Tuo lapsi on tuommonen

Olen aikalailla samaa mieltä.

Mun mielestä nykypäivän ajatus, että ihmisillä ja lapsilla on lähinnä vain oikeuksia on yksi iso ongelma. Toinen on se, että kun tämä meidän hiljaisiksi hakattu sukupolvemme yrittää kasvattaa väkivallattomasti lapsiaan, niin monilta puuttuu täysin keinot. Sen näkee täälläkin lukemattomista kommenteista, joissa voivotellaan sitä, kun ei lapsia " saa enää kasvattaa".

OIkeasti lapsia ei tarvitse millään lailla fyysisesti kurittaa, päin vastoin. Lapsi tarvitsee ennen kaikkea hellyyttä ja rakkautta, ymmärrystä ja tarpeidensa kuuntelua - ja sitten ne rajat. Ja niiden rajojen pitää olla selkeät ja vanhemman pitää pystyä olemaan vanhempi, joka sanoo lopulta sen viimeisen sanan. Ja tämä on se, mikä monilta puuttuu Ei vaan uskalleta tai haluta tuottaa lapselle pahaa mieltä, vaikka seon ihan olennainen osa elämää - aina ei saa mitä haluaa, ja pettymykset pitää oppia käsittelemään. Koska jossain kohtaa ne väistämättä tulee eteen.

Mulla on kolme ihanaa teinipoikaa, ja meillä on ihan mahtava meininki kotona. Minä kunnioitan lapsia, ja he kunnioittavat minua. Turhia sääntöjä ei ole, vaan kun asialliset hommat hoidetaan, niin muuten ollaan kuin ellun kanat.

Olen monesti miettinyt, miten ihmiset jaksavat ja viitsivät elää kusipäisten lasten kanssa. Siis kun monet ihan itse antavat lapsistaan tulla suutaan soittavia epäkunnioittavia pikku mul keroita. Eikö kannattaisi kasvattaa lapsista itselleenkin mukavaa seuraa? Se toki vaatii vähän, mutta aivan varmasti kannattaa.

Erityisesti huolestuttaa lapsen ulkoistaminen itsestä ja pois omalta vastuualueelta. Lapsesi osaa siis syödä ja pyyhkiä pyllynsä itse? Hienoa! Se ei kuitenkaan riitä,  vaan lapsi on ladattava täyteen henkistä pääomaa koko kasvukautensa ajan jotta hän voi pärjätä päiväkodissa, koulussa, työelämässä ja perustaa myöhemmin oman perheen.

Se vanhmman tehtävään kouluttautuminen kun ei ole niin helppoa. Jokainen lapsi ja jokainen perhe on omanlaisensa. Useinkaan ei tiedä mikä on se oikea tapa toimia. Jotkut jutut taas onnistuvat ihan itsestään.

Minusta on hyvä välillä hakea myös vertaistukea täältä. Välillä sitä on tehnyt kaikkensa ja silti jokin juttu lapsen kanssa ei onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Se vanhmman tehtävään kouluttautuminen kun ei ole niin helppoa. Jokainen lapsi ja jokainen perhe on omanlaisensa. Useinkaan ei tiedä mikä on se oikea tapa toimia. Jotkut jutut taas onnistuvat ihan itsestään.

Minusta on hyvä välillä hakea myös vertaistukea täältä. Välillä sitä on tehnyt kaikkensa ja silti jokin juttu lapsen kanssa ei onnistu.

Ei vertaistuen hakeminen ole ongelma, vaan se, että monissa viesteissä näkyy se, että vanhempi ei oikeasti halua löytää avaimia ongelmien ratkaisemiseen itse ja tehdä työtä itse, vaan hän etsii lähinnä hyväksyntää sille, että on luovuttanut, eikä aio tehdä ongelman ratkaisemiseksi mitään itse. Asenne ja näkökulma joka vanhemmalla on kun hän kertoo ongelmasta. Tyyliin onhan ok, että sysään tuon alienlapsen (mistä tuohon tupsahtikin) jonkun muun vastuulle (lapsenhoitaja, opettaja, serkku, mummi, poliisi, palokunta, psykologi, batman) kun en ole itse tikkua ristiin laittanut, en yhtään kasvatusopasta lukenut, enkä oikeastaan tiedä lapsista yhtään mitään. Minne siis sysäisin vastuun, pesisin kädet lapsen ongelmista ja saisin siihen AV:ltä siunauksen?

Voisiko vähän enemmän lukea lapsista jo ennen kuin alkaa raskautumaan ja jatkaa lukemista ihan koko lapsen kasvukauden ajan. Mutta kun eihän ne lapsen ongelmat minulle kuulu, pukkasin vain sen alienin emättimestäni ¯\_(ツ)_/¯

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se vanhmman tehtävään kouluttautuminen kun ei ole niin helppoa. Jokainen lapsi ja jokainen perhe on omanlaisensa. Useinkaan ei tiedä mikä on se oikea tapa toimia. Jotkut jutut taas onnistuvat ihan itsestään.

Minusta on hyvä välillä hakea myös vertaistukea täältä. Välillä sitä on tehnyt kaikkensa ja silti jokin juttu lapsen kanssa ei onnistu.

Ei vertaistuen hakeminen ole ongelma, vaan se, että monissa viesteissä näkyy se, että vanhempi ei oikeasti halua löytää avaimia ongelmien ratkaisemiseen itse ja tehdä työtä itse, vaan hän etsii lähinnä hyväksyntää sille, että on luovuttanut, eikä aio tehdä ongelman ratkaisemiseksi mitään itse. Asenne ja näkökulma joka vanhemmalla on kun hän kertoo ongelmasta. Tyyliin onhan ok, että sysään tuon alienlapsen (mistä tuohon tupsahtikin) jonkun muun vastuulle (lapsenhoitaja, opettaja, serkku, mummi, poliisi, palokunta, psykologi, batman) kun en ole itse tikkua ristiin laittanut, en yhtään kasvatusopasta lukenut, enkä oikeastaan tiedä lapsista yhtään mitään. Minne siis sysäisin vastuun, pesisin kädet lapsen ongelmista ja saisin siihen AV:ltä siunauksen?

