Periytyykö yksinhuoltajuus?

Osittain kyllä. Malli tulee vanhemmilta ja lapsuuden kodista.

Eron saattavat nähdä mahdollisuutena ja uuden elämän alkuna, eivätkä tyydy huonoon parisuhteeseen, perheväkivaltaan, puolison alkoholiongelmaan tai ainaiseen raatamiseen kotitöissä.

Monet ydinperheen lapset, erityisesti jos koti on ollut uskonnollinen, sietävät parisuhteessa mitä ihmeellisiä asioita ja pitävät sitä "normaalina" kun malli on tullut jo kotoa, että kynnysmattona" olo on normaalia ja hyväksyttävää. Näin omassa ystävä- ja tuttavapiirissä.

Vierailija kirjoitti:

Osittain kyllä. Malli tulee vanhemmilta ja lapsuuden kodista.

Eron saattavat nähdä mahdollisuutena ja uuden elämän alkuna, eivätkä tyydy huonoon parisuhteeseen, perheväkivaltaan, puolison alkoholiongelmaan tai ainaiseen raatamiseen kotitöissä.

Monet ydinperheen lapset, erityisesti jos koti on ollut uskonnollinen, sietävät parisuhteessa mitä ihmeellisiä asioita ja pitävät sitä "normaalina" kun malli on tullut jo kotoa, että kynnysmattona" olo on normaalia ja hyväksyttävää. Näin omassa ystävä- ja tuttavapiirissä.

Jos nämä yh:t olisivat malttaneet tutustua lapsensa isään hetkeä pidempään niin huono parisuhde, perheväkivalta, alkoholiongelma tai kotitöiden jakautuminen eivät olisi tulleet yllätyksenä vasta lapsen syntymän jälkeen.

Pitkät parisuhteet ovat usein pelkkiä läheisriippuvuuden ilmentymiä. Aidot tunteet ovat hävinneet niin kauan sitten, ettei niitä kumpikaan osapuoli edes muista. Yhdessä ollaan tavan ja tottumuksen vuoksi, ja osittain siksi, että eroamisen mallia ei ole kotoa saatu. Oikeastaan joskus käy vähän sääliksikin tällaiset ihmiset, jotka vielä keski-iässäkin roikkuvat puolisossaan, vaikkei olisi enää mikään pakko.

Omat vanhempani ovat edelleen yhdessä lähes 50:n vuoden jälkeen. He ovat yhdessä, koska eroaminen ja omaisuuden jako yli 70-vuotiaana olisi liian työlästä. Olen itse yh. enkä ole koskaan nähnyt parisuhteessa mitään kovin tavoiteltavaa.

Tottakait lapsuuden kodin malli vaikuttaa.

Minulla oli kerran työkaveri, joka oli hyväpalkkaisessa työssä, mutta ei koskaan rahaa, edes työssä käydä meidän kanssa kahvilla. Ja oli n. kolmevitonen.

Ja sitten joskus ääneen ihmeteltiin, niin kertoi, että palkka menee miehen tilille, eikä edes tiedä miten paljon se on ja mies antaa "taskurahaa" vain pakollisiin kuluihin, kuten kuukautissuojiin. Ja se oli hänestä normaalia, kun ihmettelimme sitä. Oli pyytänyt rahaa jopa alusvaatteiden ostoon.

Ja sama malli oli hänen lapsuuden kodissa. Hänen isällään oli perheen rahat, joka päätti raha-asiat ja äitinsä oli pyytänyt itselleen käyttörahaa, vaikka molemmat vanhempansa olivat töissä.

Vierailija kirjoitti:

Pitkät parisuhteet ovat usein pelkkiä läheisriippuvuuden ilmentymiä. Aidot tunteet ovat hävinneet niin kauan sitten, ettei niitä kumpikaan osapuoli edes muista. Yhdessä ollaan tavan ja tottumuksen vuoksi, ja osittain siksi, että eroamisen mallia ei ole kotoa saatu. Oikeastaan joskus käy vähän sääliksikin tällaiset ihmiset, jotka vielä keski-iässäkin roikkuvat puolisossaan, vaikkei olisi enää mikään pakko.

Niin kuin äitini. Liitto ei ole millään tavalla onnellinen, mutta erota ei voida. Sitten valittaa meille lapsille, kuinka väsynyt on isän loputtomaan passaamiseen ja määräyksiin, eikä voi hetkeäkkään elää omaa elämää tai tehdä mitään mukavaa. Ainaista riitelyä on kuultu yli 40v , mutta erota ei voida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osittain kyllä. Malli tulee vanhemmilta ja lapsuuden kodista.

Eron saattavat nähdä mahdollisuutena ja uuden elämän alkuna, eivätkä tyydy huonoon parisuhteeseen, perheväkivaltaan, puolison alkoholiongelmaan tai ainaiseen raatamiseen kotitöissä.

