Lue keskustelun säännöt.
Heli antoi adhd-poikansa sijoitukseen. Linkki
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi nämä erityisihmiset diagnooseineen (add) tekevät lapsia? Jokainen suomalaisen koulusysteemin läpikäynyt tietää, että mielisairaudet ovat periytyviä.
Kaheli tekee kaheleita lapsia ja on siitä hämmästynyt...Usein tällainen ihminen ei tiedosta olevansa esim. adhd tai autismin kirjolla. Vasta, kun oma lapsi alkaa oireilla ja mahdollisesti saa diagnoosin, saattaa aikuinen havahtua siihen, että hänellä on itsellään ollut aina tismalleen samanlaisia piirteitä. Monissa nepsy-perheissä diagnoosin saa lapsen jälkeen jompi kumpi hänen vanhemmistaan.
Neuropsykiatristen oireyhtymien perinnöllisyys on suhteellisen uutta tietoa, vaikka esim. alttius alkoholismiin ja tiettyihin mielenterveyden ongelmiin on ollut tiedossa pidempään. Siksikin moni jo diagnosoitu nepsyaikuinen ei välttämättä tule ajatelleeksi sitä, miten oireyhtymä voi mahdollisesti näkyä hänen lapsissaan.
Mulle kävi juuri näin. Mulle koulunkäynti oli vaikeaa, mutta koskaan ei tullut kenellekään mieleen, että voisi olla adhd tai add. Ei silloin 80 ja 90 -luvuilla vielä näitä diagnosoitu. Ajattelin vain että olen tyhmä ja laiska enkä yritä tarpeeksi. Sain käytyä kuitenkin lukion ja kirjoitin ylioppilaaksi, huonoin arvosanoin.
Oma esikoinen diagnosoitiin add:ksi. Siinä kun lapsen kanssa tutkimuksissa rampattiin niin alkoi itseä kiinnostaa asia omalta kannaltani. Menin tutkimuksiin ja add se minullakin on. Ja kun nyt miettii isäni sukua, niin taitaa olla isälläni, hänen parilla veljellään ja vanhemmillakin, jo edesmenneillä sukulaisillakin, ollut vastaavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä nämä diagnoosit hyppäsivät sukupolven yli. Isovanhempi alkoi vasta lapsen diagnoosin jälkeen miettimään omaa elämäänsä. Eipä tullut mieleenkään jättää omat lapset tekemättä vain sen takia, että omalla vanhemmalla oli kuulemma ollut hurja nuoruus.
Ja voihan olla, että oma lapsikin olisi pärjännyt ilman tukitoimia 50-luvun yhteiskunnassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla 3 adhd poikaa. Välillä raskasta ja kaaosta. Ikinä en antaisi heitä sijoitukseen
Tuskin tässäkään tapauksessa oli ongelmana vain lapsen adhd/vilkkaus vaan se yhdistettynä autisminkirjoon ja väkivaltaisuuteen.
Tämä! Ei pelkkä adhd itsessään tee kenestäkään ”mahdotonta”. Usein on vähintäänkin piirteitä muistakin nepsy häiriöistä, ja liitännäisenä käytöshäiriöitä. Mutta silti vähän särähtää korvaan että noin vain ”annetaan” tai ”laitetaan” sijoitukseen. Ikään kuin se olisi jokaisen vapaasti valittavissa. Sijoituspaikat ovat todella kiven alla, eikä niihin helposti ketään ”laiteta”. Paikat loppuisivat kesken heti, jos kaikki vanhemmat joilla on ongelmia lastensa kanssa ”laittaisivat” lapsensa sijoitukseen. Kyllä se on ihan vihoviimeinen ratkaisu vasta.
Pärjääkö joku tässä kiusaamisyhteiskunnassa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi nämä erityisihmiset diagnooseineen (add) tekevät lapsia? Jokainen suomalaisen koulusysteemin läpikäynyt tietää, että mielisairaudet ovat periytyviä.
Kaheli tekee kaheleita lapsia ja on siitä hämmästynyt...Usein tällainen ihminen ei tiedosta olevansa esim. adhd tai autismin kirjolla. Vasta, kun oma lapsi alkaa oireilla ja mahdollisesti saa diagnoosin, saattaa aikuinen havahtua siihen, että hänellä on itsellään ollut aina tismalleen samanlaisia piirteitä. Monissa nepsy-perheissä diagnoosin saa lapsen jälkeen jompi kumpi hänen vanhemmistaan.
Neuropsykiatristen oireyhtymien perinnöllisyys on suhteellisen uutta tietoa, vaikka esim. alttius alkoholismiin ja tiettyihin mielenterveyden ongelmiin on ollut tiedossa pidempään. Siksikin moni jo diagnosoitu nepsyaikuinen ei välttämättä tule ajatelleeksi sitä, miten oireyhtymä voi mahdollisesti näkyä hänen lapsissaan.
Mulle kävi juuri näin. Mulle koulunkäynti oli vaikeaa, mutta koskaan ei tullut kenellekään mieleen, että voisi olla adhd tai add. Ei silloin 80 ja 90 -luvuilla vielä näitä diagnosoitu. Ajattelin vain että olen tyhmä ja laiska enkä yritä tarpeeksi. Sain käytyä kuitenkin lukion ja kirjoitin ylioppilaaksi, huonoin arvosanoin.
Oma esikoinen diagnosoitiin add:ksi. Siinä kun lapsen kanssa tutkimuksissa rampattiin niin alkoi itseä kiinnostaa asia omalta kannaltani. Menin tutkimuksiin ja add se minullakin on. Ja kun nyt miettii isäni sukua, niin taitaa olla isälläni, hänen parilla veljellään ja vanhemmillakin, jo edesmenneillä sukulaisillakin, ollut vastaavaa.
Kyllä 80-90-luvullakin on ollut ihmisillä nepsydiagnooseja, mutta varmaan vain hankalammilla tapauksilla. Artikkelissahan kerrotaan yksi selkeä ja varmaan tosi yleinen syy, miksi äiti sai diagnoosin vasta aikuisena:
"Keskittyminen oli aikoinaan ollut vaikeaa myös Helille itselleen. Vaikka hänellä oli koulussa haasteita, niihin ei kiinnitetty huomiota, sillä Heli ei häirinnyt muita. Myöhemmin hän sai add-diagnoosin."
Eli tuo on ollut ja varmaan osittain edelleenkin iso ongelma, että jos ei häiriköi, niin ei päädy mihinkään tutkimuksiin. Hesarissa oli joskus juttua jopa ihmisestä, jolla oli aikuisena diagnosoitu lievä kehitysvamma. Oli päässyt peruskoulusta ja käsittääkseni amiksestakin läpi, kun oli kiltti hiljainen tyttö joka ei käyttäydy huonosti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Poika itse sanoi haluavansa pois. Välit sitten palautuivat normaaleiksi kolmen vuoden jälkeen.
Ehkä lapselta otettiin luulot pois laitoksessa.