Hyvänäköisillä/ulkonäkökeskeisillä ihmisillä raskas elämä.

Vierailija kirjoitti:

Nuorena ehkä vielä jaksaa vouhottaa kaiken pinnallisen perään. Kolmekymppiä ja varsinkin neljäkymppiä viimeistään tekee tehtävänsä ja elämässä alkaa aueta toiset arvot ja totuudet ja entinen pintaliitopönötys alkaa tuntua aika typerältä ja merkityksettömältä. Aika aikaa kutakin.

Kivahan se on hymähdellä noille perze- ja tissiherutuskuville ja ankkahuulille. Voi voi.... pienet on ongelmat tuossa vaiheessa.

Todellisuudessa kilpailukyky ei enää riitä nuoriin verrattuna ja itsensä laittamiseen menee kohtuuttomasti vaivaa hyötyyn verrattuna. Mitä iloa on mennä esim. baariin, jos ei sieltä saa haluamansalaista seuraa, vaan miehet katsovat kaikkia toisia? Mitä iloa syödä tarkasti, kun joka tapauksessa vyötärö levenee hormonitoiminnan muutosten takia? Sitten aletaan jäädä kotiin, keksiä muuta tekemistä kuten puutarhan kuopsutusta ja höpistä, että arvot ovat parantuneet.

Mä olin nuorempana tuollainen. Mun ongelma oli toki että mä en ollut luonnostaan tosi hyvännäköinen, mutta mulla oli pakkomielle olla sitä. Joten jouduin tosiaan tekemään valtavasti työtä sen eteen, että olisin. Juurikin urheilut vaikken pitänyt siitä, jokapäiväiset contourmeikit, hiustenpidennykset, stressaaminen kuvista jne. Ja jatkuvasti silti oli epävarmuus että ehkä kauneusvirheeni näkyvät enkä ole kaikesta työstäni huolimatta ihmisten silmään kaunis. Ja elämällä ei minusta ollut mitään merkitystä jos on ruma.

Sain miehiltä kyllä laitettuna paljon huomiota, mutta en saanut edes koskaan vakipuolisoa tai lapsia, koska olen vähintäänkin omituinen luonne, aspergerpiirteinen ääri-introvertti. Ja miehet haluaa sosiaalisia ja avoimia kivoja naisia. Minun kaltaisteni erittäin laitettua viileää ja etäistä pidettiin vaan ylimielisenä kusipäänä.

No, nyt ikää jo 46 ja mikä helpotus kun ulkonäköpaineet on pois! Kun ulkonäkö alkoi mennä 40 iässä, se oli kauhea paniikki. Onneksi pelkään leikkauksia niin paljon etten lähtenyt kauneuskirurgiaan. Koska se kriisi meni ohi noin vuodessa ja enää en ole välittänyt yhtään miltä näytän. On kummasti energiaa kaikkeen muuhun kun ei tarvitse puunata itseään ja koko ajan miettiä mitähän toiset ulkonäöstäni miettii, arpoa heidän katseistaan ja eleistään tätä. Olen töissä insinöörialalla joten minulla töissä ulkonäkö ei ole mitenkään tärkeää - kovan osaajan maine on jo hankittu ja se on se mikä merkitsee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorena ehkä vielä jaksaa vouhottaa kaiken pinnallisen perään. Kolmekymppiä ja varsinkin neljäkymppiä viimeistään tekee tehtävänsä ja elämässä alkaa aueta toiset arvot ja totuudet ja entinen pintaliitopönötys alkaa tuntua aika typerältä ja merkityksettömältä. Aika aikaa kutakin.

Kivahan se on hymähdellä noille perze- ja tissiherutuskuville ja ankkahuulille. Voi voi.... pienet on ongelmat tuossa vaiheessa.

Todellisuudessa kilpailukyky ei enää riitä nuoriin verrattuna ja itsensä laittamiseen menee kohtuuttomasti vaivaa hyötyyn verrattuna. Mitä iloa on mennä esim. baariin, jos ei sieltä saa haluamansalaista seuraa, vaan miehet katsovat kaikkia toisia? Mitä iloa syödä tarkasti, kun joka tapauksessa vyötärö levenee hormonitoiminnan muutosten takia? Sitten aletaan jäädä kotiin, keksiä muuta tekemistä kuten puutarhan kuopsutusta ja höpistä, että arvot ovat parantuneet.

Kyllä mulla ainakin katosi kiinnostus baareihin ja mihinkään miesten katseista kiinnostukseen jo kauan ennen kuin keski-iässä ulkonäkö meni sen verran että tosiaan olen miehille näkymätön.

M36 vuotta.

Kyllä sitä teini iästä aina reilusti 30-vuotiaaksi oli ulkonäkökeskeinen. Piti olla lihakset, hiukset aina leikattu tiptop, uusia vaatteita jne. Enää en jaksa. Olen sen näköinen kun olen. Oikein hävettää miten elämä pyöri ulkonäön ympärillä. 

Ei minulle.

