Hautajaisia ei järjestetä.

Välimatkaa on noin 300km. Olemme etsineet apua, mutta esim Mannerheimin lastensuojeluyhdistys eivät hoida sairasta lasta.

AP on meitä muitakin. En minäkään ole koskaan saanut lastenhoitoapua.

Omilta vanhemmiltani olen saanut rahaa, mutta en aikaa. Puolison vanhemmat eivät ole antaneet lapsillemme kumpaakaan.

Asialle ei voi mitään. Näillä mennään.

Nykyään melkoisen monen perheen lapset muuttavat itse opiskelun tai työpaikan takia satojen kilometrien päähän vanhemmistaan, niin lähdeppä siinä tilanteessa joka hätään auttelemaan. Sitten omat lapset kuvittelevat, että vanhemmat pysyvät ikuisesti sellaisessa kunnossa, että kykenisivät ja jaksaisivatkaan enää päivätolkulla hoitaa pieniä lapsia, ja toisaalta monet isovanhemmat ovat vielä itsekkin työelämässä, ja sitten kun eivät ole, niin onhan ne taloudenpitokustannukset itsekullakin, ja monilla jo eläkkeellä olevilla isovanhemmilla on tiukkaa rahallisestikin reissata pitempiä matkoja aikuisten lastensa kotipiioiksi vähän väliä.

Oma äitini ja isäni auttoivat kyllä aikanaan minun perhettäni, mutta he asuivatkin samassa kaupungissa.

Aikoinaan kun omat lapsemme olivat vielä väliaikaisesti kaitsijaa vaille, niin onneksi oli oma äitini eli lastemme mummo, joka asui niin likellä, että hän pääsi tulemaan auttelemaan, ja luojan kiitos oli terve niihin aikoihin, että kykeni. Isäni kuoli miltei melko pian kun lapsemme olivat vielä muutaman vuoden ikäisiä. Isäkin ehti kyllä olemaan esim. kuskausapuna, koska mieheni oli päivisin töissä ja auto poissa käytöstäni päiväaikaan. Lastemme isän vanhemmat asuivat niin kaukana, ettei heistä olisi ollut edes kiireelliseen apuun.

Ymmärrän kyllä, että taatusti on lapsiperheellisillä hankalampaa, jos ja kun ei ole mahdollisuutta isovanhempien auttavaan toimintaan. Meidän lasten kummit eivät olleet kylläkään kertaakaan hoitoapureina lapsiemme ollessa pieniä, mutta tavallaan sen ymmärsinkin, koska vaikka kaksi kummeista asuivat ja asuvat vieläkin samalla paikkakunnalla, niin heillä oli oma työssäkäyntinsä jne. Kummit kuitenkin olivat muuten käymisissä ja pitivät huolen kummilapsistaan.

Tunnen useita perheitä, joilla on molemmat isovanhemmat ovat perheiden elämässä mukana niin, että heistä on iso apu. 

Monessa perheessä isovanhemmat ainakin kerran kuussa tulevat muuten vain käymään ja olemaan, ja samalla vanhemmat voivat vaikka käydä kaupassa tai lenkillä tai saunassa kahdestaan. Tai vievät jonkun lapsen harrastukseen, tai hakevat päiväkodista, tai käyttävät hammaslääkärissä keskellä päivää. 

Toisissa perheissä sitten on vielä enemmän: viikonloppuvapaa kerran kuussa, isovanhemmat maksavat lasten koulutarvikkeita, tai vaatteita, tai harrastuksia. Se on ISO apu. Yhdellä maksavat jopa lomamatkoja niin, että ottavat isompia lapsia omalle reissulleen mukaan ihan oma-aloitteisesti. Yhdessä perhessä lapset ovat kesällä kuukauden isovanhemmilla ja vanhemmat sen kuukauden kahdestaan kotona (käyvät kyllä töissä, ja menevät sitten kuukaudeksi sinne mummolaan myös kun oma loma alkaa). 

