En vain pysty antamaan äidilleni anteeksi huonoa lapsuuttani.

Et. Ei sinulla ole mitään velvoitetta antaa vanhemmillesi anteeksi tai rakastaa heitä, vain siksi että he ovat vanhempasi.

Eihän ketään voi pakottaa tai edellyttää rakkautta tuntemaan. Ei tunteet ole koskaan väärin. Saat ihan rauhassa olla tuntematta rakkautta äitiäsi kohtaan. 

Se taas miten käytännössä toimit on eri asia. Minusta siinäkään asiassa ei voi ulkopuolinen sanoa teetkö oikein vai väärin, sinä päätät sen oman moraalikäsityksesi mukaan. Omasta näkökulmastani äidin kohtelu on ymmärrettävää, mutta itse tuntisin kyllä syyllisyyttä jos en tuossa tilanteessa isää kävisi koskaan katsomassa. Mutta se on sinun oikeutesi toimia tuossa miten itse koet parhaaksi ja oikeaksi. 

Lopulta vain sinä itse kärsit tuosta eniten, toivon sinun vuoksesi, että vielä oppisit antamaan anteeksi, helpottaa elämääsi kovasti.

Vähän samoilla linjoilla kuin 4:nen, ei sinun tarvitse heitä tavata eikä rakastaa sen kummemmin, mutta itsesi takia päästä irti (anna anteeksi) ja jatka eteenpäin... muuten jatkat tuota linjaa vaan eteenpäin. 

Ei sinua tietenkään kukaan voi velvoittaa rakastamaan vanhempiasi, mutta sinulla olisi varmasti paljon parempi ja kevyempi oli, jos pystyisit antamaan heille anteeksi ja jättämään ikävät kokemukset taaksesi.

Onko sinulla itselläsi lapsia? Jos on, niin toivottavasti huolehdit siitä, että et annan vahingon kiertää, vaan siitä, että heillä on hyvä onnellinen lapsuus. Sinun lapsesihan eivät ole syyllisiä siihen, miten vanhempasi käyttäytyivät sinua kohtaan.

mä en varmaan kävisi edes joulunakaan...

Et sinä tee oikein tai väärin, ei kukaan ulkopuolinen voi toisen puolesta elämää sanella. Kuitenkin itsesi takia kannattaa koittaa hyväksyä tilanne. Vanhempasi eivät ole olleet sinulle hyviä, heidän toimensa ovat varmasti aiheuttaneet ja aiheuttavat sinulle edelleen ongelmia (esim. huonoa itsetuntoa tms.). Et kuitenkaan voi tehdä asioille enää yhtään mitään. Joten itsesi takia kannattaa koittaa hyväksyä vanhempasi sellaisenaan kuin he ovat. He eivät ole millään tavoin sellaiset kuin toivoisit, etkä ole voinut heihin tukeutua. He ovat kuitenkin sinun ainoat vanhempasi. Itse kävisin katsomassa heitä kumpaakin ainakin nyt muutaman kerran vuodessa, ihan siitä syystä, että voisin tuntea oman oloni hyväksi. Että voisin tuntea, että vaikka vanhempani epäonnistuivat monin tavoin, minä kuitenkin tein kaikkeni suhteiden ylläpitämiseen, ja olen nyt täyspäinen aikuinen. Voi jopa olla että vanhempasi yrittivät parhaansa, mutta heidän parhaansa vain oli todella vähän, koska he itse olivat niin monin tavoin sekaisin. Hankalaa varmasti, mutta älä jää katkeraksi, ja koita käydä katsomassa heitä ennen kuin he kuolevat, ettei siitä jää sinulle itsellesi taas yhtä asiaa mitä kadut ja mistä olet katkera.

Et sinä tee oikein tai väärin, ei kukaan ulkopuolinen voi toisen puolesta elämää sanella. Kuitenkin itsesi takia kannattaa koittaa hyväksyä tilanne. Vanhempasi eivät ole olleet sinulle hyviä, heidän toimensa ovat varmasti aiheuttaneet ja aiheuttavat sinulle edelleen ongelmia (esim. huonoa itsetuntoa tms.). Et kuitenkaan voi tehdä asioille enää yhtään mitään. Joten itsesi takia kannattaa koittaa hyväksyä vanhempasi sellaisenaan kuin he ovat. He eivät ole millään tavoin sellaiset kuin toivoisit, etkä ole voinut heihin tukeutua. He ovat kuitenkin sinun ainoat vanhempasi. Itse kävisin katsomassa heitä kumpaakin ainakin nyt muutaman kerran vuodessa, ihan siitä syystä, että voisin tuntea oman oloni hyväksi. Että voisin tuntea, että vaikka vanhempani epäonnistuivat monin tavoin, minä kuitenkin tein kaikkeni suhteiden ylläpitämiseen, ja olen nyt täyspäinen aikuinen. Voi jopa olla että vanhempasi yrittivät parhaansa, mutta heidän parhaansa vain oli todella vähän, koska he itse olivat niin monin tavoin sekaisin. Hankalaa varmasti, mutta älä jää katkeraksi, ja koita käydä katsomassa heitä ennen kuin he kuolevat, ettei siitä jää sinulle itsellesi taas yhtä asiaa mitä kadut ja mistä olet katkera.