Monet ydinperheen lapset, erityisesti jos koti on ollut uskonnollinen, sietävät parisuhteessa mitä ihmeellisiä asioita ja pitävät sitä "normaalina" kun malli on tullut jo kotoa, että kynnysmattona" olo on normaalia ja hyväksyttävää. Näin omassa ystävä- ja tuttavapiirissä.

Jos nämä yh:t olisivat malttaneet tutustua lapsensa isään hetkeä pidempään niin huono parisuhde, perheväkivalta, alkoholiongelma tai kotitöiden jakautuminen eivät olisi tulleet yllätyksenä vasta lapsen syntymän jälkeen.

Niin, ja ne jotka jatkavat yhdessä parisuhdetta, lapset, jopa alle kouluikäiset toivovat, että vanhemmat älyäisivät erota ja riiteleminen loppuisi.

Minä olen toivonut vanhempieni eroa jo yli 30v, eikä se näytä toteutuvan.

Vierailija kirjoitti:

Pitkät parisuhteet ovat usein pelkkiä läheisriippuvuuden ilmentymiä. Aidot tunteet ovat hävinneet niin kauan sitten, ettei niitä kumpikaan osapuoli edes muista. Yhdessä ollaan tavan ja tottumuksen vuoksi, ja osittain siksi, että eroamisen mallia ei ole kotoa saatu. Oikeastaan joskus käy vähän sääliksikin tällaiset ihmiset, jotka vielä keski-iässäkin roikkuvat puolisossaan, vaikkei olisi enää mikään pakko.

Tämä! Ja sitten kun itse voi huonosti, muttei halua kohdata sitä, käy täällä vauvapalstalla ylenkatsomassa ihmisiä jotka toimivat toisin. Ero ja yksinhuoltajuus edellyttävät paljon rohkeutta, sisua, vaikeiden tunteiden kohtaamista. Kaikki eivät siihen tietenkään kykene, mut usein ero kasvattaa. Ja harva eroaa jos yhdessä on mahdollista kasvaa. Samoin parisuhteessa on mahdollista jäädä jumiin vaikka mihin: lapsen asemaan, typeriin arvoihin ja mustavalkoisuuteen, omien ongelmien projisoimiseen muihin, pelkoon ettei pärjää yksin, riippuvuuksiin, alistumiseen, onnettomaan elämään taloudellisen turvan tähden, vaikka millaisiin yunnevammaisuuksiin, toisen hyväksikäyttöön ja manipulointiin. Erossa on pakko ottaa vastuu itsestään ja lakata vaatimasta ja syyttelemästä muita. Et en näe myöskään parisuhteessa mitään glooriaa. On ihanaa, jos on oikeasti kypsä, aikuinen, onnellinen ja läheinen parisuhde. Mut ei se taida niin hirveän yleistä olla.

Taas hirveetä yksinhuoltajien haukkumista:D just luin tutkimuksen jonka perusteella YHDEN VANHEMMAN perheen lapset ovat huomattavasti tyytyväisempiä koti-oloihinsa kuin kahden vanhemman perheessä. Varmasti johtuu näistä huonoista parisuhteista ja riitelystä jota lapset pakotetaan katsomaan. Yksinhuoltajuus vaatii rohkeutta, lapsen asettamista omien itsekkäiden viettien edelle (et voi mennä tai tulla kun ei ole välttämättä hoitajaa), stressinsietokykyä ja joustoa, venymistä jne. Niin sanotusti henkistä kanttia ja siihen ei kyllä monesta ole. Lapsille paljon parempi erota huonosta suhteesta kuin roikkua siinä väkisin!

Minä ja mieheni tulemme molemmat eroperheistä. Ainakin nyt ollaan saatu 10v pysyttyä yhdessä eikä ole ollut ongelmia. Myös sisarukseni ovat edelleen nuorena löydettyjen kumppanien kanssa. Sitten taas esimerkiksi serkkuni jotka ovat kasvaneet siinä ihanteellisessa ydinperheessä ovat kolmenkympin molemmin puolin eikä kukaan heistä ole vielä kihloissa, naimisissa tai saanut lapsia. Yksi taitaa asua avopuolison kanssa.

Sekä mieheni että minä olemme eroperheistä. Olen mietinyt tätä aihetta nyt paljon, kun 20 v suhteen jälkeen alkaa tuntua, että tämä on nyt nähty. Meillä on kummallakin ollut ajatus, että haluamme tarjota lapsillemme ehjän perheen, jota meillä kummallakaan ei ollut. Sen takia ollaan pysytty yhdessä jo monta vuotta hampaat irvessä. Ilman lapsia olisin jo eronnut. Toisaalta olen lapsuudessani nähnyt, että yksinkin pärjää, eikä sen puoleen ero olisi mikään kauhistus. Eikä ole sellaista henkistä taakkaa, että olisi joku suvun musta lammas ja ensimmäinen eronnut, ikäänkuin nyt 40 voisi sukulaisten mielipiteet vähempää kiinnostaakaan. Silti, eropäätös tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Harkitsen oikeasti, että sinnittelisin siihen asti, että lapset ovat omillaan, mutta siihen menee vielä 10 vuotta...  Ero tuntuu kovin itsekkäältä ratkaisulta. Vaikeaa.