Olen visuaalinen ja pidän em. asioita tärkeänä. Samoin kun siisteyttä ja kaunista kotia.

Rentoudun lueskelemalla sisustuslehtiä, selaamalla pinterestia, tekemällä itse sisustusjuttuja, uutta meikkiä, asettelemalla kukkia..

Otan joskus kuvia joita jaan joskus someen.

Sama täällä. Olin nuorena erittäin kaunis ja hyvin hoikka (ajoittain syömishäiriön ansiosta). Elämä pyöri varsinkin laihduttamisen ympärillä ja en käynyt edes lähi-Siwassa meikkaamatta.

Onneksi kasvoin ulos tuosta ajattelusta, ehkä sen ansiosta että elämääni tuli niin paljon tärkeämpää ajateltavaa: mies, lapsi, oma koti, uusi työ...

Nyt olen lievästi ylipainoinen mutta onnellisempi kuin koskaan. Meikkaan yhä, valitsen yhä ihania vaatteita, mutta en tee mitään enää pakkomielteisesti.

Joskus pinnallinen tunne-elämä on oire persoonallisuushäiriöstä. Joskus taas ei. What's the point?

Itsekin vuosia hoin itselleni, että meikkaan koska tykkään siitä. Oikeasti en vain voinut lopettaa, koska ajattelin liikaa sitä miten kanssaihmiset hämmästyisivät, jos yksi päivä vain ilmestyisin töihin ilman meikkiä. Koitin vähentää, mutta silti kuvittelin päässäni näyttäväni hirveältä. Kun vaihdoin työpaikkaa, lopetin meikkaamisen. Nyt on ihanan vapauttavaa nukkua aamulla pidempään, vain pestä kasvot raikkaalla vedellä ja lähteä matkaan. Hiusten värjäämisestä luovuin jo vuosia aiemmin, koska kemikaalien imeytyminen kehoon alkoi mietityttää. Luomuna mennään, tältä näytän ja jos joku ei kestä katsoa niin on hyvä ja kääntää päänsä pois. 😊

Vierailija kirjoitti:

Mä olin nuorempana tuollainen. Mun ongelma oli toki että mä en ollut luonnostaan tosi hyvännäköinen, mutta mulla oli pakkomielle olla sitä. Joten jouduin tosiaan tekemään valtavasti työtä sen eteen, että olisin. Juurikin urheilut vaikken pitänyt siitä, jokapäiväiset contourmeikit, hiustenpidennykset, stressaaminen kuvista jne. Ja jatkuvasti silti oli epävarmuus että ehkä kauneusvirheeni näkyvät enkä ole kaikesta työstäni huolimatta ihmisten silmään kaunis. Ja elämällä ei minusta ollut mitään merkitystä jos on ruma.

Sain miehiltä kyllä laitettuna paljon huomiota, mutta en saanut edes koskaan vakipuolisoa tai lapsia, koska olen vähintäänkin omituinen luonne, aspergerpiirteinen ääri-introvertti. Ja miehet haluaa sosiaalisia ja avoimia kivoja naisia. Minun kaltaisteni erittäin laitettua viileää ja etäistä pidettiin vaan ylimielisenä kusipäänä.

No, nyt ikää jo 46 ja mikä helpotus kun ulkonäköpaineet on pois! Kun ulkonäkö alkoi mennä 40 iässä, se oli kauhea paniikki. Onneksi pelkään leikkauksia niin paljon etten lähtenyt kauneuskirurgiaan. Koska se kriisi meni ohi noin vuodessa ja enää en ole välittänyt yhtään miltä näytän. On kummasti energiaa kaikkeen muuhun kun ei tarvitse puunata itseään ja koko ajan miettiä mitähän toiset ulkonäöstäni miettii, arpoa heidän katseistaan ja eleistään tätä. Olen töissä insinöörialalla joten minulla töissä ulkonäkö ei ole mitenkään tärkeää - kovan osaajan maine on jo hankittu ja se on se mikä merkitsee.

Nyt ei täsmää. Nuo contourit on olleet muotia joskus seitsemän, kahdeksan vuotta sitten aikaisintaan. Vaikea uskoa, että olisit alle nelikymppisenä niitä harrastanut kun kellään muulla ei ollut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorena ehkä vielä jaksaa vouhottaa kaiken pinnallisen perään. Kolmekymppiä ja varsinkin neljäkymppiä viimeistään tekee tehtävänsä ja elämässä alkaa aueta toiset arvot ja totuudet ja entinen pintaliitopönötys alkaa tuntua aika typerältä ja merkityksettömältä. Aika aikaa kutakin.

Kivahan se on hymähdellä noille perze- ja tissiherutuskuville ja ankkahuulille. Voi voi.... pienet on ongelmat tuossa vaiheessa.