Anteeksi antaminen ja eteenpäin meneminen ovat kaksi eri asiaa. On asioita joita ei tarvitse antaa anteeksi, eikä anteeksi annosta olisi mitään hyötyäkään. Voi vaan todeta että lapsuus oli paska ja vanhemmat oli paskat ja siitä oli seurauksensa, ja sitten työstää niitä seurauksia. Ei mitään "parhaansahan ne yrittivät" tms paskaa, joka oikeasti vaan mitätöi ap:n omat tunteet. Eihän sillä edes ole väliä yrittikö vai ei, ei se lopputulosta muuta. Vastuuntuntoinen aikuinen olisi toiminut erilailla, kyllä vanhemmat ovat ihan itse valinneet käytöksensä vuosikymmenien ajan. Kerta toisensa jälkeen.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2014 klo 11:56"]

Anteeksi antaminen ja eteenpäin meneminen ovat kaksi eri asiaa. On asioita joita ei tarvitse antaa anteeksi, eikä anteeksi annosta olisi mitään hyötyäkään. Voi vaan todeta että lapsuus oli paska ja vanhemmat oli paskat ja siitä oli seurauksensa, ja sitten työstää niitä seurauksia. Ei mitään "parhaansahan ne yrittivät" tms paskaa, joka oikeasti vaan mitätöi ap:n omat tunteet. Eihän sillä edes ole väliä yrittikö vai ei, ei se lopputulosta muuta. Vastuuntuntoinen aikuinen olisi toiminut erilailla, kyllä vanhemmat ovat ihan itse valinneet käytöksensä vuosikymmenien ajan. Kerta toisensa jälkeen.

[/quote]

Olen kanssasi samaa mieltä. Ja em puhunutkaan viestissäni (olen 8) anteeksi antamisesta vaan hyväksymisestä. Itse olen ollut pitkään katkera omille vanhemmilleni erinäisistä asioista, mitkä ovat olleet kaikilla mittapuilla minua kohtaan väärin. Jossain vaiheessa kuitenkin vain aloin ajattelemaan, että ehkä he eivät vain todella osanneet paremmin tai jaksaneet. En ole antanut heille anteeksi heidän tekojaan, mutta olen tuolla ajattelutavalla onnistunut hyväksymään heidän tekonsa, enkä enää ole niistä kipeän katkera, mikä puolestaan on ollut minulle itselleni tosi hyvä asia. Sitä yritin vain sanoa. Ja ainakin itselleni on tosi tärkeää, että voin ajatella tehneeni omalla mittapuullani oikein ja aikuismaisesti, ja voin tuntea oman oloni hyväksi. Ja tässä taas viittasin siihen, että kannattaa niitä vanhempia käydä katsomassa, ihan itsensä tähden. Että sitten kun aika heistä jättää, voi ajatella että he epäonnistuivat vanhempina, mutta ainakin minä olen onnistunut täyspäisenä ihmisenä ja vieläpä kasvoin heidän ohitseen niin suuresti, että pystyin aikuisena käymään katsomassa heitä ilman katkeruutta.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2014 klo 11:56"]

Anteeksi antaminen ja eteenpäin meneminen ovat kaksi eri asiaa. On asioita joita ei tarvitse antaa anteeksi, eikä anteeksi annosta olisi mitään hyötyäkään. Voi vaan todeta että lapsuus oli paska ja vanhemmat oli paskat ja siitä oli seurauksensa, ja sitten työstää niitä seurauksia. Ei mitään "parhaansahan ne yrittivät" tms paskaa, joka oikeasti vaan mitätöi ap:n omat tunteet. Eihän sillä edes ole väliä yrittikö vai ei, ei se lopputulosta muuta. Vastuuntuntoinen aikuinen olisi toiminut erilailla, kyllä vanhemmat ovat ihan itse valinneet käytöksensä vuosikymmenien ajan. Kerta toisensa jälkeen.

[/quote]

Olen mennyt eteenpäin ja tavallaan antanut anteeksi ainakin uyrittänyt unohtaa nuo asiat enkä ole heille katkera en vaan halua tavata ja teeskennellä että olisi ollut hyvä lapsuus ja että rakastaisin heitä siksi en käy heitä tapaamassa tai isälle soittele.