Minulla on ollut toisinpäin. Vahva malli ydinperheestä, vanhempani ovat hitsautuneet yhteen. Yksinhuoltajuus ei pelottanut yhtään. Ei missään muodossa. Tiedän, että pärjään.

Ei periydy. Se, jääkö lapsen toinen vanhempi kuvioihin vai ei, ei ole geeneistä kiinni.

T. Yksinhuoltajan vapaaehtoisesti lapseton lapsi. (ja sen yksinhuoltajan vanhemmat ovat olleet naimissa kohta 70 vuotta)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osittain kyllä. Malli tulee vanhemmilta ja lapsuuden kodista.

Eron saattavat nähdä mahdollisuutena ja uuden elämän alkuna, eivätkä tyydy huonoon parisuhteeseen, perheväkivaltaan, puolison alkoholiongelmaan tai ainaiseen raatamiseen kotitöissä.

Monet ydinperheen lapset, erityisesti jos koti on ollut uskonnollinen, sietävät parisuhteessa mitä ihmeellisiä asioita ja pitävät sitä "normaalina" kun malli on tullut jo kotoa, että kynnysmattona" olo on normaalia ja hyväksyttävää. Näin omassa ystävä- ja tuttavapiirissä.

Jos nämä yh:t olisivat malttaneet tutustua lapsensa isään hetkeä pidempään niin huono parisuhde, perheväkivalta, alkoholiongelma tai kotitöiden jakautuminen eivät olisi tulleet yllätyksenä vasta lapsen syntymän jälkeen.

Kuinka paljon on "hetkeä pidempään"? Äiti oli ollut isäni kanssa 10 vuotta kun minä synnyin. Pari vuotta sen jälkeen ennen lähes absolutisti isäni ratkesi ryyppäämään eikä ole juuri selvää päivää sen jälkeen nähnyt. Olisiko se auttanut, että äiti olisi odottanut vaikkapa 12 vuotta ennen kuin "teki" minut? 

Vierailija kirjoitti:

Poikkeus vahvistaa säännön. Minulla on reilun 30 vuoden iässä tehdyt lapset, 20 vuotta ydinperheaviolittoa takana ja toivottavasti ainakin toinen mokoma edessä. Äitini sai lapset alle kakskymppisenä, erosi myös ja kasvatti meidät yksinhuoltajana. Eikä koskaan avioitunut uudestaan.

Propsit äidillesi, ettei pakottanut teitä uusperhehelvettiin.

Vierailija kirjoitti:

Pitkät parisuhteet ovat usein pelkkiä läheisriippuvuuden ilmentymiä. Aidot tunteet ovat hävinneet niin kauan sitten, ettei niitä kumpikaan osapuoli edes muista. Yhdessä ollaan tavan ja tottumuksen vuoksi, ja osittain siksi, että eroamisen mallia ei ole kotoa saatu. Oikeastaan joskus käy vähän sääliksikin tällaiset ihmiset, jotka vielä keski-iässäkin roikkuvat puolisossaan, vaikkei olisi enää mikään pakko.

Kiitos vaan, mutta en kaipaa sääliäsi. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä yli 40 vuotta, ja totta kai parisuhde on sinä aikana muuttunut siitä mitä se aivan aluksi oli. Lapset on olleet aikuisia jo pitkään ja rahaa on molemmilla riittävästi, eli mitään pakkoa olla liitossa ei toden totta ole. En kuitenkaan keksi yhtään asiaa, joka eron myötä oletettavasti paranisi. Ollaan niin totuttu toisiimme, että orvoksihan sitä jo itsensä yksin tuntisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkät parisuhteet ovat usein pelkkiä läheisriippuvuuden ilmentymiä. Aidot tunteet ovat hävinneet niin kauan sitten, ettei niitä kumpikaan osapuoli edes muista. Yhdessä ollaan tavan ja tottumuksen vuoksi, ja osittain siksi, että eroamisen mallia ei ole kotoa saatu. Oikeastaan joskus käy vähän sääliksikin tällaiset ihmiset, jotka vielä keski-iässäkin roikkuvat puolisossaan, vaikkei olisi enää mikään pakko.

Kiitos vaan, mutta en kaipaa sääliäsi. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä yli 40 vuotta, ja totta kai parisuhde on sinä aikana muuttunut siitä mitä se aivan aluksi oli. Lapset on olleet aikuisia jo pitkään ja rahaa on molemmilla riittävästi, eli mitään pakkoa olla liitossa ei toden totta ole. En kuitenkaan keksi yhtään asiaa, joka eron myötä oletettavasti paranisi. Ollaan niin totuttu toisiimme, että orvoksihan sitä jo itsensä yksin tuntisi. 

Hyvä pointti. Minäkään en ymmärrä, miksi pitäisi erota vain siksi että se on mahdollista.