Olitko alussa hullaantunut rakkaudesta ja ihastuksesta häneen, josta tuli puolisosi?

Olen kolmesti ollut hullaantunut, mutta kahdesti aviotuinut ko henkilön kanssa. Eli 66 prosenttisesti yleistä?

Olin. Silloin ajateltiin, että hei täähän menee mukavasti kun ei olla seottu niin pahasti kuin normaalisti ihastuessa. Näin jälkeen päin kun asiaa katsoo niin oltiin molemmat aivan sekaisin ja pää huurussa.

En ollut mitenkään hullaantunut/rakastunut, korkeintaan ihastunut. Meillä vaan sattui ajatukset hyvin yhteen ja olemme "samanluontoiset". Tutustumisen aikana opin rakastamaan ja nyt on takana 11 vuotta, kertaakaan ei ole tarvinnut tapella mistään ja nykyään ei tarvita edes sanoja, kun toinen jo tietää mitä toinen ajattelee. Eilen sain kylmänväreet kun istuttiin sohvalla. Vilkaisin villatakkiani ja pyytämättä mies ojensi sen mulle 🙈 Ehkä olemme tulossa vanhoiksi, mutta hyvä tässä on olla. Vaikken ollutkaan koskaan rakastunut.

Joskus ihminen on "unlucky in love", mikä tarkoittaa, että he joihin itse on ollut hullaantuneen rakastunut, eivät ole olleet hullaantuneen rakastuneita takaisin, ja päin vastoin. Mietin sitä kuinka moni tuossa tilanteessa vain ottaa jonkun, johon ei ole hullaantuneen rakastunut, mutta joka on kiva ja kunnollinen.

Minä en ollut mutta puolisoni oli. Pitkään oli jopa epäluuloinen fiilis ja mietin että onko tämä tyyppi tosissaan vai pelaako jotain peliä mikä hidasti omien tunteiden heräämistä aika tehokkaasti. Sitten sairastuin, makasin sairaalassa pidemmän aikaa ja kotona vielä pidemmän aikaa ja puoliso auttoi valittamatta ja pyyteettä koko sen ajan. Silloin tajusin että hän on tosissaan ja aloin katsoa häntä aika toisin silmin.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ollut mutta puolisoni oli. Pitkään oli jopa epäluuloinen fiilis ja mietin että onko tämä tyyppi tosissaan vai pelaako jotain peliä mikä hidasti omien tunteiden heräämistä aika tehokkaasti. Sitten sairastuin, makasin sairaalassa pidemmän aikaa ja kotona vielä pidemmän aikaa ja puoliso auttoi valittamatta ja pyyteettä koko sen ajan. Silloin tajusin että hän on tosissaan ja aloin katsoa häntä aika toisin silmin.

Olitko sitten hullaantuneen rakastunut häneen?

En ollenkaan. Ihastuin vasta häneen tutustuttuani siihen, miten helppoa hänen kanssaan oli olla.

Puoliso usein vaihtuu elämän aikana.

Minulla oli nuorena huono itsetunto ja ajattelin etten ikinä löydä ketään. Halusin kovasti parisuhteen ja perheen. Ne joista olin kiinnostunut eivät olleet minusta kiinnostuneita. Tämä johti siihen että lyöttäydyin yhteen ensimmäisen kanssa joka oli minusta kiinnostunut.

Kyllä. Olin 33v ja mies 38v, kummallakin pitkiä suhteita takana, mutta ei lapsia. 

Kun tapasimme ekan kerran, niin sen jälkeen kaikki tapahtui todella nopeasti. Olimme niin varmoja tunteistamme ja täysin toistemme lumoissa.  2 vkon jälkeen yhteen muutto, puolen vuoden päästä kihlat ja siitä puolen vuoden päästä naimisiin. Ehkäisy jätettiin jo heti alussa pois, mutta ekan lapsen saimme vasta kolmen vuoden päästä.

Nyt olemme olleet 20 vuotta naimisissa ja edelleen toistemme lumoissa :)

Vierailija kirjoitti:

Minä en ollut mutta puolisoni oli. Pitkään oli jopa epäluuloinen fiilis ja mietin että onko tämä tyyppi tosissaan vai pelaako jotain peliä mikä hidasti omien tunteiden heräämistä aika tehokkaasti. Sitten sairastuin, makasin sairaalassa pidemmän aikaa ja kotona vielä pidemmän aikaa ja puoliso auttoi valittamatta ja pyyteettä koko sen ajan. Silloin tajusin että hän on tosissaan ja aloin katsoa häntä aika toisin silmin.

