Saa tilittää -ketju. Kerro omasta elämästäsi
omasta jaksamisestasi tai jaksamattomuudestasi. Pyritään tsemppamaan tässä ketjussa toisiamme.
Kommentit (29)
Niin joo. Yks nainen kusetti multa melkeen kaiken mun tavara omaisuuden plus 1500e rahaa kahdessa viikossa.
Mies24
Voi kurja. Eroaminen on ollut sinulle kova paikka, ja käyt sitä läpi vielä. Hyvä, että sait purkaa asiaa terapiassa. Ilmeisesti juominenkin on saatu hallintaan, sillä se yleensä vain lisää ongelmia. Jos tunteet vieläkin ovat sekaisin, voitko palata terapiaan jos tahdot?
Kiva, että sinulla on hyvä työpaikka. Asunnon saat varmasti järjestymään, kun kerran on vakituinen palkka
Kaikkea hyvää
Olen 23-vuotias, ei koulutusta, en koskaan ole ollut töissä. En ole koskaan elänyt millään tuilla, en kehtaa tai jaksa hakea...
Masennus ja ahdistus on elämäni tällaiseksi tehnyt eikä muutosta näy vaikka terapiaan yritän päästä, mutta toistaiseksi en ole vielä uskaltanut.
Elän miesten rahoilla, kai mua prostituoiduksi voisi kutsua.
Sehän onki jännä että ei ole alkoholi ongelmaa ollut aikasemmin mut se oli vaan helpoin tapa purkaa kaikki. Terapia auttoi. Kävin 8 kertaa ja toivottavasti en koskaa enään tarvitse sitä. Syytin pettämisestä itseäni mutta siellä valkeni että se syy ei ehkä ollutkaan mussa. Oltiin kuitenkin 8 vuotta yhdessä.
Ja kiitos kyllä sitä aina pärjätään. Ja asunto pitäis tosiaa saada kesällä.
Mies24
Viitoselle, kuulostaa hyvältä, että pidät terapiavaihtoehtoa mielessäsi vaikka vielä et olekaan toimeentunut siinä. Mikä siinä pelottaa? Terapian tarkoitus on pitkällä tähtäimellä voimistaa ja auttaa sinua, vaikka alussa saattaakin olla ahdistavaa ottaa kaikkea esille kun luottamus ei vielä ole syntynyt. Kannustan ilman muuta hakemaan apua.
Tein elämäni suurimman virheen. Menin äskettäin naimisiin, mutta heti häiden jälkeen mies osoittautui aivan muuksi kuin mitä oli aiemmin näytellyt. Ja nyt jään työttömäksikin. Haluaisin muuttaa jonnekin aivan muualle, mutta en tiedä miten ja millä rahalla.
Mieheni on todella rasittava. Itkettää, miten hän tänäkin aamuna haukkui minua ja puhetapaani. Mietin, missä vaiheessa on parempi erota.
Kahdeksaiselle:
Naimisiinmeno muuttaa parisuhdetta aina. Ehkäpä teidän kannattaisi yhdessä pohtia, mitä tarpeita teillä on ja miten saatte kanssakäymisenne toimivaksi. Usein se fiilis, että toinen on erilainen kuin mitä luulin, johtuu siitä, että ei ole kunnolla tutustunutkaan toiseen vaan on ladannut häneen omia tarpeitaan ja odotuksiaan, jotka eivät ole toisen omia ominaisuuksia. Kannustan käymään asiaa läpi eikä luovuttamaan.
Olen päihdeongelmaisten vanhempien pahoinpitelemä ja nippanappa järjissäni kaikesta selvinnyt ihmisraunio. Nyt aikuinen, vailla ammattia tai työtä. Mielenterveysongelmia todettu ekan kerran n. 11-vuotiaana, jolloin aloin osoittamaan masennuksen merkkejä. Tielleni on osunut kaikkea niin epäuskottavaa ja kamalaa, etten viitsi kirjoittaa tähän koska saan joko "niin varmaan, Porvoossa sattuu"-kommentteja tai joku kertoo itkeneensä takiani enkä tahdo tällä kertaa itkettää ketään. Joka tapauksessa...
