Olen lähes sairaalloisen ylipainoinen ja masentunut, en tiedä jaksanko enää.

Vinkiksi teille, joille jatkuva nälkä ja isot annokset ovat ongelma: markkinoilla on reseptilääke Saxenda, joka pitää nälän tunteen aisoissa. Itse olen käyttänyt nyt kuukauden ja ruokamäärä on pienentynyt ja mieliteot vähentyneet. Painoa ei vielä ole paria kiloa enempää lähtenyt, mutta aion käyttää lääkettä vuoden ja opettaa kroppani ja aivoni vähempään ruokaan ja pois napostelusta. Maksaa n. 280 e kuukaudessa, joten ei ole halpaa lystiä. Mutta uppoaisi mulla ruokaan ja herkkuihinkin helposti saman verran kuussa.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että terveydenhuollosta saa tosi huonosti apua ahmimishäiriöön/ruokariippuvuuteen.

Minulla ahmiminen ja lihominen aikaansai masennusta ja itsevihaa, ja toisaalta masennus aikaansai ahmimista. Se oli paha kierre.

Ravitsemusterapiaa suosittelen kuitenkin. Siellä käydään läpi se mitä syöt, ja tehdään suunnitelma miten kannattaisi syödä (terveys huomioiden). Ravitsemusterapeutti ei laittanut sinne mun päivään mitään pelkkää pupunruokaa, vaan yritti lisätä pieniä terveellisiä ratkaisuja arjessa ja korosti säännöllisen syömisen merkitystä että ei pääse niitä ahmimisia syntymään.  Otti myös huomioon sen, että olen laiska laittamaan ruokaa.

Oon huomannut saman. Työterveydessä aina kyllä huomautetaan painostani ja kerrotaan että tarttis laihduttaa, mutta ei saa mitään konkreettista apua. Muistan kuinka oma äitini aikoinaan kävi "painonvartijoissa". Siis siellä oikeasti todella käytiin paikan päällä, kokoonnuttiin ja sai ohjeita mukaan. Olisiko jollekin tällaiselle nykyäänkin tilausta? Koronan jälkeen tietenkin. Se voisi samalla auttaa myös yksinäisyys ongelmaan, että ihmiset tapaa toisiaan jossain oikeassa elämässä.

Ja ennen kuin joku tulee pätemään niin joo, tiedän: "pelkkää selittelyä eikä mikään apu kuitenkaan teitä pölösöjä auta ja läski on ikuista." Noin, nyt se on sanottu. Mutta kyllä mä uskon, että olisi motivaatiota painon pudotukseen paremmin, jos siinä olisi joku porukka mukana. On tosi vaikeaa motivoitua lähteä mihinkään yksin ja vain itsensä takia. 

Olen ollut samassa jamassa. Olin herkkä lapsi ja koulukiusaamisen myötä itsetunto romuttui jo lapsena. Söin ahdistukseen ja paino nousi mikä ahdisti entisestään. kierre oli valmis. lopulta sain kimmokkeen siitä että sain opiskelupaikan ja aloitin uuden koulun. Laihduin hitaasti mutta varmasti 45kg 2 vuoden aikana. Jonkun aikaa olin iloinen, energinen ja innostuin helposti asioista, ajattelin jopa että löytäisin kumppanin: suurin toiveeni ja salainen kaipuuni oli ja on edelleen rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Vaan ei, laihtumisen myötä kroppani on kuin 10 lasta synnyttäneellä tai mahdollisesti jopa huonompi. Ihokudostyyppini kai on sellainen että paljon venymisarpia, rumat lötköt tissit, vatsaa ei saa timmiksi vaikka miten treenaisi, allit heiluu jne. En tunne oloani yhtään kauniiksi tai haluttavaksi, ja tuntuu ettei terveys edellä -ajattelukaan enää oikein kanna. Alan luisua taas herkutteluun ja liikkuminen jää vähemmälle. Nuorelta naiselta odotetaan kaunista kroppaa, ja on aivan valtava ellei mahdoton kynnys olla hyvännäköinen ja miesten silmissä kiinnostava vaatteet päällä, ja sitten riisuutua intiimiin kanssakäymiseen. Se pettymys on kamalaa katseltavaa, ja oma sydän käpristyy surusta, kun ei kelpaa ja on pettänyt toisen odotukset. Ja saa syyttää vain itseään tuosta lihavuudesta, eli ei voi edes "syyttää" kehon virheistä esim. lapsen saannilla.

Onko muita, joilla laihdutus ei oikeastaan tuonut onnea?

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut samassa jamassa. Olin herkkä lapsi ja koulukiusaamisen myötä itsetunto romuttui jo lapsena. Söin ahdistukseen ja paino nousi mikä ahdisti entisestään. kierre oli valmis. lopulta sain kimmokkeen siitä että sain opiskelupaikan ja aloitin uuden koulun. Laihduin hitaasti mutta varmasti 45kg 2 vuoden aikana. Jonkun aikaa olin iloinen, energinen ja innostuin helposti asioista, ajattelin jopa että löytäisin kumppanin: suurin toiveeni ja salainen kaipuuni oli ja on edelleen rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Vaan ei, laihtumisen myötä kroppani on kuin 10 lasta synnyttäneellä tai mahdollisesti jopa huonompi. Ihokudostyyppini kai on sellainen että paljon venymisarpia, rumat lötköt tissit, vatsaa ei saa timmiksi vaikka miten treenaisi, allit heiluu jne. En tunne oloani yhtään kauniiksi tai haluttavaksi, ja tuntuu ettei terveys edellä -ajattelukaan enää oikein kanna. Alan luisua taas herkutteluun ja liikkuminen jää vähemmälle. Nuorelta naiselta odotetaan kaunista kroppaa, ja on aivan valtava ellei mahdoton kynnys olla hyvännäköinen ja miesten silmissä kiinnostava vaatteet päällä, ja sitten riisuutua intiimiin kanssakäymiseen. Se pettymys on kamalaa katseltavaa, ja oma sydän käpristyy surusta, kun ei kelpaa ja on pettänyt toisen odotukset. Ja saa syyttää vain itseään tuosta lihavuudesta, eli ei voi edes "syyttää" kehon virheistä esim. lapsen saannilla.