Voisiko vähän enemmän lukea lapsista jo ennen kuin alkaa raskautumaan ja jatkaa lukemista ihan koko lapsen kasvukauden ajan. Mutta kun eihän ne lapsen ongelmat minulle kuulu, pukkasin vain sen alienin emättimestäni ¯\_(ツ)_/¯

Eipä itselleni ole juurikaan tullut vastaan viestejä, joissa kirjoittaja sanoisi, että mitään ei ole tehnyt ennen luovuttamista. En itsekään jaksa aina juurtajaksain kertoa mitä kaikkea olen vuosien varrella ko. asian suhteen tehnyt, ennen kuin olen luovuttanut ja hyväksynyt tilanteen. Eikä se kasvatusoppaiden lukeminen ole ainakaan itseäni näissä tilanteissa auttanut niin, että varsinainen tilanne muuttuisi. Joskus oppaat voivat olla myös väärässä. Jokainen opas on oman aikansa ja tyylisuuntansa lapsi.

T. 3

Vierailija kirjoitti:

Olen aikalailla samaa mieltä.

Mun mielestä nykypäivän ajatus, että ihmisillä ja lapsilla on lähinnä vain oikeuksia on yksi iso ongelma. Toinen on se, että kun tämä meidän hiljaisiksi hakattu sukupolvemme yrittää kasvattaa väkivallattomasti lapsiaan, niin monilta puuttuu täysin keinot. Sen näkee täälläkin lukemattomista kommenteista, joissa voivotellaan sitä, kun ei lapsia " saa enää kasvattaa".

OIkeasti lapsia ei tarvitse millään lailla fyysisesti kurittaa, päin vastoin. Lapsi tarvitsee ennen kaikkea hellyyttä ja rakkautta, ymmärrystä ja tarpeidensa kuuntelua - ja sitten ne rajat. Ja niiden rajojen pitää olla selkeät ja vanhemman pitää pystyä olemaan vanhempi, joka sanoo lopulta sen viimeisen sanan. Ja tämä on se, mikä monilta puuttuu Ei vaan uskalleta tai haluta tuottaa lapselle pahaa mieltä, vaikka seon ihan olennainen osa elämää - aina ei saa mitä haluaa, ja pettymykset pitää oppia käsittelemään. Koska jossain kohtaa ne väistämättä tulee eteen.

Mulla on kolme ihanaa teinipoikaa, ja meillä on ihan mahtava meininki kotona. Minä kunnioitan lapsia, ja he kunnioittavat minua. Turhia sääntöjä ei ole, vaan kun asialliset hommat hoidetaan, niin muuten ollaan kuin ellun kanat.

Olen monesti miettinyt, miten ihmiset jaksavat ja viitsivät elää kusipäisten lasten kanssa. Siis kun monet ihan itse antavat lapsistaan tulla suutaan soittavia epäkunnioittavia pikku mul keroita. Eikö kannattaisi kasvattaa lapsista itselleenkin mukavaa seuraa? Se toki vaatii vähän, mutta aivan varmasti kannattaa.

Mun kaveri on ammattikasvattaja ja tekee kaikkensa lastensa eteen. On rajat ja rakkautta. Silti lapset ovat mulkeroita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aikalailla samaa mieltä.

Mun mielestä nykypäivän ajatus, että ihmisillä ja lapsilla on lähinnä vain oikeuksia on yksi iso ongelma. Toinen on se, että kun tämä meidän hiljaisiksi hakattu sukupolvemme yrittää kasvattaa väkivallattomasti lapsiaan, niin monilta puuttuu täysin keinot. Sen näkee täälläkin lukemattomista kommenteista, joissa voivotellaan sitä, kun ei lapsia " saa enää kasvattaa".

OIkeasti lapsia ei tarvitse millään lailla fyysisesti kurittaa, päin vastoin. Lapsi tarvitsee ennen kaikkea hellyyttä ja rakkautta, ymmärrystä ja tarpeidensa kuuntelua - ja sitten ne rajat. Ja niiden rajojen pitää olla selkeät ja vanhemman pitää pystyä olemaan vanhempi, joka sanoo lopulta sen viimeisen sanan. Ja tämä on se, mikä monilta puuttuu Ei vaan uskalleta tai haluta tuottaa lapselle pahaa mieltä, vaikka seon ihan olennainen osa elämää - aina ei saa mitä haluaa, ja pettymykset pitää oppia käsittelemään. Koska jossain kohtaa ne väistämättä tulee eteen.

Mulla on kolme ihanaa teinipoikaa, ja meillä on ihan mahtava meininki kotona. Minä kunnioitan lapsia, ja he kunnioittavat minua. Turhia sääntöjä ei ole, vaan kun asialliset hommat hoidetaan, niin muuten ollaan kuin ellun kanat.

Olen monesti miettinyt, miten ihmiset jaksavat ja viitsivät elää kusipäisten lasten kanssa. Siis kun monet ihan itse antavat lapsistaan tulla suutaan soittavia epäkunnioittavia pikku mul keroita. Eikö kannattaisi kasvattaa lapsista itselleenkin mukavaa seuraa? Se toki vaatii vähän, mutta aivan varmasti kannattaa.

Mun kaveri on ammattikasvattaja ja tekee kaikkensa lastensa eteen. On rajat ja rakkautta. Silti lapset ovat mulkeroita.

Et näe, mitä kotona tapahtuu. Tai sitten vain lapset ovat esim. murrosiässä, jolloin ne on hyvin usein "mulkeroita" kipuillessaan murrosmyrskyjensä kourissa. Tämö on vaativaa aikaa myös vanhemmille. Pitää olla rajat ja määrättömästi kärsivällisyyttä. Murkulle on oltava läsnä silloin kun hän tarvitsee vanhempaansa. Muutoin vanhemman on paras olla provosoitumatta mistään, mitä rajojaan ja itseään etsivän nuoren suunnalta tulee. - Pari vuotta ja ne on taas mukavia :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aikalailla samaa mieltä.

Mun mielestä nykypäivän ajatus, että ihmisillä ja lapsilla on lähinnä vain oikeuksia on yksi iso ongelma. Toinen on se, että kun tämä meidän hiljaisiksi hakattu sukupolvemme yrittää kasvattaa väkivallattomasti lapsiaan, niin monilta puuttuu täysin keinot. Sen näkee täälläkin lukemattomista kommenteista, joissa voivotellaan sitä, kun ei lapsia " saa enää kasvattaa".

