Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tarvitsen kipeästi neuvoja! :( (saa myös kysellä lisää jos haluaa)
05.06.2014 |
En ole puhunut ''ongelmistani'', oudoista taipumuksistani tai tavoistani kenellekään (vasta kuin nyt), koskaan 19 vuotta kestäneen elämäni aikana. Tunnen olevani todella valtaväestöstä poikkeava tapojeni takia. Minulla diagnosoitiin keskivaikea/vakava masennus 16-vuotiaana itsemurhayrityksen jälkeen, vaikka mielestäni tämä masentuneisuus alkoi jo 13-vuotiaana, jolloin sorruin viiltelyyn (olen päässyt eroon).
Ala-asteella 4:nneltä luokalta lähtien minulla on ollut taipumuksia kontrolloida syömisiäni sekä liikkumisiani välillä aivan pakkomielteisesti, toki nuorempana tämä oli kausittaista, mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä pahemmaksi suunta menee. (Viime kesänä sairastin anoreksiaa, mutta syksyllä aloin toipua. Nyt suunta taas huonompaan.)
En koe olevani enää niin sanotusti masentunut, vaikka pitkin päivää minulle saattaa monesti iskeä ns. kohtaus, jolloin alan aivan yhtäkkiä tuntea ihan hillitöntä epätoivoa vaikka mitään ei olisi edes tapahtunut. Tämä iskee lähes aina silloin, kun minulle ei ole tekemistä. Aivoni käyvät 24/7 sellaisilla järjettömillä ylikierroksilla. Silloin, kun minulla on jokin kiinnostuksen kohde/harrastus (vaihtelevat KOKO AJAN!) se pyörii päässäni aamusta iltaan ja ajattelen sitä koko ajan. Tällä hetkellä olen ihan uppoutunut Egyptin faaraoiden historiaan, etenkin 18:nnen dynastian hallitsijan, Tutankhamonin historiaan sekä hänen löytöönsä. Ja 5-luokan kesälomalla opiskelin venäjän alkeita samalla, kun muut luokkalaiseni pitivät hauskaa normaalien lapsien tapaan. MUTTA, se pänttääminen toi minulle niin suurta mielihyvää ja tyydytystä, että paljon mieluummin vietin hellepäivät yksin sisällä puhuen vieraita kieliä kuin lähdin ulos kavereiden kanssa. Viimeaikaisia hardcore intressejäni ovat olleet rakennusten suunnittelu, videopelit, kielten opiskelu, tekstien kääntäminen, piirtäminen, maalaus ja luetteloiminen; kirjoitan välillä esim. shampoopullojen etikettejä, inci-listoja sekä käyttöohjeita vihkoon sillä se on mielestäni ihanaa.
Minun on myös vaikea olla muiden ihmisten seurassa. Tunnen oloni tosi epämukavaksi ja aina tälläisen seurustelun jälkeen minun on ihan pakko saada olla monta tuntia yksin, uppoutua omiin juttuihin ja kadota omaan maailmaani sillä tuntuu kuin minut olisi imetty kuiviin. En osaa katsoa silmiin, puheeni saattaa takellella ja monesti vastaan tekstiviestiinkin pitkän ajan jälkeen sillä en tiedä mitä vastata sille ihmiselle. Puhelinkeskustelut ovat kamalaa. Muissa ihmisissä ei ole mielestäni mitään vikaa, mutta minulle riittää tunti päivässä muiden kanssa oloa ja that's it. Lemmikkieni kanssa jaksan kyllä touhuta ympäri vuorokauden.
Päiväni toistuvat oudoista rutiineista (käyn iltalukiota vaikka olen nyt kesälomalla) ja jos ne häiriintyy yhtään esim. tulee menoja tai joku tulee meille kylään, tuntuu kuin päivä olisi pilalla. Nämä rutiinit rauhoittavat minua ja saavat minut jaksamaan läpi päivän.