Heh, mulle kävi toisinpäin. Rakastuin todella pahasti kaveriini, ja hän joutui vakavaan onnettomuuteen ja leikkaukseen. Hänellä ei ole perhettä lähimaillakaan joten tietenkin autoin. Mihin aikaan tahansa. Kävin kaupassa, kokkasin, pesin pyykit jne. Kävimme pitkiä syvällisiä keskusteluja ja jopa nukuin luonaan. Tein sen tietenkin aidosta auttamisenhalusta mutta toki samalla ymmärrettävästi toivoin että hänelle heräisi tunteita. Kun hän toipui, hän heitti mulle ylävitoset, kiitti ja lähti panemaan muita naisia.

Tottakai olin. En kai muuten olisi häntä halunnut elämänkumppanikseni.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Olin 33v ja mies 38v, kummallakin pitkiä suhteita takana, mutta ei lapsia. 

Kun tapasimme ekan kerran, niin sen jälkeen kaikki tapahtui todella nopeasti. Olimme niin varmoja tunteistamme ja täysin toistemme lumoissa.  2 vkon jälkeen yhteen muutto, puolen vuoden päästä kihlat ja siitä puolen vuoden päästä naimisiin. Ehkäisy jätettiin jo heti alussa pois, mutta ekan lapsen saimme vasta kolmen vuoden päästä.

Nyt olemme olleet 20 vuotta naimisissa ja edelleen toistemme lumoissa :)

Saanko kysyä millainen oli ensikohtaamisenne? En voi ymmärtää miten tällaista tapahtuu kenellekään kun itse en ole miehille yhtään mitään. Ajatus edes treffeille pääsystä on ihan utopistinen.

Vierailija kirjoitti:

Joskus ihminen on "unlucky in love", mikä tarkoittaa, että he joihin itse on ollut hullaantuneen rakastunut, eivät ole olleet hullaantuneen rakastuneita takaisin, ja päin vastoin. Mietin sitä kuinka moni tuossa tilanteessa vain ottaa jonkun, johon ei ole hullaantuneen rakastunut, mutta joka on kiva ja kunnollinen.

Suurimmat hullaantumisen muistot liittyvät usein niihin ihmisiin, joita emme saaneet. Se johtuu siitä, että suhde katkesi siinä vaiheessa, kun omat tunteemme olivat kuumimmillaan. Se ei ehtinyt koskaan arkipäiväistyä. Sen takia voi tuntua, että se "suurin rakkaus" jäi saamatta, vaikka todellisuudessa se nykyinen puoliso todennäköisesti (ja toivottavasti!) oli ihan yhtä suuri rakkaus, mutta vuosien jälkeen ne tunteet ovat jääneet unholaan ja tilalle on tullut tuttuuden ja arkipäiväisyyden tunne.

Itse en olisi sitoutunut mieheen, johon en olisi ollut hullaantuneen rakastunut. Edelleen rakastan ja ajoittain olen jopa rakastunut, mutta se aika, kun oli perhosia vatsassa ja olin häneen hullaantunut, on jo pitkään ollut ohi.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus ihminen on "unlucky in love", mikä tarkoittaa, että he joihin itse on ollut hullaantuneen rakastunut, eivät ole olleet hullaantuneen rakastuneita takaisin, ja päin vastoin. Mietin sitä kuinka moni tuossa tilanteessa vain ottaa jonkun, johon ei ole hullaantuneen rakastunut, mutta joka on kiva ja kunnollinen.

Suurimmat hullaantumisen muistot liittyvät usein niihin ihmisiin, joita emme saaneet. Se johtuu siitä, että suhde katkesi siinä vaiheessa, kun omat tunteemme olivat kuumimmillaan. Se ei ehtinyt koskaan arkipäiväistyä. Sen takia voi tuntua, että se "suurin rakkaus" jäi saamatta, vaikka todellisuudessa se nykyinen puoliso todennäköisesti (ja toivottavasti!) oli ihan yhtä suuri rakkaus, mutta vuosien jälkeen ne tunteet ovat jääneet unholaan ja tilalle on tullut tuttuuden ja arkipäiväisyyden tunne.

