Lue keskustelun säännöt.
En osaa sanoa onko lapsuuteni ja teini-ikäni ollut enimmäkseen hyvää vai enimmäkseen huonoa
06.01.2021 |
En vain osaa?? Ainakin minusta tuntuu, että enimmäkseen huonoa. Mutta mikä on valemuistoa ja mikä aitoa.
Kommentit (12)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli miten oli, et voi muuttaa mennyttä. Älä jää turhaan vellomaan menneisyydessä, vaan katso eteenpäin. Oma teini-ikäni oli ihan hanurista, mutta mitä sitten. Se on jo kaukana takana, enkä aio antaa sen pilata nykyisyyttäni ja tulevaisuuttani.
Tiedän aikuisia, joilla on ollut ihan hyvä lapsuus ja hyvät eväät saatu elämään, niin sitten myöhemmällä aikuisiällä keksivät jostain, että olikin kurja lapsuus ja katkaisevat välit vanhempiinsa.
En tajua, mikä niillä yhtäkkiä napsahtaa päässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä sun elämääsi on kuulunut sekä hyvää että huonoa. Ne eivät sulje toisiaan pois. Ikävät tilanteet jäävät helposti muistiin niihin liittyvän voimakkaan tunnetilan vuoksi. Harvan ihmisen elämä on pelkästään huono tai pelkästään hyvä, ilman mitään ikäviä tapahtumia tai tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sun elämääsi on kuulunut sekä hyvää että huonoa. Ne eivät sulje toisiaan pois. Ikävät tilanteet jäävät helposti muistiin niihin liittyvän voimakkaan tunnetilan vuoksi. Harvan ihmisen elämä on pelkästään huono tai pelkästään hyvä, ilman mitään ikäviä tapahtumia tai tunteita.
Tämä voisi olla... Kyllä muistan välähdyksiä sieltä sun täältä, on käyty ulkomailla ja saatu paljon lahjoja. On saatu kuukausirahaa, ikinä ei ole puuttunut mitään. Sitten muistan jotain raivoamisia. Itkua ja ahdistusta. Muistot ovat jotenkin hämärtyneet. Olen tullut ikään, jossa tulee enemmän ja enemmän mietittyä menneitä. Ainakin kuvittelisin, että tässä iässä moni alkaa miettimään enemmän menneitä. Tuntuu niin väärältä, etten voi sanoa elämäni olleen hyvää. Sehän saattaisi olla valhetta. Valemuistoa. Kuten myös se, että elämäni on ollut täyttä paskaa. Kun ei sekään kai ole ihan totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse ajattelin joskus, että minua kohdeltiin tietyissä piireissä nuorena kaltoin. Nyt kun olen jo ikäloppu (50) olen tullut siihen tulokseen, että iso osa "kaltoinkohtelusta" oli oman pääni sisällä. Siis tulkitsin ihmisiä tosi negatiivisesti, kuin he olisivat olleet minua vastaan. Tämä selittää ainakin osan omasta tilanteestani.
Tietysti on asia erikseen jos on ollut jotain konkreettista kaltoinkohtelua. Silloinhan ei tarvitse paljon miettiä, tapahtuiko jotain oikeasti vai ei.
Jos joku kysyisi, että olenko elänyt hyvän elämän tähän mennessä, en tiedä mitä vastaisin. Kai ihan ookoon, ainakin välillä? Tämä häiritsee niin paljon... En tiedä omasta elämästäni yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle kuulostaa siltä, että sulle voisi olla hyödyllistä miettiä ja muistella elämääsi sekä saada siitä samalla parempi käsitys, psykoterapeutin kanssa.
Sorry epämääräinen lauserakenne.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän aikuisia, joilla on ollut ihan hyvä lapsuus ja hyvät eväät saatu elämään, niin sitten myöhemmällä aikuisiällä keksivät jostain, että olikin kurja lapsuus ja katkaisevat välit vanhempiinsa.
En tajua, mikä niillä yhtäkkiä napsahtaa päässä.
Mun lapsuus oli ihan OK vanhemmista huolimatta, ei niiden ansiosta. Itsekkäiden, kylmien, piittaamattomien ja tylyjen vanhempien tuhoja paikkasi mm. mummo ja muutama muu turvallinen aikuinen.
En näe mitään syytä olla huonojen vanhempieni kanssa missään tekemisissä aikuisena vain siitä syystä, että he eivät onnistuneet ihan kokonaan lapsuuttani pilaamaan.
Suorastaan narsistisen itsekäs äitini kyllä edelleen varmasti kuvittelee olleensa maailman paras äiti, ja ihmettelee kun oma lapsi on hylännyt hänet. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Puolijuoppo isä on onneksi jo kuollut.
Entä olenko käsittänyt asioita väärin?? Koska olen aika herkkä ihminen, aina ollut. Olenko käsittänyt, että minulle on oltu ilkeitä, vain siksi etten ole ymmärtänyt tarpeeksi? Voiko sellaisia tunteita tulla tyhjästä. KUN EN TIEDÄ! Häiritsee.