Todellisuudessa kilpailukyky ei enää riitä nuoriin verrattuna ja itsensä laittamiseen menee kohtuuttomasti vaivaa hyötyyn verrattuna. Mitä iloa on mennä esim. baariin, jos ei sieltä saa haluamansalaista seuraa, vaan miehet katsovat kaikkia toisia? Mitä iloa syödä tarkasti, kun joka tapauksessa vyötärö levenee hormonitoiminnan muutosten takia? Sitten aletaan jäädä kotiin, keksiä muuta tekemistä kuten puutarhan kuopsutusta ja höpistä, että arvot ovat parantuneet.

Kyllä mulla ainakin katosi kiinnostus baareihin ja mihinkään miesten katseista kiinnostukseen jo kauan ennen kuin keski-iässä ulkonäkö meni sen verran että tosiaan olen miehille näkymätön.

Jaa. Kyllä jotkut meistä haluaisi herättää seksuaalista kiinnostusta ja saada mieluisia kumppaneita sen harrastamiseen.

Kyllä se elämä osittain helpottuu kun unohtaa sen mahdollisimman hyvännäköisen ulkonäön saavuttamisen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin nuorempana tuollainen. Mun ongelma oli toki että mä en ollut luonnostaan tosi hyvännäköinen, mutta mulla oli pakkomielle olla sitä. Joten jouduin tosiaan tekemään valtavasti työtä sen eteen, että olisin. Juurikin urheilut vaikken pitänyt siitä, jokapäiväiset contourmeikit, hiustenpidennykset, stressaaminen kuvista jne. Ja jatkuvasti silti oli epävarmuus että ehkä kauneusvirheeni näkyvät enkä ole kaikesta työstäni huolimatta ihmisten silmään kaunis. Ja elämällä ei minusta ollut mitään merkitystä jos on ruma.

Sain miehiltä kyllä laitettuna paljon huomiota, mutta en saanut edes koskaan vakipuolisoa tai lapsia, koska olen vähintäänkin omituinen luonne, aspergerpiirteinen ääri-introvertti. Ja miehet haluaa sosiaalisia ja avoimia kivoja naisia. Minun kaltaisteni erittäin laitettua viileää ja etäistä pidettiin vaan ylimielisenä kusipäänä.

No, nyt ikää jo 46 ja mikä helpotus kun ulkonäköpaineet on pois! Kun ulkonäkö alkoi mennä 40 iässä, se oli kauhea paniikki. Onneksi pelkään leikkauksia niin paljon etten lähtenyt kauneuskirurgiaan. Koska se kriisi meni ohi noin vuodessa ja enää en ole välittänyt yhtään miltä näytän. On kummasti energiaa kaikkeen muuhun kun ei tarvitse puunata itseään ja koko ajan miettiä mitähän toiset ulkonäöstäni miettii, arpoa heidän katseistaan ja eleistään tätä. Olen töissä insinöörialalla joten minulla töissä ulkonäkö ei ole mitenkään tärkeää - kovan osaajan maine on jo hankittu ja se on se mikä merkitsee.

 

Nyt ei täsmää. Nuo contourit on olleet muotia joskus seitsemän, kahdeksan vuotta sitten aikaisintaan. Vaikea uskoa, että olisit alle nelikymppisenä niitä harrastanut kun kellään muulla ei ollut?

Kyllä säännöllisesti meikkaava ja siitä kiinnostunut on aina osannut varjostaa, Ei contour ole mikään uusi laji. Muoti-ilmiö se on voinut olla kyllä vasta jokin aika sitten. Samoista asioista puhutaan vaan eri nimillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorena ehkä vielä jaksaa vouhottaa kaiken pinnallisen perään. Kolmekymppiä ja varsinkin neljäkymppiä viimeistään tekee tehtävänsä ja elämässä alkaa aueta toiset arvot ja totuudet ja entinen pintaliitopönötys alkaa tuntua aika typerältä ja merkityksettömältä. Aika aikaa kutakin.

Kivahan se on hymähdellä noille perze- ja tissiherutuskuville ja ankkahuulille. Voi voi.... pienet on ongelmat tuossa vaiheessa.

Todellisuudessa kilpailukyky ei enää riitä nuoriin verrattuna ja itsensä laittamiseen menee kohtuuttomasti vaivaa hyötyyn verrattuna. Mitä iloa on mennä esim. baariin, jos ei sieltä saa haluamansalaista seuraa, vaan miehet katsovat kaikkia toisia? Mitä iloa syödä tarkasti, kun joka tapauksessa vyötärö levenee hormonitoiminnan muutosten takia? Sitten aletaan jäädä kotiin, keksiä muuta tekemistä kuten puutarhan kuopsutusta ja höpistä, että arvot ovat parantuneet.

Pulleita nykynuoria katsellessa voi hyvin tuntea itsensä vielä keski-ikäisenäkin varsin vetävän näköiseksi. Nuorilla on naamat pakkeloitu, mutta vartalo on kuin menneiden aikojen 8 kertaa synnyttäneellä maatalon emännällä. Hyvin harva nuori on enää hoikka saati sporttinen. Jos kyse olisi miesten päiden kääntämisestä, niin ei ongelmaa. Sille ei vain ole enää tarvetta. Pönäkkä nuoriso hoitakoon sen homman miten parhaiten taitavat.