Kuvittelin että nyt kun olen 30, elämäni on aikalailla eletty. Että kaikki on kokeiltu eikä mistään ole apua, lääkärit raapivat vieläkin päätänsä. Eläkettä ei tule, koska jokin perkeleen sitkeä juttu pitää minut ns. kiinni elämässä; en ole koskenut päihteisiin, en satuttanut muita ihmisiä, elän vaan tuskani kanssa päivästä toiseen. Traumaterapiaa pitäisi hakea lähiaikoina, syön nytkin ahdistukseen rauhoittavia ja antipsykoottisia. MUTTA!! Sitten menin työkkärin selvitykseen, jossa kartoitettiin kykyjäni, heikkouksia jne. ja voi helvetti...
Niiden testien mukaan olen selvinnyt 99% kognitiivisesti toimintakykyisenä kaikesta kokemastani. Kaikki "osumat" ovat tulleet psykeeseeni ja persoonaan, mutta en ole esim. taantunut, ja lähimuistini heikkous on kuulemma kuntoutettavissa. Testit sanovat että olen poikkeuksellisen lahjakas eräällä alueella ja että koulutustasooni nähden olen yhtä astetta korkeammalla. Ja että työkkäri uskoo minuun, haluaa tukea minua kuntoutumaan ja opiskelemaan.
Olen vieläkin shokissa. Mitä tässä nyt oikein on käynyt?? Olen keikkunut psykoosin rajoilla (papereissa lukee "psykoottisia jaksoja") kriisien ja kamaluuksien takia jo vuosia, itsemurhayrityksiä ja vaikka mitä...ja nyt todetaan että joo, me uskotaan suhun ja tuetaan sua jos HALUAT opiskella?! Muutos on aina vaikeaa, mutta olen ihan jumissa tässä asiassa ja vihainen. Tosi vihainen!! Mutta kenelle? En osaa sanoa!
Kuinka pääsisin yli tästä shokintapaisesta, vihastani ja eteenpäin elämässäni?
Mietin jokainen ilta miten pilalla elämäni on, olen kyllästynyt odottamistilaan ja tiedostan ettei poikaystäväni ehkä oikeasti halua kanssani tai lapsia ja olen elänyt häntä varten viimeiset 6 vuotta.. muuttanut perässä, mennyt huonompaan kouluun kuin muualla olisi ollut mahdollista (korkeat rajat täällä) en edes haluaisi asua täällä.
Surullisinta on, että en osaa olla tässä tilanteessa lähteä tai mitään. On kain naiivia odottaa jotain ritaria valkoisella hevosella tulevaksi, mutta mutta kaipaan vain rakkautta ja perheen.
Joooh, eiköhän se siitä.
Juu, just nyt taas vaihteeksi ahdistaa vaikka olenkin perusoptimistinen luonne ja jaksan aina vaan uudestaan yrittää saada asiat kuntoon. Mutta kun pitää yrittää tsempata itsensä ja perheensä taas näin monetta kertaa ylös kuopasta... Huoh. Voisiko sitä pikakelata elämänsä taas vähän mukavampaan vaiheeseen.
'Lyhyesti' mulla tilanne tämä. Mies sairastanut masennusta lähemmäs 10 vuotta, välillä helpompia jaksoja, välillä aivan turtana, suurimman osan aikaa negatiivinen. Välillä paniikkikohtauksia. Mun 'työura' opettajana tyssäsi muutama vuosi sitten pahaan työuupumukseen. Aloin yrittäjäksi. Sain muutamassa kuukaudessa asiani taas solmuun ja kuinka ollakaan sain diagnoosin: add. Tulomme ovat laskeneet dramaattisesti, jouduttiin myymään asuntomme tappiolla. Muutimme toiselle paikkakunnalle parempien työmahdollisuuksien perään, piti aloittaa uusi uljas elämä. Minä varsinkin kuvittelin, että kun lapsemme ovat nyt teini-iässä ja minulla lääkitys, että saisin työkuviot toimimaan vaikka sitten kahvilatyöntekijänä.
