Antakaa kasvatusvinkkejä uhmiksen huutokohtauksien sietämiseen ja niiden loppumiseen?

ne uhmakohtaukset. Voimia! Meillä tytöllä oli kausi että se sai varmaan tuhat uhmakohtausta päivässä ja itsellä meni hermot ihan täysin. Mutta kyllä ne siitä harveni kun jaksoin olla johdonmukainen enkä ikinä antanut periksi lapselle. Toki niitä vieläkin tulee, mutta se aika kun uhmakohtauksia tuli jatkuvasti oli tosi lyhyt kuitenkin näin jälkeenpäin kun ajattelee. Silloin ei toki siltä tuntunut...

Eli kasva aikuiseksi.

on 2-vuotisuhma, 3-vuotisuhma ja 5-vuotisuhma (mikä on mielestäni pahin)

Meillä on kaks lasta, esikoisen uhma alkoi ennen vauvan syntymää ja sit oli ihanaa kun oli koliikkivauva ja uhmaikäinen sisko...nyt tasaisempi vaihe molemmilla.

jos saappaiden pukemisesta tulee känää, niin ala pukea hanskoja kysymällä kumpi tulee kumpaan käteen, tai lyö leikiksi pukemalla eriparihanskat käteen. Kun lapsi tajuaa hassutuksen ja kehittelee lisää mukasopiviapareja, niin saappaat menee hetkenkuluttua ihan ilmaiseksi jalkaan.

* delegoi homma miehelle ja lähde shoppailemaan ( jos miehsi pinna kestää lapsen kiukkua siis)





heh, meillä jo parin lomapäivän päästä mies haaveilee että pääsis töihin lepäämään.....

-laske 10:een

- älä huuda kilpaa

- ole aikuinen

- mene toiseen huoneeseen esim. tyhjennä tiskikone rauhallisesti

- mene wc:hen

- yritä keksiä lapselle uusi mielenkiinnon aihe

- delegoi homma miehelle ja lähde shoppailemaan ( jos miehsi pinna kestää lapsen kiukkua siis)

Ja voin kyllä myöntää etten aina vaan yksinkertaisesti jaksa. Toisina päivinä tsemppaan että nyt yritetään.... mutta kun lähdette iloisella mielellä leikkipuistoon, siellä ensimmäiseksi keskimmäisellä naama menee väärään kun annat lapsen mielestä väärin vauhtia, pienintä pitäisi vahtia kun hän kiipeilee sinne ja tänne ja vanhin ja villein on ottanut salaa linkkuveitsen isältä taskuun ja on kerennyt jo mennä vuolemaan jotain jonnekkin.... ei aina huumorintaju riitä ei! Puistossa yhden kiltin lapsen äidit sitten katsovat naama väärässä ja kauhistelevat meidän touhua. Tätä härdelliä jatkuukin sitten koko päivän, ja illalla ei tietoakaan että voisit sysätä lapset jollekkin muulle henkilölle ja lähteä itse vaikka lenkille, koska mies ei ole viikolla kotona ja viikonloppuna on rakennushommia. Nyt on alkanut vähitellen tuntua, ettei minua sittenkään ole luotu kotiäidiksi, vaikka sitä jo viisi vuotta olen jaksanut. Tulipa pitkä vuodatus, mutta tekstistä taitaa paistaa läpi pelkkä väsymys. Ja nyt tähän voi taas sanoa, että miksi teit lapsia??? Lasten vikahan se ei ole, enkä heitä syytä, mutta joskus epätoivon tunne valtaa mielen.... väistämättä!

Minulla vähän samat tuntemukset. Usein olen miettinyt, että mitä minä olen tehnyt väärin, kun herttaisesta lapsukaisesta on kehittynyt tuollainen uhmailija ja vastaan sanoja.



Viime viikolla keksin käyttää HALIsysteemiä. Kerroin tytölle, että joka kerran, kun känkkäröit, äiti antaa sulle ison halauksen. Ja niitä halauksia riitti! :o) Lapsi oli kuitenkin todella mielissään ja jotain apua niistä oli. Vaatii kyllä itseltä hurjasti kärsivällisyyttä säilyttää positiivinen mieli.



Joskus alan matkia tytön kohtausta. Menen lattialle makaamaan ja "itkemään" itsekin. Kohta nauramme molemmat.



Mutta tiedän, kovasti se koettelee. Parhaiten selviää, jos jaksaa olla tilanteissa aikuinen.

pukee sen lapsen kiukkua sanoiksi...esim. lapsi suuttuu kun ei voi niitä pikkukenkiä laittaa kun ulkona sataa niin annat lapsen vaan huutaa ja kiuukutella mutta samalla puet sanoiksi sen mikä sitä kiukuttaa....

Sanot, että joo mää tiiän että sua harmittaa niin kauhiasti kun äiti ei anna laittaa pikkukenkiä jalkaan,,,,joo sää oot vihanen äitille. mutta tuola ulkona sataa ja sielä pitää olla kumpparit jalassa ettei jalat kastu jne jne

puhut vaan selkeesti. isohkollakin äänellä..... toteat vain mikä sitä lasta harmittaa niin sille tulee tunne että sää oot ymmärtäny.