Olen pohtinut pitkään että kysyisin ammattilaiselta neuvoa tilanteeseeni sillä tästä on tavallaan haittaa (mutta hyötyäkin) koulu- ja työelämässä. Ryhmätyöt ovat yhtä tuskaa minulle, kuten myös tunnilla puhuminen, mutta kun pääsen kirjoittamaan tunnilla monta A4-arkkia muistiinpanoja, asiat jäävät mieleeni ja olen ihan euforiassa. Kesätöissä saatan taas vaikuttaa hiljaiselta ja ujolta, mutta siellä mietin vain työtehtävien järjestystä ja missä ajassa mikäkin tulee olla suoritettu, vaikka aikarajoja ei edes ole! Asetan siis itselleni tavallaan kauheat paineet aina joka päivä.
ADHD? Asperger? Masennus?
KIITOS JOS JOKU JAKSOI LUKEA! ARVOSTAN SYVÄSTI! <3
Kommentit (72)
Nostanpa taas kun tunteja päivässä vielä monta jäljellä. Ja monia kommentteja sanomatta, tiedän sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinuna kokeilisin pitkää seksileikkiä sillä se vie jännitteisyyttä alemmas. Vaikkakin olet ujo niin se tuo varmuutta elämään, kun koitat ensimmäisen kerran niin huomaat miten se vaikuttaa kaikkeen positiivisella tavalla ja pian huomaat ongelmiesi olevan huomattavasti pienempiä etkä ajattele enään niin synkällä tavalla tätä elämää koska nautinto ja uskallus voittaa häpeän USKO POIS! T: jarska22@ovi.com
[quote author="Vierailija" time="07.06.2014 klo 12:04"]
Sinuna kokeilisin pitkää seksileikkiä sillä se vie jännitteisyyttä alemmas. Vaikkakin olet ujo niin se tuo varmuutta elämään, kun koitat ensimmäisen kerran niin huomaat miten se vaikuttaa kaikkeen positiivisella tavalla ja pian huomaat ongelmiesi olevan huomattavasti pienempiä etkä ajattele enään niin synkällä tavalla tätä elämää koska nautinto ja uskallus voittaa häpeän USKO POIS! T: jarska22@ovi.com
[/quote]
Juuri sinunlaisesi minua ahdistavat. Kaikki liittyy seksii, läheisyyteen ja kosketukseen. Nautintoa saa muka vaan kun jyskyttää sängyssä toisen kanssa ja hikoilee ja haisee. En minä koskaan ole saanut. Yksinäni ollessani pystyn kiihottumaan eikä itsensä koskettelu tuota vaikeuksia (siinä ei ole mitään väärää) mutta tämä tapahtuu harvoin. Minun ei tee mieli seksiä, yksin tai kenenkään muunkaan kanssa.
Seksi minulle on kuin yrittäisin ajaa manuaalivaihteista autoa ilman kokemusta. (Faktaa: minulla kyllä on nyt ajokortti.) Auto sammuu koko ajan, nykii, ajo ei ole sulavaa. Auto sammuu liikenneympyrään tai risteykseen ja muu liikenne häiriintyy. Joudun starttaamaan uudestaan, mutta unohdan miten sekin tehtiin. Turhaudun HETI, kyyneleet kipuaa silmiin ja haluan vain juosta pois autosta. Matka ei koskaan lopu enkä pääse määränpäähäni.
Seksin sijasta saan paljon suurempaa tyydytystä kun lähden aamuauringossa lenkille, syön herkkuja, halaan lemmikkejäni tai maalaan tai piirrän tunteita paperille. Ne vapauttaa, eikä saa mua niinkuin hiirenloukkuun kuten ollessani sängyssä toisen kanssa.
Minun ei tee mieli veivata kenenkään vaihdekeppejä. Ei myöskään sinun.
Kuulostaa tutulta, paitsi että minä en ole koskaan viillellyt. Minulla on diagnooseina kakkostyypin bipolaarihäiriö, sekä ADHD. Sain diagnoosit vasta aikuisena.
Masennuslääkkeet vain pahensivat hypomanioitani, siihen juuri liittyivät nuo "pakkomielteiset" kiinnostukset joihinkin tiettyihin aiheisiin, ja niistä innostuminen ja niihin juuttuminen niin ettei pysty nukkumaankaan.
Aiheet myös vaihtelivat, kuten sinulla.