OIkeasti lapsia ei tarvitse millään lailla fyysisesti kurittaa, päin vastoin. Lapsi tarvitsee ennen kaikkea hellyyttä ja rakkautta, ymmärrystä ja tarpeidensa kuuntelua - ja sitten ne rajat. Ja niiden rajojen pitää olla selkeät ja vanhemman pitää pystyä olemaan vanhempi, joka sanoo lopulta sen viimeisen sanan. Ja tämä on se, mikä monilta puuttuu Ei vaan uskalleta tai haluta tuottaa lapselle pahaa mieltä, vaikka seon ihan olennainen osa elämää - aina ei saa mitä haluaa, ja pettymykset pitää oppia käsittelemään. Koska jossain kohtaa ne väistämättä tulee eteen.

Mulla on kolme ihanaa teinipoikaa, ja meillä on ihan mahtava meininki kotona. Minä kunnioitan lapsia, ja he kunnioittavat minua. Turhia sääntöjä ei ole, vaan kun asialliset hommat hoidetaan, niin muuten ollaan kuin ellun kanat.

Olen monesti miettinyt, miten ihmiset jaksavat ja viitsivät elää kusipäisten lasten kanssa. Siis kun monet ihan itse antavat lapsistaan tulla suutaan soittavia epäkunnioittavia pikku mul keroita. Eikö kannattaisi kasvattaa lapsista itselleenkin mukavaa seuraa? Se toki vaatii vähän, mutta aivan varmasti kannattaa.

Mun kaveri on ammattikasvattaja ja tekee kaikkensa lastensa eteen. On rajat ja rakkautta. Silti lapset ovat mulkeroita.

Ammattikasvattaja ei alkuunkaan tarkoita, että olisi hyvä kasvattaja. Tunnen yhden opettajan, joka ainoastaan huuti sekä koiralleen, että lapsilleen. Noh, koira jouduttiin lopettamaan käytösongelmien vuoksi, mutta lapsia ei sentään. Joku lapsista taisi päätyä nuorena äidiksi, mutta en pidä sitä itsessään pahana asiana tai epäonnistumisena kun en taustoja tiedä.

Lähinnä kysymys on halusta oppia ymmärtämään elämää, lasta, elämää lapsen silmin jne. Kuunnella, olla läsnä, ei ohita ongelmia, kommunikoi, opettaa lapselle miten kohdata vaikeuksia, onnistua jne. Oli ammattilainen tai ei, niin pitää olla itse se, joka löytää vaihtoehdot. Miten juuri tuo lapsi oppii ja mikä johdattaa juuri hänet onnistumisten äärelle. Vähän kuin taloon tulee ongelmakoira ja sitten aletaan vaan kokeilemaan käykö motivaatioksi kehu, lelu, leikki, namu ja namusta lenkkimakkara, kinkku vai karjalanpaisti tai leluista konga, vetoleikki vai kenties hajujälki. Se on aikuisen työ ja ammattilaisillakin on paljon petrattavaa, eikä kaikkea voi kuitata esim. isolla ryhmäkoolla. Iän kaiken on ollut hyviä ja huonoja opettajia, valitettavasti. Kuitenkin jos omia lapsia tekee, niin voisi vähän tarkemmin suunnitella kasvatukseen liittyvää aikaa, vaivaa ja kokonaisuutta. Ottaa se mahdollisuus huomioon, että lapsi ei kasva itsestään ja vaivattomasti muun elämän lomassa. Vanhempienhan pitäisi pystyä korjaamaan nekin vauriot, joita huonot opettajat tuottavat. Toki huonoista opettajista pitäisi samalla päästä eroon ja lisätä opettajaopintoihin lapsen kasvattamiseen liittyviä opintoja. Ensisijainen vastuu on kuitenkin vanhemmilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aikalailla samaa mieltä.

Mun mielestä nykypäivän ajatus, että ihmisillä ja lapsilla on lähinnä vain oikeuksia on yksi iso ongelma. Toinen on se, että kun tämä meidän hiljaisiksi hakattu sukupolvemme yrittää kasvattaa väkivallattomasti lapsiaan, niin monilta puuttuu täysin keinot. Sen näkee täälläkin lukemattomista kommenteista, joissa voivotellaan sitä, kun ei lapsia " saa enää kasvattaa".

OIkeasti lapsia ei tarvitse millään lailla fyysisesti kurittaa, päin vastoin. Lapsi tarvitsee ennen kaikkea hellyyttä ja rakkautta, ymmärrystä ja tarpeidensa kuuntelua - ja sitten ne rajat. Ja niiden rajojen pitää olla selkeät ja vanhemman pitää pystyä olemaan vanhempi, joka sanoo lopulta sen viimeisen sanan. Ja tämä on se, mikä monilta puuttuu Ei vaan uskalleta tai haluta tuottaa lapselle pahaa mieltä, vaikka seon ihan olennainen osa elämää - aina ei saa mitä haluaa, ja pettymykset pitää oppia käsittelemään. Koska jossain kohtaa ne väistämättä tulee eteen.

Mulla on kolme ihanaa teinipoikaa, ja meillä on ihan mahtava meininki kotona. Minä kunnioitan lapsia, ja he kunnioittavat minua. Turhia sääntöjä ei ole, vaan kun asialliset hommat hoidetaan, niin muuten ollaan kuin ellun kanat.

Olen monesti miettinyt, miten ihmiset jaksavat ja viitsivät elää kusipäisten lasten kanssa. Siis kun monet ihan itse antavat lapsistaan tulla suutaan soittavia epäkunnioittavia pikku mul keroita. Eikö kannattaisi kasvattaa lapsista itselleenkin mukavaa seuraa? Se toki vaatii vähän, mutta aivan varmasti kannattaa.

Mun kaveri on ammattikasvattaja ja tekee kaikkensa lastensa eteen. On rajat ja rakkautta. Silti lapset ovat mulkeroita.

Ammattikasvattaja ei alkuunkaan tarkoita, että olisi hyvä kasvattaja. Tunnen yhden opettajan, joka ainoastaan huuti sekä koiralleen, että lapsilleen. Noh, koira jouduttiin lopettamaan käytösongelmien vuoksi, mutta lapsia ei sentään. Joku lapsista taisi päätyä nuorena äidiksi, mutta en pidä sitä itsessään pahana asiana tai epäonnistumisena kun en taustoja tiedä.