Minulla on lapsi ja todellakin kohtelen häntä eri lailla kuin vanhempani minua. Pidän vanhempiani varoittavina esimerkkeinä enkä todellakaan jatka samalla linjalla. Kehun lastani paljon ja kannustan häntä kaikissa asioissa ja siona on takuulla aina tervetullut kotiin oli tilanne mikä tahansa.

eivätkö vanhempasi koskaan soittele sinulle tai yritä muutoin ottaa yhteyttä? No jos koet, että voit tällä hetkellä hyvin, niin en ehkä sitten ymmärrä mikä on ongelmana? Käyt katsomassa heitä kerran vuodessa ja elät tyytyväisenä omaa elämääsi, eikö kaikki ole siis ihan ok? Vai oliko ongelmasi muiden mielipiteet? T. 8 ja 11

Sama täällä. En tiedä miten pääsisin yli katkeruudesta ja vihasta vanhempiani kohtaan ja kärsin masennuksesta. Olen kyllä yrittänyt saada apua mutta eipä sitä ole saanut. Mitenköhän psykoterapiaan pääsisi?

[quote author="Vierailija" time="23.05.2014 klo 12:15"]

eivätkö vanhempasi koskaan soittele sinulle tai yritä muutoin ottaa yhteyttä? No jos koet, että voit tällä hetkellä hyvin, niin en ehkä sitten ymmärrä mikä on ongelmana? Käyt katsomassa heitä kerran vuodessa ja elät tyytyväisenä omaa elämääsi, eikö kaikki ole siis ihan ok? Vai oliko ongelmasi muiden mielipiteet? T. 8 ja 11

[/quote]

Äitini on pahasti dementoitunut eli ei ymmärrä tästä maailmasta enää mitään mutta isäni ei ole enää vuosiin soittanut tai ottanut mitään yhteyttä.

Minulla on ollut samankaltainen elämä. Jossain vaiheessa homma kaatui päälle eli jouduin sairaalahoitoon psyykkisistä syistä. Sairaalakeikan jälkeen aloitin psykoterapian. Terapeutti totesi aika alussa, että on olemassa asioita, joita ei tarvitse antaa anteeksi. Tuo oli minulle vapauttava viesti. Olin kantanut syyllisyyttä vihastani. 

Pitkän psykoterapian myötä olen oppinut rakastamaan itseäni. Pidän nykyisin itsestäni aika paljon ja arvostankin jopa. Ajattelen, etten olisi näin hyvä tyyppi ilman pahoja kokemuksiani, joita keräsin lapsuudessani ja nuoruudessani. Tällä tavalla olen pystynyt olemaan ehkä jopa kiitollinenkin (tai jotain sellaista) kaikesta paskasta. Toisin sanoen olen itseni rakastamisen kautta pystynyt hyväksymään sen, mitä minulle on tehty ja sanottu. 

Mutta lähtökohta ja lohdutus minulle oli pitkään se tieto, että on olemassa asioita, joita ei voi eikä tarvitse antaa anteeksi. Tsemppiä, ap. 

Anteeksi anto ei koskaan velvoita tekemään mitään. Sitä ei tarvi todistella teoilla tai puheilla. Anteeksi antaminen lähtee sydämestä. Jos annat sydämmessäsi anteeksi, jonka olet ilmeisesti tehnytkin, koska voit todeta kykenemättömyytesi siihen. Ts. olet jo antanut anteeksi. Muistot lapsuudestasi ovat raskaat käsitellä, joten älä turhaan raskauta itseäsi vielä syyllisyydellä, koska et muka voi antaa anteeksi. Pahuutta ei tarvi hyväksyä, mutta vain paha pyyhitään pois anteeksi annolla, hyväähän ei tarvi antaa anteeksi. Vihaat niitä pahoja tekoja, joita olet saanut kärsiä, mutta älä vihaa äitiäsi ja isääsi. Sinun ei ole pakko olla missään tekemisissä äitisi tai isäsi kanssa. He eivät ole kantaneet vastuutaan, vaan ovat antaneet pahalle vallan. Opi kärsimyksistäsi ainakin se, että et itse anna pahuudelle valtaa ja sitä kautta aiheuta lähimmäisillesi kärsimystä. Mitä enemmän opit, sitä vähemmän vihaat ja rakastat enemmän.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2014 klo 12:10"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2014 klo 11:56"]

Anteeksi antaminen ja eteenpäin meneminen ovat kaksi eri asiaa. On asioita joita ei tarvitse antaa anteeksi, eikä anteeksi annosta olisi mitään hyötyäkään. Voi vaan todeta että lapsuus oli paska ja vanhemmat oli paskat ja siitä oli seurauksensa, ja sitten työstää niitä seurauksia. Ei mitään "parhaansahan ne yrittivät" tms paskaa, joka oikeasti vaan mitätöi ap:n omat tunteet. Eihän sillä edes ole väliä yrittikö vai ei, ei se lopputulosta muuta. Vastuuntuntoinen aikuinen olisi toiminut erilailla, kyllä vanhemmat ovat ihan itse valinneet käytöksensä vuosikymmenien ajan. Kerta toisensa jälkeen.