Toisilla vanhemmat auttavat juhlien järjestelyssä, remonteissa, muutoissa, talon rakentamisessa, ties missä. Meillä ei ole MITÄÄN näistä. Ei mitään. Meillä ei käydä edes kahvilla. 

Ja tiedän, että näihin tulee aina vastauksia, että miten on ärsyttävää kun anoppi tuppaa elämään ja ostelee kaikkea turhaa ja blaablaa. Minulle se näyttäytyy elämänä, jossa toiset pääsevät oikeasti jollain tapaa helpommalla, ja se väsyttää. Se katkeroittaa. Että mitä pahaa minä olen tehnyt, kun lapsillani ei ole isovanhempia? Ja ei, en oleta että isovanhemmat olisivat automaattinen hoito- ja raha-apu, vaan että olisivat edes olemassa meille ja lapsille. Puhelinsoiton päässä, jos minua jokin omassa elämässä ahdistaa. Minulla ei ole ketään, kelle soittaa. Ei yhtään minua vanhempaa "aikuista ihmistä", joka olisi sukupolvien ketjussa se, joka olisi minun henkinen tukeni ja turvani. 

Vierailija kirjoitti:

Tunnen useita perheitä, joilla on molemmat isovanhemmat ovat perheiden elämässä mukana niin, että heistä on iso apu. 

Monessa perheessä isovanhemmat ainakin kerran kuussa tulevat muuten vain käymään ja olemaan, ja samalla vanhemmat voivat vaikka käydä kaupassa tai lenkillä tai saunassa kahdestaan. Tai vievät jonkun lapsen harrastukseen, tai hakevat päiväkodista, tai käyttävät hammaslääkärissä keskellä päivää. 

Toisissa perheissä sitten on vielä enemmän: viikonloppuvapaa kerran kuussa, isovanhemmat maksavat lasten koulutarvikkeita, tai vaatteita, tai harrastuksia. Se on ISO apu. Yhdellä maksavat jopa lomamatkoja niin, että ottavat isompia lapsia omalle reissulleen mukaan ihan oma-aloitteisesti. Yhdessä perhessä lapset ovat kesällä kuukauden isovanhemmilla ja vanhemmat sen kuukauden kahdestaan kotona (käyvät kyllä töissä, ja menevät sitten kuukaudeksi sinne mummolaan myös kun oma loma alkaa). 

Toisilla vanhemmat auttavat juhlien järjestelyssä, remonteissa, muutoissa, talon rakentamisessa, ties missä. Meillä ei ole MITÄÄN näistä. Ei mitään. Meillä ei käydä edes kahvilla. 

Ja tiedän, että näihin tulee aina vastauksia, että miten on ärsyttävää kun anoppi tuppaa elämään ja ostelee kaikkea turhaa ja blaablaa. Minulle se näyttäytyy elämänä, jossa toiset pääsevät oikeasti jollain tapaa helpommalla, ja se väsyttää. Se katkeroittaa. Että mitä pahaa minä olen tehnyt, kun lapsillani ei ole isovanhempia? Ja ei, en oleta että isovanhemmat olisivat automaattinen hoito- ja raha-apu, vaan että olisivat edes olemassa meille ja lapsille. Puhelinsoiton päässä, jos minua jokin omassa elämässä ahdistaa. Minulla ei ole ketään, kelle soittaa. Ei yhtään minua vanhempaa "aikuista ihmistä", joka olisi sukupolvien ketjussa se, joka olisi minun henkinen tukeni ja turvani. 

Miksi teillä on näin? Ovatko kuolleet, vai muuten vain häiriintyneitä?

Up

Voi kun olisikin isovanhemmat, jotka ovat kiinnostuneita muusta kuin omasta elämästään.

Meillä isovanhemmat asuvat lähellä, mutta apua heiltä on turha odottaa. Omat lapsensa hoidattivat kyllä mummoilla niin odotin että olisivat halukkaita olemaan lastenlastensa elämässä. Kuinka väärässä olinkaan, ei heitä kiinnosta. Tärkeämpää on mökkeily ja iskelmä-festarit.