Onko muita, joilla laihdutus ei oikeastaan tuonut onnea?

Vertaistukea en osaa antaa. Ehkä kuitenkin jotain ajateltavaa: sanoit olevasi nuori. Voisitko harkita tulevaisuudessa ihonpoistoleikkauksia pahimmista paikoista? Ja silikoni rinnat voi hankkia, en tarkoita mitään kauheita lolloja vaan "sopivaa normaalia" implanttia täyttämään lötköjä tissejä. Siinä samallahan ne voi operoida ylimääräiset ihot rinnoista pois.

Nuorena ihmisenä sulla on aikaa vielä säästää ja kerryttää varoja noihin leikkauksiin. Ei sitten tarvitse kärsiä löysästä ihosta koko loppuelämää. Ja aina yksi operaatio kerrallaan, pikkuhiljaa. 

Älä nyt vielä luovuta!

Käy ensin vaikka yksityisellä mittauttamassa oleellisimmat ravintoarvot kuten rauta, folaatti, b12 ja D-vitamiini. D:tä voit syödä mittaamattakin purkista 50 mikrogrammaa päivässä ja mikä vaan monivitaamiini käyttöön. Kaupasta saa.

Teitpä mitä muuta vaan niin syö aina tarpeeksi proteiinia.

Sairaanhoitaja ei myöskään ole terapeutti tai ravintoterapeutti, heidän apua tarvitsisit.

Jos keholla ei ole käytössä rakennusaineita kuten rautaa, mineraaleja ja D-vitamiinia, se alkaa säästää kaikesta jotta perus elintoiminnot toimisi ja se johtaa horroksen omaiseen tilaan. Puutokset ja verensokerin heittely saa myös ahmimaan. Liika rasva elimistössä taas kuluttaa ravinteita, varastoi niitä pois elimistön käytöstä ja aiheuttaa tulehdusta jolloin elimistö tarvitsee vaan enemmän korjatakseen itseään.

Psykologi taas pystyy kaivautumaan muun muassa siihen jos syömisestä on tullut stressiä helpottava tapa ja jos elimistöä kuormittaa se että kaiken huolehtimisesta on tullut tapa. Kärjistettynä: Jos on stressiä ei ole ruoansulatusta koska elimistö on jatkuvasti hälytystilassa ja se olisi pakko oppia lopettamaan.

Jaksamisia sulle.

Viestistä 25 jäi vielä puuttumaan se että aivojen välittäjäaineet rakentuu myös ravintoaineita joten ruokavalio vaikuttaa kaikkeen, ei ole vain hoikistumista varten.

Pakko sanoa että nämä ruoka ja paino-ongelmat ovat ajaneet minutkin lähes hulluuden partaalle. Sorrun eineksiin, ei jaksa tehdä eväitä joka jumalan päivä. Lounasruokalat ovat kalliita ja niistä saa yleensä vain sellaista ruokaa joka ei tue painonpudotusta. Lounasruokalat ovat suomessa suoraan sanottuna aivan persiestä.

Pitäisi syödä riittävästi mutta oikeanlaista ruokaa, jota mikro aterioista ei löydy. Pitäisi olla riittävästi proteiinia, jota mikroaterioissa ei yleensä ole. Ei saisi olla liikaa suolaa.

Ei vaan jaksa käristellä paistinpannulla jotain mitä milloinkin..

Kaikki olisi NIIN PALJON helpompaa JOS olisi normaalipainoinen niin ei tarvitsisi niin tarkkaan miettä mitä siinä pannussa oikein paistelee. Kaikki tulee niin hiton kalliiksikin kun ei vaan voi vedellä makaronilaatikkoa tai kaikkea muuta halpaa ruokaa..

No nyt toivon löytäneeni ratkaisun tähän ongelmaan: tilasin juuri sellaisen philipsin airfryer kypsentimen millä pystyy kuulemma tekemään terveellistä ruokaa, kasviksia ja lihaa, rasvattomasti ja herkullisesti. Ehkä sillä saan motivaatiota tehdä ruoka-annoksia kotiin ja töihin mukaan..

Muutokseen voi päästä myös pienin askelin. Sellaiset joiden eteen ei tarvitse nähdä paljoa vaivaa. Lopulta niistä kaikista syntyy tulosta.

Esim. Mä päätin lähteä lenkille. Ihan vaan kävelyille. Karsin herkuttelua vähän. Sillai sopivasti. En laskenut kaloreita. Aattelin että vuoden päästä jotain on eri tavalla.

Niin olikin. Laihduin 20kg. Siitä sain voimaa tehdä opinnot loppuun.

Luulin aina että kaikki pitäis tehdä kerralla, jos haluaa laihtua/valmistua/tavoitella unelmia/lisää energiaa.

Ei tartte. Ehkä jollekin sopii 1omena päivässä dieetit, kunnon kuntosaliharjoittelun aloittaminen ym repöisyt. Ei mulle.