Lähinnä kysymys on halusta oppia ymmärtämään elämää, lasta, elämää lapsen silmin jne. Kuunnella, olla läsnä, ei ohita ongelmia, kommunikoi, opettaa lapselle miten kohdata vaikeuksia, onnistua jne. Oli ammattilainen tai ei, niin pitää olla itse se, joka löytää vaihtoehdot. Miten juuri tuo lapsi oppii ja mikä johdattaa juuri hänet onnistumisten äärelle. Vähän kuin taloon tulee ongelmakoira ja sitten aletaan vaan kokeilemaan käykö motivaatioksi kehu, lelu, leikki, namu ja namusta lenkkimakkara, kinkku vai karjalanpaisti tai leluista konga, vetoleikki vai kenties hajujälki. Se on aikuisen työ ja ammattilaisillakin on paljon petrattavaa, eikä kaikkea voi kuitata esim. isolla ryhmäkoolla. Iän kaiken on ollut hyviä ja huonoja opettajia, valitettavasti. Kuitenkin jos omia lapsia tekee, niin voisi vähän tarkemmin suunnitella kasvatukseen liittyvää aikaa, vaivaa ja kokonaisuutta. Ottaa se mahdollisuus huomioon, että lapsi ei kasva itsestään ja vaivattomasti muun elämän lomassa. Vanhempienhan pitäisi pystyä korjaamaan nekin vauriot, joita huonot opettajat tuottavat. Toki huonoista opettajista pitäisi samalla päästä eroon ja lisätä opettajaopintoihin lapsen kasvattamiseen liittyviä opintoja. Ensisijainen vastuu on kuitenkin vanhemmilla.

Joku välttävä vanhemmuuskoulu tai kasvatusoppaan lukeminenko sitten auttaisi tuossa? Niiden jälkeen kaikki vanhemmat onnistuisivat aina täydellisesti kasvatuksessa.

Ymmärrän pointtisi, mutta mitä nämä vanhemmat itse sille voivat? Jos he eivät ole omilta vanhemmiltaan saaneet sopivia eväitä lasten kasvatukseen niin mistä he sen myöhemmin oppivat? Se on sellainen loputon katkeamaton ketju sukupolvelta toiselle eikä sille oikeasti yksittäinen ihminen mitään voi. Pitäisikö kaikille vanhemmiksi haluaville järjestää ilmaisia kasvatuskursseja? Ja jo lapsen hankkineille ilmaista säännöllistä perheterapiaa? Siitä saattaisi olla apua mutta maksaisihan se ihan liikaa yhteiskunnalle. Kyllä kaikki ovat tässä asiassa ihan omillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aikalailla samaa mieltä.

Mun mielestä nykypäivän ajatus, että ihmisillä ja lapsilla on lähinnä vain oikeuksia on yksi iso ongelma. Toinen on se, että kun tämä meidän hiljaisiksi hakattu sukupolvemme yrittää kasvattaa väkivallattomasti lapsiaan, niin monilta puuttuu täysin keinot. Sen näkee täälläkin lukemattomista kommenteista, joissa voivotellaan sitä, kun ei lapsia " saa enää kasvattaa".

OIkeasti lapsia ei tarvitse millään lailla fyysisesti kurittaa, päin vastoin. Lapsi tarvitsee ennen kaikkea hellyyttä ja rakkautta, ymmärrystä ja tarpeidensa kuuntelua - ja sitten ne rajat. Ja niiden rajojen pitää olla selkeät ja vanhemman pitää pystyä olemaan vanhempi, joka sanoo lopulta sen viimeisen sanan. Ja tämä on se, mikä monilta puuttuu Ei vaan uskalleta tai haluta tuottaa lapselle pahaa mieltä, vaikka seon ihan olennainen osa elämää - aina ei saa mitä haluaa, ja pettymykset pitää oppia käsittelemään. Koska jossain kohtaa ne väistämättä tulee eteen.

Mulla on kolme ihanaa teinipoikaa, ja meillä on ihan mahtava meininki kotona. Minä kunnioitan lapsia, ja he kunnioittavat minua. Turhia sääntöjä ei ole, vaan kun asialliset hommat hoidetaan, niin muuten ollaan kuin ellun kanat.

Olen monesti miettinyt, miten ihmiset jaksavat ja viitsivät elää kusipäisten lasten kanssa. Siis kun monet ihan itse antavat lapsistaan tulla suutaan soittavia epäkunnioittavia pikku mul keroita. Eikö kannattaisi kasvattaa lapsista itselleenkin mukavaa seuraa? Se toki vaatii vähän, mutta aivan varmasti kannattaa.

Mun kaveri on ammattikasvattaja ja tekee kaikkensa lastensa eteen. On rajat ja rakkautta. Silti lapset ovat mulkeroita.

Ammattikasvattaja ei alkuunkaan tarkoita, että olisi hyvä kasvattaja. Tunnen yhden opettajan, joka ainoastaan huuti sekä koiralleen, että lapsilleen. Noh, koira jouduttiin lopettamaan käytösongelmien vuoksi, mutta lapsia ei sentään. Joku lapsista taisi päätyä nuorena äidiksi, mutta en pidä sitä itsessään pahana asiana tai epäonnistumisena kun en taustoja tiedä.

Lähinnä kysymys on halusta oppia ymmärtämään elämää, lasta, elämää lapsen silmin jne. Kuunnella, olla läsnä, ei ohita ongelmia, kommunikoi, opettaa lapselle miten kohdata vaikeuksia, onnistua jne. Oli ammattilainen tai ei, niin pitää olla itse se, joka löytää vaihtoehdot. Miten juuri tuo lapsi oppii ja mikä johdattaa juuri hänet onnistumisten äärelle. Vähän kuin taloon tulee ongelmakoira ja sitten aletaan vaan kokeilemaan käykö motivaatioksi kehu, lelu, leikki, namu ja namusta lenkkimakkara, kinkku vai karjalanpaisti tai leluista konga, vetoleikki vai kenties hajujälki. Se on aikuisen työ ja ammattilaisillakin on paljon petrattavaa, eikä kaikkea voi kuitata esim. isolla ryhmäkoolla. Iän kaiken on ollut hyviä ja huonoja opettajia, valitettavasti. Kuitenkin jos omia lapsia tekee, niin voisi vähän tarkemmin suunnitella kasvatukseen liittyvää aikaa, vaivaa ja kokonaisuutta. Ottaa se mahdollisuus huomioon, että lapsi ei kasva itsestään ja vaivattomasti muun elämän lomassa. Vanhempienhan pitäisi pystyä korjaamaan nekin vauriot, joita huonot opettajat tuottavat. Toki huonoista opettajista pitäisi samalla päästä eroon ja lisätä opettajaopintoihin lapsen kasvattamiseen liittyviä opintoja. Ensisijainen vastuu on kuitenkin vanhemmilla.