Esikoisemme on nyt 6-vuotias, surullisena kuuntelee kun kaverit kertovat yökyläilyistään mummulassa. Itse on siellä ollut viimeksi yli 4 vuotta sitten. On myös kysynyt eikä mummu välitä. Niin.. Mitähän siihen sanoisi. Että juu välittää, mummulla on vaan kiire.

Vietas987644 kirjoitti:

Voi kun olisikin isovanhemmat, jotka ovat kiinnostuneita muusta kuin omasta elämästään.

Meillä isovanhemmat asuvat lähellä, mutta apua heiltä on turha odottaa. Omat lapsensa hoidattivat kyllä mummoilla niin odotin että olisivat halukkaita olemaan lastenlastensa elämässä. Kuinka väärässä olinkaan, ei heitä kiinnosta. Tärkeämpää on mökkeily ja iskelmä-festarit.

Esikoisemme on nyt 6-vuotias, surullisena kuuntelee kun kaverit kertovat yökyläilyistään mummulassa. Itse on siellä ollut viimeksi yli 4 vuotta sitten. On myös kysynyt eikä mummu välitä. Niin.. Mitähän siihen sanoisi. Että juu välittää, mummulla on vaan kiire.

Käyttekö siellä päiväkyläilyillä? Perheenä?

Kun itse olin lapsi, en ikinä ollut isovanhemmillani yökylässä. Enkä kellään. Mutta käytiin perheenä mammalla ja isoäidillä ja mummolla ja kummeilla, ja he kävi meillä. Ja kaikki meni kotiin yöksi. Ja aina tiesin, että kaikki nämä ihmiset ovat sukua ja rakastavat minua. 

Omat lapseni joutuivat olemaan välillä vanhemmillani yötä hoitosysteemien takia. Yritin mahdollisimman paljon olla siellä silloin itsekin, koska isovanhemmat ovat isovanhempia eivätkä lapsenhoitajia. Enimmin kävimme isovanhempien luona perheenä. Joskus yötä, enimmäkseen ei.

Veljeni lapset kokevat minut läheiseksi, vaikka tapaamme tosi harvoin. Olen havainnut, että tärkeintä läheisen suhteen luomiseen on vanhempien tahto. Veljeni vaimoineen pitää minua lapsille "hengissä", kertoo historiaa, asioita, katselee kuvia, pitää yhteyttä silloinkin kun itse olen ollut kiireinen ja poissaoleva (esim. oman eroni aikoihin). Lapset kokevat minut läsnäolevampana kuin olen ikinä edes ollutkaan, mutta siitä on ollut hyvä jatkaa. Tiedän olevani perhettä heilläkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tuo on tämän päivän trendi, individualistinen yksilökeskeinen maailmankuva, tämä se vallitsee yhteiskunnassa. Jokainen pärjätköön omillaan ja apua ei anneta.

Mun vanhemmilla - olivat kyllä huonot vanhemmat lapsuudessakin joten tavallaan en yllättynyt - on ihan PERIAATE että eivät auta. Eivät auta koskaan, ei edes hädässä, ei edes palkkaa vastaan, kun pian joutuu auttamaan toistekin :)

Esim synnytyksen ajaksi, parin tunnin ajanjaksolle, eivät suostuneet auttamaan 200 eurosta. Kun on periaate.

Tai äärimmäisessä hädässä, missä oli jo hengen ja terveyden hätä, soitin rukoillen ja itkien ja apu anoen - eivät auttaneet, koska periaate.

Enää en ole vuosiin kysytkään. Olen sen verran v*truuntunut varainkin tuosta äärimmäisessä hädässä avun ulkopuolelle jättämisessä, että mullakin saattaa olla ”periaate” kun ne alkavat vanhuudenapua känisemään ja mankumaan. Ovat niin härskejä että ilmoittivat jo että he ei laitokseen mene vaan odottavat että lapsensa sitten auttavat.

Jännä ajatuskuvio olla itse auttamatta ”periaatteesta” mutta odottaa että se toinen sitten on riemumielin valmis auttamaan kun heillä on tarve....