Itse en olisi sitoutunut mieheen, johon en olisi ollut hullaantuneen rakastunut. Edelleen rakastan ja ajoittain olen jopa rakastunut, mutta se aika, kun oli perhosia vatsassa ja olin häneen hullaantunut, on jo pitkään ollut ohi.

En tarkoita tuota, vaan sitä, ettei alun perinkään ole ollut hullaantuneen rakastunut kumppaniinsa. Eli siis ei ole koskaan ollutkaan hullaantuneen rakastuneisuuden tilaa, joka sitten väljähtyisi tai loppuisi.

4

Mä olen ollut suhteessa miehiin joihin olen ihastunut ensi näkemältä ulkonäön takia. Kaikki nämä suhteet on olleet raskaita ja huonoja. Miehet sellaisia perinteisiä alfa playereitä, ei aviomies tai isämatskua.

Mutta lopulta löysin itselleni oikean töistä. En todellakaan ihastunut tai hullaantunut mitenkään häneen, ulkoisesti hän ei ollut pätkääkään tyyppiäni. Minua lyhyempi, kestävyysurheiluharrastuksen takia kuivikkaan laiha ja ikäistään vanhemman näköinen, oli päälaelta kaljuuntuva jo tavatessamme. Mutta kaveri oli supermukava ja älykkään oloinen. Vuosien myötä kiinnitettiin toisiimme kun jotenkin mentaalinen puoli meni niin yksiin ja lopulta minä tein pikkujouluissa aloitteen seksistä. Ja sen jälkeen se oli menoa, puolen vuoden päästä mentiin naimisiin. Missään vaiheessa ei ole ollut mitään hullaantumista vaan sellainen syvä rauhallinen rakkaus ja kiintymys vaan.

Olimme palavasti rakastuneita toisiimme. Kimpikaan ei ollut koskaan kokenut vastaavaa. Se oli yhtä vaaleanpunaista höttöä ja pilvilinnoja ensimmäiset puolitoista vuotta. Minun rakastumisen huumani vaihtui aitoon rakastamiseen ja luulin että niin kävi miehellekin kun rakkauttaan vakuutti. Todellisuudessa hänen liekkinsä paloi loppuun eikä aito rakkaus koskaan minua kohtaan syttynyt. Tulin petetyksi ja jätetyksi ja koko suhteemme häväistiin kun muut ihmiset tiesivät mitä mies touhuaa selkäni takana muutaman vuoden ajan. Sydämeni särkyi palasiksi. Emmekä ole enää mitään nuoria vaan yksi pitkä kipeästi päättynyt suhde/liitto takana molemmilla. En ikinä olisi uskonut että joku joka tuntuu niin oikealta kuin kotiin olisi mennyt, voi tehdä niin minulle.

Olin.

Kiitos kun kysyit. Välillä pikkujutut alkavat harmittaa ja pitää muistuttaa itseään siitä, miten onnekas oikeasti onkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Olin 33v ja mies 38v, kummallakin pitkiä suhteita takana, mutta ei lapsia. 

Kun tapasimme ekan kerran, niin sen jälkeen kaikki tapahtui todella nopeasti. Olimme niin varmoja tunteistamme ja täysin toistemme lumoissa.  2 vkon jälkeen yhteen muutto, puolen vuoden päästä kihlat ja siitä puolen vuoden päästä naimisiin. Ehkäisy jätettiin jo heti alussa pois, mutta ekan lapsen saimme vasta kolmen vuoden päästä.

Nyt olemme olleet 20 vuotta naimisissa ja edelleen toistemme lumoissa :)

Saanko kysyä millainen oli ensikohtaamisenne? En voi ymmärtää miten tällaista tapahtuu kenellekään kun itse en ole miehille yhtään mitään. Ajatus edes treffeille pääsystä on ihan utopistinen.

Olin ravintolassa siskoni kanssa juhlimassa nuorimman veljeni ylioppilaaksi pääsyä. Jossakin vaiheessa iltaa huomasin, että siskoni juttelee jonkun tosi jees-oloisen miehen kanssa ja liityin mukaan. Kumpikin vain huomasimme, että toinen kiinnostaa todella paljon. Juteltiin vain, siskoni siirtyi jossakin vaiheessa toiseen seurueeseen ja kohta tuleva mieheni pyysi puhelinnumeroani. Annoin numeron ja parin päivän päästä mies soitti ja sovimme treffit rantakahvilaan. Ja loppu onkin historiaa :)