Joku välttävä vanhemmuuskoulu tai kasvatusoppaan lukeminenko sitten auttaisi tuossa? Niiden jälkeen kaikki vanhemmat onnistuisivat aina täydellisesti kasvatuksessa.

Kasvattaminen on jatkuvaa oppimista. Vanhemmuuden ajoitus tai valmiudet vanhemmuuteen eivät ole silloin parhaat kun vain halutaan vauva. Pahimmassa tapauksessa täälläkin on kerrottu miten vauvoja on kiva tehdä ja tekisi vielä vauvan tai useamman kun vain pääsisi edellisistä hirveistä lapsistaan eroon. Voisi aloittaa ihan oman motivaation tutkimisesta. Siitä vauvasta kun tulee lapsi, teini ja aikuinen. Jos et halua teiniä tai aikuista, niin älä tee vauvaa. On vahinkoja, on väkivallan seurauksena alkunsa saaneita, jne., mutta en edes puhu noista, vaan ihan "tavallisista" perheistä, joissa ainakin se vauva on ollut toivottu. Jos omasta vauvasta tulee (aina) hirveä lapsi, niin kannattaa varmaan jättää loput vauvat tekemättä. Sekin on hyvää vanhemmuutta, että tunnistaa sen, ettei vanhemmuus kiinnosta.

Yksi kurssi tai opas ei riitä, vaan vanhemmalla pitää olla sisäinen halu seurata uusia tutkimuksia ja kirjoja etenkin niistä aiheista, jotka koskettavat omaa perhettä ja oman lapsen mahdollisia haasteita elämässä. Haasteita ja ongelmia ei tarvitse edes jäädä odottamaan, vaan voi lukea miten toimimalla tulevia haasteita ja ongelmia voi ennaltaehkäistä. Kukaan ei ole riittävän täydellinen koskaan, mutta se ei tarkoita, ettei vanhemmuuteen tarvitsisi panostaa yhtään. Eikä kenenkään tarvitse saada näkyjä, joissa kerrotaan oikeat vastaukset ja siten hoitaa asioita itse, vaan nimenomaan niin, että osallistuu kenties jollekin kurssille tai luennolle, lukee erilaisia oppaita ja oppii sitäkautta tunnistamaan oman lapsen ongelmakohtia ja löytämään niihin ratkaisuja. Vaikeimmissa tapauksissa toki tarvitaan myös ammattiapua, mutta täällä keskustellaan lapsen "ylitsepääsemättöminä vammoina" ihan perusjutuista, jotka kuuluvat monien lasten kasvuvaiheisiin. Sellaisista on jo todella paljon tietoa ja ratkaisuja saatavilla. Yksi ratkaisu on se, että vanhempaa ylipäätään kiinnostaa olla hyvä vanhempi, täydellinen ei tarvitse olla, vaan tarpeeksi hyvä vanhempi. Se vanhempi, joka ei halua vain vauvaa, vaan aikuiseksi kasvavan ihmistaimen ja joka on kiinnostunut lapsensa eri kasvuvaiheista. Se vanhempi, joka pitää lapsen turvassa, hoitaa haavat ja antaa eväät itsenäiseen elämään. Ei vain lyö valmista hernekeittoa pöytään, vaan opettaa kuinka saadaan rahaa siemeniin, miten ne saadaan itämään ja kasvamaan, miten sato korjataan ja miten hernekeitto valmistetaan (myös aineettomat asiat).

Tuosta tuli mieleen, että jopa yliopistolla on järjestetty extrakursseja, joissa neuvotaan kuinka käydään kaupassa tai laitetaan ruokaa. Se on aika paha, hyvää on tietysti se, että koulumenestys on ollut riittävä yliopistoon. Huonoa on se, että täysi-ikäinen henkilö ei osaa käydä edes ruokakaupassa saati laittaa ruokaa. Tätä palstaa seuratessa ymmärrän vihdoin miten se on mahdollista. Yksillä vanhemmilla ei tietenkään ole välttämättä kaikkia ongelmia, vaan on panostettu toiseen asiaan hyvin ja toinen on jäänyt rempalleen. Sitten on heitä, jotka eivät ole saaneet kotoaan oikein yhtään mitään millä selvitä elämässä. Kun ei olla annettu mitään, niin sitten vaan valitetaan, että ei siitä lapsesta nyt sitten mitään tullut. No ei varmaan, kun ei sille annettu edes mitään mahdollisuutta. Lapsen ei tarvitse ratkaista kasvuajan ongelmiaan itsenäisesti, vaan vanhemmat ovat sitä varten, että he auttavat ja opastavat lasta. Jos ei tiedä itse kuin yhden tavan ja se ei sovi juuri sille lapselle, niin kursseilta, tutkimuksista ja oppaista kyllä löytyy eri vaihtoehtoja erilaisille persoonille.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän pointtisi, mutta mitä nämä vanhemmat itse sille voivat? Jos he eivät ole omilta vanhemmiltaan saaneet sopivia eväitä lasten kasvatukseen niin mistä he sen myöhemmin oppivat? Se on sellainen loputon katkeamaton ketju sukupolvelta toiselle eikä sille oikeasti yksittäinen ihminen mitään voi. Pitäisikö kaikille vanhemmiksi haluaville järjestää ilmaisia kasvatuskursseja? Ja jo lapsen hankkineille ilmaista säännöllistä perheterapiaa? Siitä saattaisi olla apua mutta maksaisihan se ihan liikaa yhteiskunnalle. Kyllä kaikki ovat tässä asiassa ihan omillaan.

Aika paljon joutuu valtio kustantamaan Kelan terapioita, kun noita lasten ongelmia aletaan ratkoa vasta kun he ovat täysi-ikäisiä tai muuttaneet pois kotoaan ja ongelmat vain jatkuvat eri muodoissaan. Lapsen edun mukaista olisi mikäli kustannus ja sitä kautta apu tulisi jo siinä vaiheessa kun aivot kehittyvät. Jälkikäteen on aina työläämpää ja toisinaan mahdotonta korjata ajatusten suuntaa.

Ilmaisena pääsee lukemaan aika paljon etenkin englanninkielisiä tutkimuksia jotka liittyvät lapsen kasvuun eri-ikäisenä. Kirjastosta saa kirjoja lainaan ilmaiseksi, hesarissa ja Ylellä on usein artikkeleita ja dokumentteja tulee telkkarista ja esim. areenasta.