Minun äiti ei tullut katsomaan kun sain ensimmäisen lapseni.

Hän ei tullut auttamaan kun jouduin sairaalaan vauvani ollessa pieni.

Hän ei auttanut kun kerran lapsen ollessa vähän alle vuoden meillä oli viikon jakso, jossa lapsi oli sairas ja tarvitsimme kipeästi apua 1-2 päivän ajaksi.

Tottakai nämä ovat jättäneet ikuiset arvet, ja joka kerta olen itkenyt surua, että on elossa oleva äiti, joka ei välitä paskaakaan esikoistyttärestään tai hänen lapsestaan.

Mitä hän sitten tekee? Ei mitään. Käy hiihtämässä. Käy mökillään. On miesystävänsä kanssa. Autteleva naapureita, mutta ei omia lapsia.

Tätä sitten psykologilla selvitetään täällä, että mikä äidillä on. Hirmu fiksu naispsykologi sanoi, että ette ole palokunta, kun äiti käyttäytyy näin, älkää enää mennä sinne, oli ammattilaisen ohje.

Mieheni sanoi samaa. Mekään emme mene sinne enää. Pyhinä menemme omalle mökillemme, ja kutsumme sinne omia esim ystäväperheitä lasten kanssa, jotka haluavat ”lomaa”

Lapselle puhumme esim kummoista ja serkuista.

Kun mummo on vanhainkodissa, emme mene sinne. Sanomme että valitettavasti emme pääse sairaan pienen lapsen kanssa tulemaan! Kun mummo kuolee, me emme hoida hänen perunkirjoitustaan, pankki hoitakoon. Hautajaisia ei järjestetä.

Välimatkaa on noin 300km. Olemme etsineet apua, mutta esim Mannerheimin lastensuojeluyhdistys eivät hoida sairasta lasta.

Jos jättää perukirjan hoitamatta, siitä kärsii ihan itse mahdollisesti pahempina veroseuraumuksina. Työtä ei voi ulkoistaa pankille ellei maksa siitä pankille.

Mä olen jo mummoikäinen eli 60v, mutta mulla ei ole lapsenlapsia. Aikoinaan muutin samaan taloyhtiöön kuin missä siskoni perheineen asui. Viiden vuoden päästä myös vanhempani muuttivat samaan taloyhtiöön. Siskoni ja mun esikoiset olivat 6 vuotta samalla luokalla alakoulussa ja meidän kuopukset olivat samassa päiväkodissa. Voin kyllä sanoa, että olihan se monin tavoin helppoa, kun tarvitessa apua oli muutaman kymmenen metrin päässä. Jos aamulla oli kova pakkanen tai lumipyry mun siskoni soitti ja kysyi, haluanko omalle lapselleni autokyydin päiväkotiin. Vastaavasti mä taas töistä tullessani hain molemmat nakerot päiväkodista. Ja ihan niinkin yksinkertaisia juttuja tehtiin puolin ja toisin, että kun oli vaikkapa sokeri lopussa, ei tarvnnut lähte kauppaan vaan kävi kupin kanssa hakemassa naapurista. Lemmikkien hoidot, kukkien kastelut yms onnistui aina, jos joku kolmesta perhekunnasta oli reissussa. Muutot, remontit ja monet muut asiat hoivuivat yhteistyöllä. Myös sukujoulujen ja muiden juhlien järjestäminen. 

Serkuksista tuli toisilleen pikemminkin kuin sisaruksia eikä serkuksia. Läheiset välit heillä kaikilla nyt vielä kolmekymppisinäkin. Ja myös serkukset auttavat toisiaan, ei pelkästään sisarukset. Nuorempis ukupolvi on muuttanut jo omilleen, mutta kukaan ei kovin kauas. Ennen pandemiaa mä aina välillä kysyin siskoni pojalta tai tämän vaimolta, milloin saisin heidän pikkuisensa hoitoon. Siis silloinkin, kun heillä ei ollut mitään erityistä lastenhoitoavun tarvetta. Halusin vaan ne minionit luokseni, koska ovat mulle äärettömän rakkaita, vaikka eivät olekaan mun lapsenlapsiani. 