Ajattelisi, että jos kyse on aspergerista, kiinnostuksen kohteet pysyisivät kutakuinkin samoina. Mutta eihän sitä silti tiedä, psykiatrin ja neuropsykologin tutkimukset vasta vahvistavat oikeat diagnoosit.
Hah, itselläni pitkälti samanlaisia oireita kuin ap:llä (ollut koko elämäni). Ja minkä "diagnoosin" sainkaan nyt aikuisena: skitsofrenia :D Että tosi "päteviä" psykiatreja sekä lapsi/nuorten että aikuispuolella. Suosittelen marssimaan neurologille suoraan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.06.2014 klo 12:41"]
Kuulostaa tutulta, paitsi että minä en ole koskaan viillellyt. Minulla on diagnooseina kakkostyypin bipolaarihäiriö, sekä ADHD. Sain diagnoosit vasta aikuisena.
Masennuslääkkeet vain pahensivat hypomanioitani, siihen juuri liittyivät nuo "pakkomielteiset" kiinnostukset joihinkin tiettyihin aiheisiin, ja niistä innostuminen ja niihin juuttuminen niin ettei pysty nukkumaankaan.
Aiheet myös vaihtelivat, kuten sinulla.
Ajattelisi, että jos kyse on aspergerista, kiinnostuksen kohteet pysyisivät kutakuinkin samoina. Mutta eihän sitä silti tiedä, psykiatrin ja neuropsykologin tutkimukset vasta vahvistavat oikeat diagnoosit.
[/quote]
Kiitos! :)
Noista kiinnostuksen kohteista haluan hieman tarkentaa kun tuntuu että aika summittaisesti niistä kerroin. Vaikka ne vaihtelevat siis noin joka kahden viikon välein (näin about, suunnilleen, on eripituisia jaksoja) niin ne ovat kuitenkin sellaisia mitkä ovat eläneet kanssani aivan hamasta lapsuudestani saakka. En muistanut mainita UFOista mitään kun tykkään tosi paljon kaikesta. Mutta ala-asteella uskoin vakaasti avaruusolioihin ja ystäväni löysi kerran erään oudon kiven maasta, jonka oikeasti uskoin että se on olennoilta peräisin. Halusin sen välttämättä itselleni. Koulun jälkeen istuin MONEKSI TUNNIKSI (olen tosissani) kirjoituspöydän ääreen ja kuuntelin kiveä, tein havaintoja sen pinnasta, rakenteesta ja painosta. Miltä se kuulosti kun koputti pintaa, miltä se haisi ja mitä värien sävyjä näin siinä. Mulla meni monta päivää kun olin ihan tämän kiven lumoissa (joka paljastui asvaltin palaseksi heh) ja selitin tästä kavereille, jotka olivat jo unohtaneet koko asian. Mutta mulle se kivi ei ollut vaan kivi vaan The Kivi, oikea kivien kivi, mahtavin möhkäle Maan päällä. Minulla on se vieläkin jossain, olen varma. Siihen liittyy liikaa tunteita ja muistoja etten voi heittää pois.
UFO hullutus on jatkunut myös tähän päivään, seuraan teeveestä tunnollisesti FOX kanavan ''Ufojen jäljillä'' ja JIM kanavan ''Muinaiset avaruusoliot'' (vaikka siinä sen yksi Giorgio Tsoukalos on ihan sietämätön). Ajattelen heti aamusta että ''JESSS tänään tulee ufo-ohjelma'' ja koko päivän vain ajattelen sitä, niinkuin alkoholisti viinapulloa jne.
Myös Egypti on ollut läheinen aihe lapsuudesta saakka sekin. Faaraot kiehtovat, heidän elämänsä palvoessaan jumalia ja jumalattaria ja kaikki se kulttuuri, en osaa edes kuvailla kun mulla nousee pala kurkkuun kun ajattelenkin vaikka Tutankhamonia. (voi teistä kuulostaa oudolle) Itkin yksi aamupäivä kun kerroin Yhdysvaltalaiselle nettikaverille Tutankhamonin löytämisestä kun se on minulle niin tärkeää.