[/quote]

Olen mennyt eteenpäin ja tavallaan antanut anteeksi ainakin uyrittänyt unohtaa nuo asiat enkä ole heille katkera en vaan halua tavata ja teeskennellä että olisi ollut hyvä lapsuus ja että rakastaisin heitä siksi en käy heitä tapaamassa tai isälle soittele.

Minulla on lapsi ja todellakin kohtelen häntä eri lailla kuin vanhempani minua. Pidän vanhempiani varoittavina esimerkkeinä enkä todellakaan jatka samalla linjalla. Kehun lastani paljon ja kannustan häntä kaikissa asioissa ja siona on takuulla aina tervetullut kotiin oli tilanne mikä tahansa.

[/quote]

Mutta tarvitseeko teeskennellä tunteita, joita ei tunne? Voihan sitä käydä muistakin syistä - vaikkapa kunnioituksesta sitä kohtaan, että huonotkin vanhemmat ovat kuitenkin selviytyneet suurinpiirtein tehtävistään - sinut on kai kuitenkin ruokittu, vaatetettu, huollettu, ja jotain tunnesuhdettakin on ollut, koska kykenet selviytymään itse aikas hyvin. Vanhemmistasi tulee hiukan yksinkertainen vaikutelma, ja tyhmiltä nyt ei voi kovin paljon odottaa, jos heillä on omiakin ongelmia. Tai voisit käydä, koska se on aikuisen rooliin kuuluva asia - toki jos käynnin jälkeen olet kaksi viikkoa pois tolaltasi ja lapsesi kärsii, sitten aikuisen järkevä valinta on olla menemättä.

Oma ratkaisusi saattaa olla toimiva tai sitten ei. Siinä pistää silmään kaksi asiaa: olet yrittänyt unohtaa. Se usein arpeuttaa haavan ennen aikojaan, ja se alkaa mätiä. Sinusta saattaa kehittyä ihminen, joka suuntaa lämpönsä hyvin tarkasti ja suhtautuu ihmisiin mustavalkoisesti, ja sellainen on omiaan kapeuttamaan elämänpiiriäsi, josta taas lapsesi kärsii. Tiedän itsestäni.

Toinen juttu on tuo, että kasvattaa lastaan päinvastoin kuin omat vanhemmat tekivät. Siinä voi joutua ojasta allikkoon, koska kasvatus ei silloin oikeastaan lähde lapsen todellisista tarpeista, vaan otat itse asiassa häneen henkistä etäisyyttä asettamalla hänet jalustalle, jossa hän ei välttämättä haluaisi olla, jos saisi valita. On vanhempia, jotka ohjelmallisella kehumisella tekevät lapsestaan epävarman, koska hän ei voi uskoa loputtomaan kehumiseen, ja alkaa ihmetellä, mikä hänessä on vikana, kun häntä ei voi kohdella tavallisesti. Jälleen, syntyy vääränlainen etäisyydentunne, joka kuitenkin voi kuvata todellisuutta huolestuttavan tarkasti.

Pysy kiinni tunteissasi, käy ne kaikki läpi, älä häpeä mitään. Mutta silti pyri siihen, että ne tunteet kehittyvät ajan kanssa, ettet kääriydy niihin lohduttautumaan pysyvästi, jolloin kukaan ei pääse aivan lähellesi.

Onko isä sinulle vihainen, jos hän ei soita? Vai kokeeko hän itsensä hylätyksi, eikä koskaan ole osannut kantaa aikuisen ihmisen roolia kyetäkseen näkemään asiat sinun kannaltasi?

Kommentoin, koska minusta vaikuttaa, että olet ehkä jäänyt jumiin asetelmaan, jossa sinun itsesi täytyy olla oleellisesti oikeassa, koska vanhemmat olivat kaikessa väärässä. Se on lohduttavaa ja siitä ajatuksesta saa tukea nuorena aikuisena, mutta jossain vaiheessa siitä pitäisi päästä yli, koska se kaventaa omaa elämää niin paljon. Oikeassaolija on joskus rajattoman raskas ihminen läheisilleen.

Jos mun lapsuudesta yrittää jotain  positiivista löytää niin se on se että tiedän ainakin miten ei lasta pidä kasvattaa eikä lapsen kanssa toimia.

Onko isä sinulle vihainen, jos hän ei soita? Vai kokeeko hän itsensä hylätyksi, eikä koskaan ole osannut kantaa aikuisen ihmisen roolia kyetäkseen näkemään asiat sinun kannaltasi?

Isääni ei luultavasti vaan kiinnosta elämäni ei meillä mitään riitaa tms ole minkä takia jättäisi soittamatta.