Iäkkäistä vanhemmistakin huolehtiminen onnistuu hyvin, kun heidän molemmat tyttärensä asuvat samassa taloyhtiössä ja kaikki lapsenlapsetkin alle 10 km säteellä. 

Monelle kuitenkin näin tiivis yhteisöllisyys olisi kauhistus. Vaikka monenlaisen avun saaminen onkin ollut erittäin helppoa, myös avun antamiseen on pitänyt löytyä aikaa ja haluja silloin, kun joku muu on tarvinnut apua. Aika monta kertaa niin, että on joutunut perumaan jotain omia menojaan esim ystäviensä ja kavereidensa kanssa tai ainakin siirtämään ne johonkin toiseen ajankohtaan. Joskus rankan työviikon jälkeen on vain odottanut viikonloppua ja sohvalla laiskottelua, mutta viikonloppu onkin muuttunut työntäyteiseksi. Ja lisäksi - jotta kaikki toimisi sujuvasti ja luontevasti - yhdessä on vietetty todella paljon aikaa muulloinkin kuin vain auttamisen tiimoilta.  "Haluan vain rusinat pullasta" -ajattelumalli ei tällaisessa systeemissä toimi. Eikä sellainen, että auttaa toista vain siinä tapauksessa, jos ehtii, jaksaa, viitsii ja haluaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vietas987644 kirjoitti:

Voi kun olisikin isovanhemmat, jotka ovat kiinnostuneita muusta kuin omasta elämästään.

Meillä isovanhemmat asuvat lähellä, mutta apua heiltä on turha odottaa. Omat lapsensa hoidattivat kyllä mummoilla niin odotin että olisivat halukkaita olemaan lastenlastensa elämässä. Kuinka väärässä olinkaan, ei heitä kiinnosta. Tärkeämpää on mökkeily ja iskelmä-festarit.

Esikoisemme on nyt 6-vuotias, surullisena kuuntelee kun kaverit kertovat yökyläilyistään mummulassa. Itse on siellä ollut viimeksi yli 4 vuotta sitten. On myös kysynyt eikä mummu välitä. Niin.. Mitähän siihen sanoisi. Että juu välittää, mummulla on vaan kiire.

Käyttekö siellä päiväkyläilyillä? Perheenä?

Kun itse olin lapsi, en ikinä ollut isovanhemmillani yökylässä. Enkä kellään. Mutta käytiin perheenä mammalla ja isoäidillä ja mummolla ja kummeilla, ja he kävi meillä. Ja kaikki meni kotiin yöksi. Ja aina tiesin, että kaikki nämä ihmiset ovat sukua ja rakastavat minua. 

Omat lapseni joutuivat olemaan välillä vanhemmillani yötä hoitosysteemien takia. Yritin mahdollisimman paljon olla siellä silloin itsekin, koska isovanhemmat ovat isovanhempia eivätkä lapsenhoitajia. Enimmin kävimme isovanhempien luona perheenä. Joskus yötä, enimmäkseen ei.

Veljeni lapset kokevat minut läheiseksi, vaikka tapaamme tosi harvoin. Olen havainnut, että tärkeintä läheisen suhteen luomiseen on vanhempien tahto. Veljeni vaimoineen pitää minua lapsille "hengissä", kertoo historiaa, asioita, katselee kuvia, pitää yhteyttä silloinkin kun itse olen ollut kiireinen ja poissaoleva (esim. oman eroni aikoihin). Lapset kokevat minut läsnäolevampana kuin olen ikinä edes ollutkaan, mutta siitä on ollut hyvä jatkaa. Tiedän olevani perhettä heilläkin.

Käymme kylässä perheenä, silloin kun se heidän aikatauluihinsa sopii, eli harvoin.

Meille riittäisi että haluaisivat viettää aikaa lastenlastensa kanssa, ei yötä olisi pakko olla mutta olen tullut siihen tulokseen, että heitä ei vain kiinnosta.