Eikö parisuhteeseen nykyisin edes lähdetä sillä ajatuksella, että se kestää?

Minä olen realisti, eikä minusta elämän pituinen parisuhde ole mikään kruunu ja kunnia. Hieno juttu jos kestää, mutta väkisin en halua alkaa yrittämään. Parhaani teen, ja suhtaudun parisuhteeseen vakavasti.

Parisuhde joko kestää tai ei, ei siinä etukäteispäätökset auta eikä paina!

Jokainen meistä on erilainen. Esim. uskovaisissa monet uskoo yhteen ja ainoaan.

Sillä asenteella että kestää niin pitkään kuin hommat toimii. Ihan typerää ajanhukkausta roikkua väkisin jossain huonossa kuviossa

Suhde onnistuu, jos molemmat osapuolet siihen sitoutuvat.  Usein kuitenkin käy niin, että tarpeet ovat erilaiset eikä suhdetta kannata jatkaa.  Sitä paitsi kaikki eivät alun perinkään halua pysyvää suhdetta, mikä on ihan ookoo.

Juuri näin!   Onko se elinikäinen liitto jokin itseisarvoinen ihanne?  Ehkä jollekulle.   Itselleen ja kumppanilleen rehellinen tietää, toimiiko homma vai ei.   Jos toimii, hyvä, mutta jollei, pannaan hommalle piste.   Ei ole kenenkään tappio.

Aloittaja ei taida tietää, että nykyisin parisuhde ei enää ole pyhä ja järkkymätön instituutio.   Ihmiset elävät enemmän itselleen, mikä välttämättä ei ole ollenkaan huono asia!

Kun ei lähde sillä ajatuksella että kestää niin ei pety.   Ei se tän kummempaa ole.

Nuoruuden kokemukset, oli sitä että suhde kesti muutaman kuukauden korkeintaan. Siitä se pessimistinen asenne sitten tuli, ja kerta toisensa jälkeen tuli suhteeseen lähdettyä ja taas petyttyä. Pisin suhteeni kesti kuitenkin puolitoista vuotta. Pahin oli se, että viikkokausia yhdessä lyhyessä suhteessa, odotin loppua ihan rikkinäisenä, ja kun sitä loppua oikein odotti niin tokihan se tuli.

Nyt tiedostan, että mahdollinen suhde todellakaan ei kestä, mutten enää stressaa, ja se kyllä näkyy, omassa suhtautumisessa.

Huonossa suhteessa ei kannata roikkua vain siksi että pelkää eron näyttävän huonolta ihmissuhde CV:ssä.

Ap on ilmeisesti sillä kannalla, että kun päättää, että suhde kestää, niin se myös kestää.   Ei mene näin!   Tai voihan tällaisen päätöksen tehdä ja sitten huonossa lykyssä roikkua suhteessa epätoivon vimmalla, mutta kannattaako se???

On vain hyvä asia, ettei nykyisin oteta paineita parisuhteen kestämisestä.  Elämä on haastavaa muutenkin.

Ei parisuhteen kariutuminen ilman muuta tarkoita sitä, ettei olisi yritetty tosissaan!   Ap:llä on suoraan sanottuna kummallisen mustavalkoinen käsitys asiasta.

Kun ei voi toisen puolesta päättää. Olisin halunnut jatkaa aviolitossa. Toinen päätti toisin. 

Voi lähteä suhteeseen tavoitteena että se kestää, mutta eihän sitä koskaan voi tietää kestääkö. Ei tuo kerro mitään siitä, kuinka vakavissaan on. 

Tätä asiaa on hassua verrata entisaikaan, koska maailmakin on muuttunut. Ennen avioero on häpeällinen asia, ja aikoinaan sitä piti anella kuninkaalta/ keisarilta asti. Silloin ihmiset pysyivät liitoissaan ja parisuhteissaan, vaikka eivät olisi olleet niissä onnellisiakaan. Minne joku pikkukylän pientilan kouluja käymätön emäntä olisi edes mennyt tai ruvennut tekemään työkseen, jos olisi ottanut isännästä eron?

Toisekseen ihmisten elinajanodote oli ennen lyhyempi, ja 60-vuotiaina ihmiset alkoivat olla jo vanhuksia ja ihmiset kuolivat työnsä ääressä (ei ollut mitään eläkejärjestelmää). Nykyään vielä 80-vuotiaatkin matkustelevat ja ovat ihan virkeitä kansalaisia. Osa tekee jopa töitä.

Pointti on siis, että maailma on muuttunut ja toisaalta "koko elämän mittainen" on nykyään hyvin erilainen ajanmäärä kuin se on joskus ennen vanhaan ollut. 

Mitäpä sitä siis edes yrittämään pitään parisuhdetta, kun kariutuu kuitenkin. Vähänkuin autolla lähtisi ajamaan, aikansa on hauskaa mutta lopussa on aina se kolari.

Kyllä me lähdimme suhteeseen sillä mielellä, että tämä on loppuelämän suhde. En olisi vaihtanut asuinpaikkaa enkä luopunut omasta kodistani ja työpaikastani, jos olisin ajatellut, että kunhan nyt muutama vuosi hengaillaan yhdessä. Pärjäämme kyllä erikseenkin, jos ero tulee, mutta kyllä yhteen muuttaminen oli iso päätös, johon oltiin valmiita vasta kun tunsimme varmasti tuntevamme toisemme ja kun oli keskusteltu selväksi kaikki mahdolliset asiat.

Vielä en ole tavannut normaalia suomalaista miestä joka olisi asiallinen, ei käyttäisi väkivaltaa, kyttäisi, vonkuisi, mankuisi. Ei sellasia miesv@uvoja vaan jaksa katsella hyvälläkään tahdolla vuotta pidempään.

Realistisempi asenne johtuu varmaan aiemmista kokemuksista. Pätee vähän joka asiassa: vaikeudet ja vastoinkäymiset siivoavat tehokkaasti ylenpalttista optimismia.