Videopelit on olleet myös vanhoja peruja, äitini ne minulle lapsena esitteli. Pelasin hänen kanssaan yhdessä aina Tomb Raideria ja tästä tuli yksi tärkeimmistä ''rituaaleista''. Nytkin jos en innostukseltani saa nukuttua alan aina pelata videopelejä kun silloin ajattelen äitiä, hänen hiustensa tuoksua, hänen ääntänsä ja niitä kaikkia yhteisiä hetkiä ja se rauhoittaa ja saan unta.
Mulla siis on laaja kirjo intressejä / ''pakkomielteitä'', ja ne pyörii tavallaan sellaisessa lottopallokoneessa joka aina satunnaisesti arpoo sieltä pari palloa ja sitten mä olen niitten pallojen (eli omien juttujen) lumoissa monet päivät eikä millään muulla ole väliä.
Nytkin isoäidilläni on tosi huono tilanne sekä henkisesti että rahallisesti ja minun olisi hyvä olla hänen kanssaan hänen kannalta. Mutta minä en pysty puhumaan hänen kanssaan niistä vakavista asioista koska en osaa vastata mitään ja vaikutan epäkunnioittavalta. Hän on minulle rakas (vaikken koskaan oikeastaan halaa tai sano sitä) mutta silti vietän mieluummin aikaa yksin maalatessa Tutankhamonia ja lukiessa arkeologisista löydöistä kuin olisin hänen tukenaan. Se on liian vaikeaa, en osaa. :(
[quote author="Vierailija" time="07.06.2014 klo 13:09"]
Hah, itselläni pitkälti samanlaisia oireita kuin ap:llä (ollut koko elämäni). Ja minkä "diagnoosin" sainkaan nyt aikuisena: skitsofrenia :D Että tosi "päteviä" psykiatreja sekä lapsi/nuorten että aikuispuolella. Suosittelen marssimaan neurologille suoraan.
[/quote]
Voi harmi :( ikävä kuulla että väärin diagnosoivat sinut, skitsofrenia kuitenkin on tavallaan aika selkeä sairaus (hallusinoivine oireineen) että siis luulisi heidän kunnolla osanneen diagnosoida sinut oikein! Aina ei mene kortit tasan.
Soitan maanantaina terveyskeskukseen, yhteen sairaalaan tai sitten yksityiselle että voisivatko he kenties ottaa joku pliis minut vastaan, kun ei mussa ole oikeasti kaikki nyt kunnossa. Jos saisin lähetteen etiäpäin vaikka jonnekkin testeihin. En usko että tämä on mistään hormonitasapainoista liittyvää tai fysiologisista syistä koska olen hyvässä kunnossa, minulla ei ole korkea verenpaine vaan matalahko, en polta tupakkia ja alkoholiin en voi koskea kun mulla nousee jo 2,5dl siideriä päähän niin pahasti että alkaa kaduttaa. Mulla ei ole toleranssia siihen sitten yhtään eikä tule kun en aio juoda enää ikinä muutakun ehkä maistaa pienen hörpyn jos sitäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="A M A L I A" time="07.06.2014 klo 13:11"]
Nytkin isoäidilläni on tosi huono tilanne sekä henkisesti että rahallisesti ja minun olisi hyvä olla hänen kanssaan hänen kannalta. Mutta minä en pysty puhumaan hänen kanssaan niistä vakavista asioista koska en osaa vastata mitään ja vaikutan epäkunnioittavalta. Hän on minulle rakas (vaikken koskaan oikeastaan halaa tai sano sitä) mutta silti vietän mieluummin aikaa yksin maalatessa Tutankhamonia ja lukiessa arkeologisista löydöistä kuin olisin hänen tukenaan. Se on liian vaikeaa, en osaa. :(
[/quote]
Ennen kuin kukaan sanoo minua hirveäksi ihmiseksi osoitan siis kyllä rakkautta isoäidilleni. Jos esim. tekstaan hänen kanssaan laitan usein viestin loppuun että ''olet rakas <3'' tai ''halipusit''. Äitienpäivinä, hänen syntymäpäivinä ja muina juhlina teen myös hänelle kortteja sekä nyt usein kesäisin kerään hänelle aina kukkakimpun ennen kuin menen kyläilemään hänelle kanini kanssa koska tiedän että hän pitää kukista. On kiva kun näen että saan hänet hymyilemään jos hänellä on paha päivä. Vaikka yksin on paras olla, on jopa minulta itsekästä jos en kävisi hänen luonaan sillä olen hänelle tärkeä ja hän sen usein kertookin. Hänkin myös minulle. Jotenkin face-to-face en osaa ilmaista sitä tunnetta mitä minulla häntä kohtaan on, että rakastan häntä, hän on minulle supertärkeä. Hänen kanssaan voimme esim. vain istua ja välillä puhella jotakin eikä hiljaisuus vaivaa kumpaakaan.