Omillaan voi olla monella tavalla. Voi olla niin, että ei ota vastuuta tai sitten niin, että katkaisee huonon vanhemmuuden kierteen ja alkaa tutkimaan vaihtoehtoja. Kierteen katkaiseminen on valinta ja sen voi jokainen vanhempi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Olen aikalailla samaa mieltä.

Mun mielestä nykypäivän ajatus, että ihmisillä ja lapsilla on lähinnä vain oikeuksia on yksi iso ongelma. Toinen on se, että kun tämä meidän hiljaisiksi hakattu sukupolvemme yrittää kasvattaa väkivallattomasti lapsiaan, niin monilta puuttuu täysin keinot. Sen näkee täälläkin lukemattomista kommenteista, joissa voivotellaan sitä, kun ei lapsia " saa enää kasvattaa".

OIkeasti lapsia ei tarvitse millään lailla fyysisesti kurittaa, päin vastoin. Lapsi tarvitsee ennen kaikkea hellyyttä ja rakkautta, ymmärrystä ja tarpeidensa kuuntelua - ja sitten ne rajat. Ja niiden rajojen pitää olla selkeät ja vanhemman pitää pystyä olemaan vanhempi, joka sanoo lopulta sen viimeisen sanan. Ja tämä on se, mikä monilta puuttuu Ei vaan uskalleta tai haluta tuottaa lapselle pahaa mieltä, vaikka seon ihan olennainen osa elämää - aina ei saa mitä haluaa, ja pettymykset pitää oppia käsittelemään. Koska jossain kohtaa ne väistämättä tulee eteen.

Mulla on kolme ihanaa teinipoikaa, ja meillä on ihan mahtava meininki kotona. Minä kunnioitan lapsia, ja he kunnioittavat minua. Turhia sääntöjä ei ole, vaan kun asialliset hommat hoidetaan, niin muuten ollaan kuin ellun kanat.

Olen monesti miettinyt, miten ihmiset jaksavat ja viitsivät elää kusipäisten lasten kanssa. Siis kun monet ihan itse antavat lapsistaan tulla suutaan soittavia epäkunnioittavia pikku mul keroita. Eikö kannattaisi kasvattaa lapsista itselleenkin mukavaa seuraa? Se toki vaatii vähän, mutta aivan varmasti kannattaa.

Tästä pääsemmekin siihen, että mikä on rajojen (2000-luvun käsite) ja kurin (1900-luvun ja sitä edeltäneen ajan käsite) ero.

Raja tarkoittaa sitä, että jos lapsi ylittää rajan, niin lapsen kanssa keskustellaan, unohtamatta hellyyttä, rakkautta, ymmärrystä ja tarpeidensa kuuntelua.

Kuri taas tarkoittaa sitä, että lapsen kanssa kyllä tarvittaessa keskustellaan kurittomuuteen johtaneista syistä, mutta huomio on myös siinä, että rangaistusten ja pakkokeinojen avulla pyritään ehkäisemään sitä kurittomuutta.

Omasta mielestäni nykylapsetkin yleensä tarvitsisivat kuria eivätkä vain rajoja. Pelkkä keskustelu kun ei useinkaan ole hedelmällistä lapsen kanssa eikä siten tuota toivottua lopputulosta eli tottelevaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Olen aikalailla samaa mieltä.

Mun mielestä nykypäivän ajatus, että ihmisillä ja lapsilla on lähinnä vain oikeuksia on yksi iso ongelma. Toinen on se, että kun tämä meidän hiljaisiksi hakattu sukupolvemme yrittää kasvattaa väkivallattomasti lapsiaan, niin monilta puuttuu täysin keinot.

Mikä ihmeen "hiljaiseksi hakattu sukupolvi"? Tarkoittanet viimeistä normaalisti kasvatettua sukupolvea?

Ja se on tosiaan ongelma, että on vain oikeuksia ja siksi ei ole keinoja. Mikäköhän ihme tähän ongelmaan auttaisi? Ei vaan voi olla se ilmiselvin ratkaisu, ei ei ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aikalailla samaa mieltä.

Mun mielestä nykypäivän ajatus, että ihmisillä ja lapsilla on lähinnä vain oikeuksia on yksi iso ongelma. Toinen on se, että kun tämä meidän hiljaisiksi hakattu sukupolvemme yrittää kasvattaa väkivallattomasti lapsiaan, niin monilta puuttuu täysin keinot. Sen näkee täälläkin lukemattomista kommenteista, joissa voivotellaan sitä, kun ei lapsia " saa enää kasvattaa".

OIkeasti lapsia ei tarvitse millään lailla fyysisesti kurittaa, päin vastoin. Lapsi tarvitsee ennen kaikkea hellyyttä ja rakkautta, ymmärrystä ja tarpeidensa kuuntelua - ja sitten ne rajat. Ja niiden rajojen pitää olla selkeät ja vanhemman pitää pystyä olemaan vanhempi, joka sanoo lopulta sen viimeisen sanan. Ja tämä on se, mikä monilta puuttuu Ei vaan uskalleta tai haluta tuottaa lapselle pahaa mieltä, vaikka seon ihan olennainen osa elämää - aina ei saa mitä haluaa, ja pettymykset pitää oppia käsittelemään. Koska jossain kohtaa ne väistämättä tulee eteen.

Mulla on kolme ihanaa teinipoikaa, ja meillä on ihan mahtava meininki kotona. Minä kunnioitan lapsia, ja he kunnioittavat minua. Turhia sääntöjä ei ole, vaan kun asialliset hommat hoidetaan, niin muuten ollaan kuin ellun kanat.

Olen monesti miettinyt, miten ihmiset jaksavat ja viitsivät elää kusipäisten lasten kanssa. Siis kun monet ihan itse antavat lapsistaan tulla suutaan soittavia epäkunnioittavia pikku mul keroita. Eikö kannattaisi kasvattaa lapsista itselleenkin mukavaa seuraa? Se toki vaatii vähän, mutta aivan varmasti kannattaa.

Tästä pääsemmekin siihen, että mikä on rajojen (2000-luvun käsite) ja kurin (1900-luvun ja sitä edeltäneen ajan käsite) ero.

Raja tarkoittaa sitä, että jos lapsi ylittää rajan, niin lapsen kanssa keskustellaan, unohtamatta hellyyttä, rakkautta, ymmärrystä ja tarpeidensa kuuntelua.

