Lue keskustelun säännöt.
Kun mennyttä ei voi pyyhkiä, miten korjata huonoa vanhemmuuttaan?
07.01.2021 |
Mulla on ollut siitä asti, kun lapset ovat olleet pieniä, todella rankkaa, isoja huolia ja stressiä, sairauksia ja väsymystä.
Vuosien jälkeen nyt kun lapset ovat teini-iän molemmin puolin, alan voimistua ja ymmärtää että oon tehnyt paljon vrheitä, ollut kiukkuinen, väsynyt ja todella helposti ärtyvä.
En oo pystynyt olla läheskään aina ymmärtäväinen ja lempeä läsnäoleva äiti, vaan oon ylireagoinut ja joskus varmasti myös laiminlyönyt lasteni tunteita ja tarpeita.
Kaikki on johtunut siitä että oon ollut ihan äärimmilleen kuormitettu, ei lasten takia, vaan muiden ongelmien vuoksi. Vastuu on toki mulla, mutten ole ollut se kuka oikeasti olen ja haluan olla.
Musta tuntuu että oon pilannut lasteni elämän ja tulevaisuuden ihan kokonaan, vaikka periaatteessa kaikki on ihan ok.
Jonkinlainen, välillä hyväkin, yhteys on lapsiin, mutta heillä on silti varmasti tunne että äiti hermostuu herkästi, eikä ihan kaikesta voi puhua.
Väkivaltainen en oo ollut koskaan, mutta on se huuto ja raivoaminenkin väkivaltaa.
Onko kellään kokemusta siitä että asiat on saanut vielä jotenkin korjattua?
Kommentit (11)
Joku tunnekasvatusnäkökulmako tässä on, vai mistä tulee tuo käsitys, että ajoittainen "tunteiden ja tarpeiden laiminlyönti" pilaisi lasten elämän?
PS. Jos ei halua raivota, niin kannattaa rangaista lasta ajoissa, niin lapsi alkaa totella myös ajoissa eikä hermo mene. Ja rangaista tuntuvasti, niin rangaistus pysyy pitkään lapsella mielessä eikä tottelemattomuus toistu ihan heti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huutamisen olen lopettanut, tai ainakin vähentänyt, joskus menee toki hermo, mutta nykyään aiheesta.
Yritys on koko ajan etten huutaisi koskaan.
Ennen olen purkanut monesti pahan olon lapsiin, ja siitä on todella syyllinen olo.
Olen aina pyytänyt anteeksi, selittänyt jne. mutta eihän se asioita korjaa.
Toiselle vastaajalle: Tokihan lasten tunteet ja tarpeet täytyy huomioida. En halua rankaista lastani joka ei ole tehnyt mitään väärää, vain siksi että mulla on huono olla.
Sun on tärkeä kertoa nuo asiat lapsillesi, jotka tässäkin kerroit. Noinkin isoille lapsille voi ja pitää puhua jo. Se on jo paljon, että äiti osaa myöntää omat virheensä, pyytää anteeksi, ja lapsen on myös tärkeä tietää ja kuulla ettei äidin paha olo johdu hänestä, lapsilla kun on taipumusta hakea syitä vanhemman pahalle ololle itsestään. Ja kyllä mulla on valitettavasti kokemusta, syyllisyydestä jonka alle voisi musertua. Terapiassa olen oppinut ja sittemmin huomannut käytännössä että syyllisyys on hyödyllinen tunne vain tiettyyn pisteeseen asti - siihen kun sussa herää halu toimia aidosti toisin, mutta asenne "kaikki on jo pilalla ja myöhäistä vähintään" on tuhoisa.
Voimia ja tsemppiä 🧡
Vierailija kirjoitti:
Sun on tärkeä kertoa nuo asiat lapsillesi, jotka tässäkin kerroit. Noinkin isoille lapsille voi ja pitää puhua jo. Se on jo paljon, että äiti osaa myöntää omat virheensä, pyytää anteeksi, ja lapsen on myös tärkeä tietää ja kuulla ettei äidin paha olo johdu hänestä, lapsilla kun on taipumusta hakea syitä vanhemman pahalle ololle itsestään. Ja kyllä mulla on valitettavasti kokemusta, syyllisyydestä jonka alle voisi musertua. Terapiassa olen oppinut ja sittemmin huomannut käytännössä että syyllisyys on hyödyllinen tunne vain tiettyyn pisteeseen asti - siihen kun sussa herää halu toimia aidosti toisin, mutta asenne "kaikki on jo pilalla ja myöhäistä vähintään" on tuhoisa.
Voimia ja tsemppiä 🧡
Kiitos<3
Tätä mä oon miettinyt pääni puhki, miten päästää kauheasta syyllisyydestä ja huonosta omastatunnosta edes jotenkin irti. Kun eihän se tee musta yhtään parempaa ihmistä että tuskailen sen pahan oloni kanssa edelleen, aihe vaan on vähän muuttunut.
Ihailen ja kadehdin aina niitä tasapainoisen oloisia vanhempia. Oon kyllä kuullut monelta olevani hyvä äiti ja kasvattaja, mutta he eivät tiedä että oon kyllä hyvä neuvomaan muita, mutta itse en osaa noudattaa omia neuvojani.
Se on oikeasti kamalaa kun ei pysty hillitä omaa raivoaan. Samaan aikaan kun huudan turhautumistani, joku aivoissa sanoo että "rauhoitu, ylireagoit", mutta ei sille voi mitään.
Sitten kun on nukkunut hyvin ja parempi hetki, niin osaa suhtautua paljon rauhallisemmin asioihin.
Ja nykyään näin on useammin kuin tuota huutamista. Mutta pelkään että lapset ovat traumatisoituneet iäksi siitä että suurin osa heidän elämästään on ollut tuota huonoa aikaa.