Sain juuri kuulla isältäni että meidän vanhemmalla koiralla ei ole enää paljoa aikaa jäljellä. Viimeyönä se oli jouduttu viemään eläinlääkäriin ja siellä tarjottiin piikkiä, mutta vaarini joka sen sinne vei ei halunnut tehdä sitä päätöstä yksin, joten Pikku Rakkaani tassuttelee nyt vielä vieressäni ainakin hetken.
Minä vain itken. En pysty muuhun, en halua edes lukea faaraoista. Haluaisin vain mennä yksin metsään, kuunnella musiikkia ja nukahtaa sinne hiljaisuuteen hetkeksi kauas kaikista. Mutta en halua jättää Pikkuistani, koska nämä päivät ovat viimeisiä.
Kun katson Pikkuista, se kävelee eri lailla.
Iloinen kimitys ja haukahtelu on vaihtunut matalemmiksi voihkaisuiksi.
Se katsoo mua lasittunein silmin kun itken ja tulee nuolemaan kättä ja alan itkeä aina vaan kahta kauheammin.
Minua pelottaa.
Kun Pikkuiseni viedään viimeiselle matkalle, minua pelottaa ne lääkärit. Ne ei tunne rakastani eikä ne tiedä mistä se ei pidä tai pitää, mistä silittää että rauhoittuu ja miten viittoa että se ymmärtää. Koska se on kuuro ollut jo kauan. Kaikki ne vieraat hajut siellä saa sen varmaan pelkäämään, haisee puhdistusaineet ja muut koirat. Vieraita kasvoja joka paikassa.
Mua pelottaa ne lääkärit myös, kun lähden sinne isäni ja rakkaani kanssa. Ehkä myös veljistä jotkut tulee. Ne kaikki näkee kun itken ja en halua että kukaan koskee minua silittämällä hartiaa tai mitään tai yritä lohduttaa.
Mitä minä teen minua oikeasti pelottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nostan taas. Vaikkei kukaan sanoisikaan mitään niin onpahan yksi hyvä syy lisää höpötellä yksin. Sekin parantaa oloa kummasti.
Kuulostat paljon ystävältäni, hän on aseksuaali introvertti ja entinen anorektikko, joka kärsii kroonisesta masennuksesta ja sosiaalisen tilanteiden pelosta ja on siellä autismin asteikon lievemmässä päässä. Hän on saanut paljon apua terapiasta ja mielialalääkkeistä. Etsiydy lääkärin hoitoon, niin elämä voi vähän helpottaa. :)
Vaikka aseksuaalisuutta tai introverttiudessa ei toki ole mitään parannettavaa, jos niihin ei liity mitään traumaa vaan ovat ihan synnynnäisiä ominaisuuksia.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="07.06.2014 klo 02:07"]
Ehdottomasti avaudu isällesi. Hän voi olla siitä helpottunut ja se voi lähentää suhdettanne.
[/quote]
Kiitos! Aion näin tehdä. Hän vain toisinaan pistää kaikki ''toilailuni'' tai sellaiset nuoruuden piikkiin, että se on sitä murrosikää, nyt on vain vaikeaa aikaa, kyllä se siitä, älä huoli kaikki järjestyy jne. Mutta sen pidemmälle asiat ei koskaan etene vaan ne tavallaan jää vaan puhumiseksi.
Sanat jää leijumaan ilmaan ja kaikkoaa hetken päästä.