Kuri taas tarkoittaa sitä, että lapsen kanssa kyllä tarvittaessa keskustellaan kurittomuuteen johtaneista syistä, mutta huomio on myös siinä, että rangaistusten ja pakkokeinojen avulla pyritään ehkäisemään sitä kurittomuutta.

Omasta mielestäni nykylapsetkin yleensä tarvitsisivat kuria eivätkä vain rajoja. Pelkkä keskustelu kun ei useinkaan ole hedelmällistä lapsen kanssa eikä siten tuota toivottua lopputulosta eli tottelevaisuutta.

Kurinpidolliset keinot ovat ilmeisesti ne, jotka herättävät hämmennystä. Osan mielestä laitteiden vieminen on väkivaltaa ja mustilaisten adoptiolapseksi antamisella uhkailu on nykyään myös rasistista (se oli kyllä tehokasta, ehkä joku mielikuvitusörkki). Tukkapöllyt ja muut ovat selkeää väkivaltaa. Väkivalta ei ole hyväksyttyä, mutta keskustelun lisäksi pitäisi olla sallivampi muille pakkokeinoille tiestysti suhteessa rikkomuksen vakavuuteen. Viedäänhän aikuisiltakin vapaus (ehdoton tuomio) tai metsästysrikkomuksesta aseet valtiolle. Jotain seurauksia pitää olla silloin jos pelkkä keskustelu ei toimi. Keskustelu on kuitenkin se mistä pitää aloittaa. Lapsen ikä vaikuttaa myös keskustelun vaikuttavuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aikalailla samaa mieltä.

Mun mielestä nykypäivän ajatus, että ihmisillä ja lapsilla on lähinnä vain oikeuksia on yksi iso ongelma. Toinen on se, että kun tämä meidän hiljaisiksi hakattu sukupolvemme yrittää kasvattaa väkivallattomasti lapsiaan, niin monilta puuttuu täysin keinot.

Mikä ihmeen "hiljaiseksi hakattu sukupolvi"? Tarkoittanet viimeistä normaalisti kasvatettua sukupolvea?

Ja se on tosiaan ongelma, että on vain oikeuksia ja siksi ei ole keinoja. Mikäköhän ihme tähän ongelmaan auttaisi? Ei vaan voi olla se ilmiselvin ratkaisu, ei ei ei.

Väkivalta ei ole normaalia.

Aika monelle ongelmakoiralle tehoaa palkinto. On toki niitäkin yksittäistapauksia joille se ei tehoa. Suurin osa ongelmakoirista on kuitenkin vain väärin ja usein väkivallalla ja pakolla kieroon kasvatettuja. Kurinpitotoimien sijaan pitäisi keskittyä motivaation löytämiseen ja palkitsemiseen. Niin vain rähisijöistä tulee vierellä kulkevia makkaranpalvojia.

Ei pitäisi sanoa pelkästään ei, vaan ohjata lapsi tekemään sallittua asiaa, sen 200 kertaa.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Kurinpidolliset keinot ovat ilmeisesti ne, jotka herättävät hämmennystä. Osan mielestä laitteiden vieminen on väkivaltaa ja mustilaisten adoptiolapseksi antamisella uhkailu on nykyään myös rasistista (se oli kyllä tehokasta, ehkä joku mielikuvitusörkki).

Muistan elävästi kun mummoni sanoi, että lähteen pinnalta saa ottaa vettä, mutta syvältä ei, koska vesihiisi tarttuu ja vie. En muista minkä ikäinen olin kun kävelin ensimmäistä kertaa yksin lähteelle polun päähän metsän keskelle ja mietin uskallanko kaapata astiaan vettä jos vesihiisi kumminkin vie :D

Ainakin pysyttelin lähteen reunalla sitä miettiessäni. En varsinaisesti pelännyt, koska oli kerrottu, että ei se pintaan pääse. Piti vain varoa, ettei koukkaa lian syvälle. Viisaita tarinoita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aikalailla samaa mieltä.

Mun mielestä nykypäivän ajatus, että ihmisillä ja lapsilla on lähinnä vain oikeuksia on yksi iso ongelma. Toinen on se, että kun tämä meidän hiljaisiksi hakattu sukupolvemme yrittää kasvattaa väkivallattomasti lapsiaan, niin monilta puuttuu täysin keinot.

Mikä ihmeen "hiljaiseksi hakattu sukupolvi"? Tarkoittanet viimeistä normaalisti kasvatettua sukupolvea?

Ja se on tosiaan ongelma, että on vain oikeuksia ja siksi ei ole keinoja. Mikäköhän ihme tähän ongelmaan auttaisi? Ei vaan voi olla se ilmiselvin ratkaisu, ei ei ei.

Väkivalta ei ole normaalia.

Aika monelle ongelmakoiralle tehoaa palkinto. On toki niitäkin yksittäistapauksia joille se ei tehoa. Suurin osa ongelmakoirista on kuitenkin vain väärin ja usein väkivallalla ja pakolla kieroon kasvatettuja. Kurinpitotoimien sijaan pitäisi keskittyä motivaation löytämiseen ja palkitsemiseen. Niin vain rähisijöistä tulee vierellä kulkevia makkaranpalvojia.

Ei pitäisi sanoa pelkästään ei, vaan ohjata lapsi tekemään sallittua asiaa, sen 200 kertaa.

-eri

Hakkaaminen ei ole normaalia. Mutta ruumiillinen kuritus on sitä hyvinkin. Eläinvanhemmat kurittavat ruumiillisesti pentujaan. Ruumiillinen kuritus on myös erittäin laajassa käytössä lähes kaikissa ihmisyhteisöissä, lukuunottamatta eräitä (vaikkakaan ei kaikkia) länsimaisia yhteisöjä.

Se, että rangaistus korvataan "ohjaamalla tekemään sallittua asiaa 200" kertaa on paitsi erittäin hidas, hankala ja työläs keino, niin myös tehoton kaikissa niissä tapauksissa, missä lapsi yksinkertaisesti päättää olla noudattamatta sitä ohjausta vielä 201 kerran jälkeenkin (ja 10.000:nnen kerran....).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aikalailla samaa mieltä.

Mun mielestä nykypäivän ajatus, että ihmisillä ja lapsilla on lähinnä vain oikeuksia on yksi iso ongelma. Toinen on se, että kun tämä meidän hiljaisiksi hakattu sukupolvemme yrittää kasvattaa väkivallattomasti lapsiaan, niin monilta puuttuu täysin keinot.