Ja toisaalta taas pelkään että osaanko oikeasti edes olla enää hyvä äiti vai oonko pilannut itsenikin.
Vierailija kirjoitti:
Huutamisen olen lopettanut, tai ainakin vähentänyt, joskus menee toki hermo, mutta nykyään aiheesta.
Yritys on koko ajan etten huutaisi koskaan.
Ennen olen purkanut monesti pahan olon lapsiin, ja siitä on todella syyllinen olo.
Olen aina pyytänyt anteeksi, selittänyt jne. mutta eihän se asioita korjaa.
Toiselle vastaajalle: Tokihan lasten tunteet ja tarpeet täytyy huomioida. En halua rankaista lastani joka ei ole tehnyt mitään väärää, vain siksi että mulla on huono olla.
Ei kaikkia lasten tunteita ja tarpeita täydy eikä saakaan huomioida. Jos niin tekee, niin kasvattaa pieniä "prinsessoita" ja "prinssejä" jotka kuvittelevat olevansa maailman keskipiste.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huutamisen olen lopettanut, tai ainakin vähentänyt, joskus menee toki hermo, mutta nykyään aiheesta.
Yritys on koko ajan etten huutaisi koskaan.
Ennen olen purkanut monesti pahan olon lapsiin, ja siitä on todella syyllinen olo.
Olen aina pyytänyt anteeksi, selittänyt jne. mutta eihän se asioita korjaa.
Toiselle vastaajalle: Tokihan lasten tunteet ja tarpeet täytyy huomioida. En halua rankaista lastani joka ei ole tehnyt mitään väärää, vain siksi että mulla on huono olla.
Ei kaikkia lasten tunteita ja tarpeita täydy eikä saakaan huomioida. Jos niin tekee, niin kasvattaa pieniä "prinsessoita" ja "prinssejä" jotka kuvittelevat olevansa maailman keskipiste.
Anteeksi mutta sulla nyt tuntuu menevän tässä asiat sekaisin. Käsittääkseni ap puhui siitä, että purkaa omaa pahaa oloaan (muista asioista kuin lasten käytöksestä, esim tottelemattomuudesta, johtuvaa) lapsiin ja tuntee siitä syyllisyyttä, kuten mieleltään terve vanhempi kokee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huutamisen olen lopettanut, tai ainakin vähentänyt, joskus menee toki hermo, mutta nykyään aiheesta.
Yritys on koko ajan etten huutaisi koskaan.
Ennen olen purkanut monesti pahan olon lapsiin, ja siitä on todella syyllinen olo.
Olen aina pyytänyt anteeksi, selittänyt jne. mutta eihän se asioita korjaa.
Toiselle vastaajalle: Tokihan lasten tunteet ja tarpeet täytyy huomioida. En halua rankaista lastani joka ei ole tehnyt mitään väärää, vain siksi että mulla on huono olla.
Ei kaikkia lasten tunteita ja tarpeita täydy eikä saakaan huomioida. Jos niin tekee, niin kasvattaa pieniä "prinsessoita" ja "prinssejä" jotka kuvittelevat olevansa maailman keskipiste.
On eri asia huomioida kaikki tunteet ja tarpeet kuin toteuttaa kaikki pyynnöt ja toiveet.
Lapsi tarvii tukea ja turvaa aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huutamisen olen lopettanut, tai ainakin vähentänyt, joskus menee toki hermo, mutta nykyään aiheesta.
Yritys on koko ajan etten huutaisi koskaan.
Ennen olen purkanut monesti pahan olon lapsiin, ja siitä on todella syyllinen olo.
Olen aina pyytänyt anteeksi, selittänyt jne. mutta eihän se asioita korjaa.
Toiselle vastaajalle: Tokihan lasten tunteet ja tarpeet täytyy huomioida. En halua rankaista lastani joka ei ole tehnyt mitään väärää, vain siksi että mulla on huono olla.
Ei kaikkia lasten tunteita ja tarpeita täydy eikä saakaan huomioida. Jos niin tekee, niin kasvattaa pieniä "prinsessoita" ja "prinssejä" jotka kuvittelevat olevansa maailman keskipiste.
Anteeksi mutta sulla nyt tuntuu menevän tässä asiat sekaisin. Käsittääkseni ap puhui siitä, että purkaa omaa pahaa oloaan (muista asioista kuin lasten käytöksestä, esim tottelemattomuudesta, johtuvaa) lapsiin ja tuntee siitä syyllisyyttä, kuten mieleltään terve vanhempi kokee.
Juuri näin. Ei mun lapset oo tehneet mitään ansaitakseen mun käytöstä.
Ei se yleensä noin vakavaa ole. Oma äitini oli melkoinen hermoherkkä stressipallo, huutamassa jne, eikä kukaan meistä kolmesta sisaruksesta ole siitä mitenkään vaurioitunut. Toki joku hyvin herkkä yksilö voisi. Eikä se toki ihanne ole että huutaa turhaan, mutta ihmiset on vajavaisia aina, jokainen omalla tavallaan, eikä se onneksi yleensä lapsia pilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla sama homma. Kuormituin pikkulapsiarjen meluisuudesta ja kun oli koko ajan joku tilanne päällä ja siitä että koti oli aina sekaisin.Olin koko ajan hermostunut ja stressaantunut. Sain ADD-diagnosin ja lääkityksen kun lapset olivat jo aikuisia. Mullakin painaa syyllisyys menneistä ja haluttaisi purkaa tilannetta jollakin tavalla. Lapsille en saa puhuttua asiasta.
Kun ja jos lapsesi haluavat puhua asioista niin nielet ylpeytesi ja myönnät virheesi. Lopetat sen huutamisen nyt alkuunsa.