Lue keskustelun säännöt.
Pettynyt elämiseen ja elämään. En pääse ylös.
17.01.2021 |
Mä en ymmärrä, mitä on se juttu millä te muut ootte jaksaneet opiskella itselleen ammatin ja muuten vain hankkia elämä?
Itse olen jo lapsesta lähtien ollut tosi väsynyt ja uupunut. En ole edes päiväkodissakaan ollut kun väsytti.
Nyt aikuisempana on pää aina ollut täynnä haaveita mut koskaan en ole mitään jaksanut toteuttaa?
Jojoo....ura, mitäs sitten? Käyt ulkoilemassa, mitä sitten?? Mitä tässä elämässä on mukamas niin hienoa että jaksatte aamulla herää tekemään töitä asioiden eteen?
Kommentit (29)
En ole laiska tai tyhmä, mutta samaistun. Se nyt vaan on fakta, että harva asia elämässä on vaivannäön arvoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämäni muuttui kertaheitolla kun sain lapsen. Nyt kun se on aikuinen, se onni vähentynyt kun ei voi enää hoitaa toista.
Etsi mielekkyyttä.
Sama. Mä oon kyllä hankkinut koulutuksen ja olen töissä, mutta joka aamu herätessä on tympeä tunne: miksi herään, miksi teen töitä, kun millään ei ole mitään merkitystä eikä tarkoitusta ja kaikki tuntuu tylsältä ja raskaalta.
Vierailija kirjoitti:
Elämäni muuttui kertaheitolla kun sain lapsen. Nyt kun se on aikuinen, se onni vähentynyt kun ei voi enää hoitaa toista.
Etsi mielekkyyttä.
Mä olisin halunnut tätä mutta en koskaan saanut miestä joten en lastakaan. Nyt jo liian vanha siihen.
- 4
Onkohan sulla joku sairaus joka pistää neurokemiat sekaisin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon ottanu semmosen asenteen että elämä ei ole mikään suoritus, joka pitäisi tehdä tietyllä tavalla. Muuten masentuisin, kun mulla ei tosiaan ole mitään mitä kaikilla ympärillä olevilla on, eikä ihan hirveetä hinkua hankkia sitä samaa. Elän semmoisen elämän kun elän, ja sitten potkaisen tyhjää, oli se milloin on.
Hormonikemia peliin. Dopamiini laittaa ihmisen tavoittelemaan asioita ja päämääriä ja tuottaa mielihyvää kun saavutaa tavoitteitaan. Toinen on serotoniini, jota vapautuu kun tunnemme olomme merkitykselliksi ja tärkeiksi. Se on mielihyvähormoni jota erittyy myös silloin kun vain muistelee positiivisia asioita tai kokemuksia. Ulkoilu, d-vitamiini ja auringonvalo edistää serotoniinin eritystä. Endorfiinia vapautuu kun stressi laukeaa, treenatessa tai nauraessa. Kunnon cocktail näitä saa elämän taas tuntumaan elämisen arvoiselta.
Jos elämä tuntuu ankealta ja päämäärättömältä, niin tavoittele ensi alkuun näitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onkohan sulla joku sairaus joka pistää neurokemiat sekaisin?
Onko ferritiiniarvo katottu? Vaikuttaa jaksamiseen jamoneen muuhun.
Kuulostaa tutulta. Minut on tiellä pitänyt eräs harrastus, joka vaatii välillä suuriakin hankintoja, mutta on todella palkitseva kun asiat onnistuvat. Vielä 3-kymppisenäkin se antaa iloa elämään. Harrastus on motivoinut minua hankkiman kohtuupalkkaisen työn ja pitämään itseni kunnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hormonikemia peliin. Dopamiini laittaa ihmisen tavoittelemaan asioita ja päämääriä ja tuottaa mielihyvää kun saavutaa tavoitteitaan. Toinen on serotoniini, jota vapautuu kun tunnemme olomme merkitykselliksi ja tärkeiksi. Se on mielihyvähormoni jota erittyy myös silloin kun vain muistelee positiivisia asioita tai kokemuksia. Ulkoilu, d-vitamiini ja auringonvalo edistää serotoniinin eritystä. Endorfiinia vapautuu kun stressi laukeaa, treenatessa tai nauraessa. Kunnon cocktail näitä saa elämän taas tuntumaan elämisen arvoiselta.
Jos elämä tuntuu ankealta ja päämäärättömältä, niin tavoittele ensi alkuun näitä.
Mulla asiaa ei ohimenevät hyvät olot muuta ollenkaan. Oikeastaan on ihan sama onko hyvä olo vai huono olo, se kaikki on yhtä lailla vailla merkitystä ja tarkoitusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset! Mun täytyy pyytää teiltä apua. Minulla tämä tilanne on todella syvissä vesissä tällä hetkellä.
Päivät ovat jo vuosia olleet loputtoman pitkiä, vakava apaattinen olo vaivaa, mä oikeasti en pysty tähän enää. En jaksa!
Olo on sietämätön eikä mitään auta siihen.
Mä olin ihan pikkulapsesta asti vakavasti masentunut. Tein asioita, koska toiset sanoivat että täytyy, välillä oli jopa "ihan kivoja" hetkiä, mutta pohjimmiltaan elämä ei kiinnostanut mua yhtään. Jos olisin voinut, olisin vain nukkunut paetakseni elämää, tai mieluummin kuollut. Parikymppisenä aloitin terapian ja vasta sen työn tuloksena olen alkanut nyt kolmekymppisenä löytää todellista elämäniloa ja halua elää. Suosittelen tutkiskelemaan itseä ja hakemaan tarvittaessa apua. Ei ole normaalia kulkea elämän läpi kuin elävä kuollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äh lukekaa aloitukseni, olen pienestä lähtien ollut tällainen. Ymmärsin tyyliin jo 5 vuotiaana kuinka turhaa kaikki on. Olin se pikkutyttö joka vain miettii maankamara ja olemassaolo.
Olen yrittänyt syödä nyt aikuisena Voxra, eli dopamiinia. Pisti aivot semmosille ylikierroksille ettei tosikaan. Meni siihen että pyörin vain huoneesta toiseen ja ulkona.
Jos elämä on täysin tyhjä niin ei se energia auta kun ei tiedä mihin sen tunkis.
Ap täällä taas. Olen 2 krt mennyt terapiaan, mikääm ei auta.
Samaistun, ap. Jo päiväkotiin meno oli aamuisin melkein samanlaista tuskaa kuin nykyään työt, ja haaveilen koko ajan vaan siitä että kalenteri olisi tyhjä
Vierailija kirjoitti:
Ap täällä taas. Olen 2 krt mennyt terapiaan, mikääm ei auta.
Ihmiset käy terapiassa tyypillisesti vuosia. Ei kaksi kertaa tietenkään auta. Mutta mitä hävittävää sulla olisi, jatka käymistä.
Mua ei ole mikään koskaan kiinnostanut elämässä. Puhutaan lisää tästä!
Haluan kuulla muitakin.
Millaisesta kodista olet ap?
Eivätkö vanhempasi vieneet sinua harrastuksiin?
Vai makasiko yyhoo äitisi sohvalla kaljapullokädessä alleen virtsaten?
Samaistun tekstiisi hyvin vahvasti. Aina oon ollut liian laiska ja tyhmä alisuoriutuja, en oo saanut mitään aikaiseksi elämässäni kun ei vaan jaksa tai osaa.