Mikä ihmeen "hiljaiseksi hakattu sukupolvi"? Tarkoittanet viimeistä normaalisti kasvatettua sukupolvea?

Ja se on tosiaan ongelma, että on vain oikeuksia ja siksi ei ole keinoja. Mikäköhän ihme tähän ongelmaan auttaisi? Ei vaan voi olla se ilmiselvin ratkaisu, ei ei ei.

Väkivalta ei ole normaalia.

Aika monelle ongelmakoiralle tehoaa palkinto. On toki niitäkin yksittäistapauksia joille se ei tehoa. Suurin osa ongelmakoirista on kuitenkin vain väärin ja usein väkivallalla ja pakolla kieroon kasvatettuja. Kurinpitotoimien sijaan pitäisi keskittyä motivaation löytämiseen ja palkitsemiseen. Niin vain rähisijöistä tulee vierellä kulkevia makkaranpalvojia.

Ei pitäisi sanoa pelkästään ei, vaan ohjata lapsi tekemään sallittua asiaa, sen 200 kertaa.

-eri

Hakkaaminen ei ole normaalia. Mutta ruumiillinen kuritus on sitä hyvinkin. Eläinvanhemmat kurittavat ruumiillisesti pentujaan. Ruumiillinen kuritus on myös erittäin laajassa käytössä lähes kaikissa ihmisyhteisöissä, lukuunottamatta eräitä (vaikkakaan ei kaikkia) länsimaisia yhteisöjä.

Se, että rangaistus korvataan "ohjaamalla tekemään sallittua asiaa 200" kertaa on paitsi erittäin hidas, hankala ja työläs keino, niin myös tehoton kaikissa niissä tapauksissa, missä lapsi yksinkertaisesti päättää olla noudattamatta sitä ohjausta vielä 201 kerran jälkeenkin (ja 10.000:nnen kerran....).

Ihmisten älyä ja paremmuutta muihin eläimiin nähden aina kyllä kehutaan silloin kun oikeutetaan esimerkiksi lääketeollisuuden eläinkokeita. Minne ihmisten älykkyys nyt katosi? On siis ihan ok "alentua" eläimeksi kun on kiire ja vähän ketuttaa ja tukistamalla älliä saa lapsen ruotuun kivulla ja itkulla ?

Sitten taas kehutaan, että ihminen on kaikkien muiden eläinten yläpuolella sivistyneisyydessään ja älykkyydessään, joten eläinten oikeuksista ei tarvitse välittää?

Mutta sen vertaa älykkyyttä ei löydy, että 200 toiston ja tukistamisen väliin mahtuisi muita vaihtoehtoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aikalailla samaa mieltä.

Mun mielestä nykypäivän ajatus, että ihmisillä ja lapsilla on lähinnä vain oikeuksia on yksi iso ongelma. Toinen on se, että kun tämä meidän hiljaisiksi hakattu sukupolvemme yrittää kasvattaa väkivallattomasti lapsiaan, niin monilta puuttuu täysin keinot.

Mikä ihmeen "hiljaiseksi hakattu sukupolvi"? Tarkoittanet viimeistä normaalisti kasvatettua sukupolvea?

Ja se on tosiaan ongelma, että on vain oikeuksia ja siksi ei ole keinoja. Mikäköhän ihme tähän ongelmaan auttaisi? Ei vaan voi olla se ilmiselvin ratkaisu, ei ei ei.

Väkivalta ei ole normaalia.

Aika monelle ongelmakoiralle tehoaa palkinto. On toki niitäkin yksittäistapauksia joille se ei tehoa. Suurin osa ongelmakoirista on kuitenkin vain väärin ja usein väkivallalla ja pakolla kieroon kasvatettuja. Kurinpitotoimien sijaan pitäisi keskittyä motivaation löytämiseen ja palkitsemiseen. Niin vain rähisijöistä tulee vierellä kulkevia makkaranpalvojia.

Ei pitäisi sanoa pelkästään ei, vaan ohjata lapsi tekemään sallittua asiaa, sen 200 kertaa.

-eri

Hakkaaminen ei ole normaalia. Mutta ruumiillinen kuritus on sitä hyvinkin. Eläinvanhemmat kurittavat ruumiillisesti pentujaan. Ruumiillinen kuritus on myös erittäin laajassa käytössä lähes kaikissa ihmisyhteisöissä, lukuunottamatta eräitä (vaikkakaan ei kaikkia) länsimaisia yhteisöjä.

Se, että rangaistus korvataan "ohjaamalla tekemään sallittua asiaa 200" kertaa on paitsi erittäin hidas, hankala ja työläs keino, niin myös tehoton kaikissa niissä tapauksissa, missä lapsi yksinkertaisesti päättää olla noudattamatta sitä ohjausta vielä 201 kerran jälkeenkin (ja 10.000:nnen kerran....).

Ihmisten älyä ja paremmuutta muihin eläimiin nähden aina kyllä kehutaan silloin kun oikeutetaan esimerkiksi lääketeollisuuden eläinkokeita. Minne ihmisten älykkyys nyt katosi? On siis ihan ok "alentua" eläimeksi kun on kiire ja vähän ketuttaa ja tukistamalla älliä saa lapsen ruotuun kivulla ja itkulla ?

Sitten taas kehutaan, että ihminen on kaikkien muiden eläinten yläpuolella sivistyneisyydessään ja älykkyydessään, joten eläinten oikeuksista ei tarvitse välittää?

Mutta sen vertaa älykkyyttä ei löydy, että 200 toiston ja tukistamisen väliin mahtuisi muita vaihtoehtoja?

Kuka on keksinyt, että ruumiillinen kuritus on eläimellisyyttä?

Minusta sivistys ei todellakaan ole sitä, että aletaan pitää rankaisua "barbaarisena". Päin vastoin, yhteiskunta taantuu barbariaan mikäli riittävän helposti toteutettavia ja tehokkaita kurinpitokeinoja ei ole käytössä. Loputtomat hedelmättömät keskustelut ja toistot (= ainoa keino mikä nykyisin on poliittisesti korrekti) ei johda muuhun kuin vanhemman auktoriteetin rapautumiseen ja "hiiret tanssivat pöydällä" -ilmiöön.

Niin ja toisiaan onhan niitä välimuotoja tukistuksen ja 200 toiston välillä. Kuten vaikka jäähyt joita käytettiin vielä kymmenisen vuotta sitten, ennen kuin nekin julistettiin barbariaksi.