Kuinka sitten kävikään; emme saaneetkaan edullista vuokra-asuntoa (emme asu Suomessa), jouduimme muuttaamaan 'väliaikaisesti' tuttavamme asuntoon ja ylläriraskaus. Raskaus oli jo päässyt melko pitkälle ennen kuin tajusin tilanteen, emmekä kyenneet enää aborttiin, vaikka mies purskahti itkuun uutisen kuullessaan. En voinut syödä lääkkeitä, vauvan kanssa en pysty ottamaan epäsäännöllisiä töitä vastaan eikä vauvaa voi jättää isälle paniikkioireiden takia. Mies tekee yrittäjänä pitkiä päiviä mutta ei tienaa oikeastaan paljon mitään. Ei oikeastaan kykene muihin töihin ja on näihin töihin panostanut juuri opiskelemalla meidän viimeisillä säästöillämme lähes kaksi vuotta (täällä aikuisopiskelijat joutuvat itse maksamaan opintonsa jollei työnanataja kustanna). Asumme nyt toista vuotta 'väliaikaisesti' asunnossa, jossa ruokailu, tv yms, miehen, mun ja vauvan nukkuminen, sekä mun 'työskentely' tapahtuu samassa tilassa.
Toimimme aivan minimi budjetilla ja vanhoja maksamattomia laskuja karhutaan. Kannan oikeastaan vastuun tämän koko perheen pyörittämisestä yksin kun mies on henkisesti niin heikoissa kantimissa. Olis kiva kun voisi välillä itkeä kumppaninsa vahvaa olkapäätä vasten. Tai vielä kivempaa olisi jos voitaisi miehen ja koko perheen kanssa olla yhdessä huolettoman iloisia!
Mutta, meillä on aivan ihanat lapset! Pojat auttavat vauvan kanssa ja ovat hyviä koulussa, auttavat (lähes aina) mukisematta niin tiskaamisessa kuin imuroinnissakin, käyvät kaupassa ja halailevat ja antavat tulla halatuksi. Olen myös ottanut yhteyttä add-coachiin -saa nähdä saisiko sen avulla edes jotkut solmut aukeamaan...
Kiitos kun sain valittaa. Ja tsemppiä kaikille rämpiville. Olemme oikeasti sankareita kun jaksamme ja jaksamme ja jaksamme.
Numerole 13
jokainen ihminen muodostaa itsestään minäkuvan, joka paradoksaalisesti kyllä, joskus saattaa auttaa pitämään minuutta koossa silloinkin, kun se on negatiivinen. Vaikuttaa siltä, että minäkuvasi on ollut korostuneen heikko. Kun työkkärissä kerrotaankin vahvuuksistasi, on ymmärrettävvä, että joudut miettimään kuka minä siis oikeasti oikein olenkaan! Hieman samaa käy ihmiselle, joka laihduttaa kymmeniä kiloja; hän ei oikeasti välttämättä tunnista peilikuvaansa tai osaa ostaa pienempiä vaatteita, koska minäkuva on edelleen siinä vanhassa painossa. Olet ajatellut olevasi kokonaan risa, ja nyt sinulle näytetäänkin peilistä paljon ehyempää ja kykeneväisempää ihmistä. Nyt vain sopeudut prosessoimaan itseesi sekä että -ajattelua joko-tai -ajattelun sijaan. Ihminen voi olla yhtaikaa särjetty ja ehjä. Voimia uuteen elämänvaiheeseen
Anteeksi, tuo äskeinen viestini jonka otsikoin 13:lle olikin tarkoitettu numerolle 11, tuli näppäilyvirhe. Tässä siis oikealle 13:lle
Onpas sinulla ollut kaikenlaista. Uskomattoman hienosti oletkin selvinnyt. Tuo lopussa kertomasi asia, että olet ottanut add-valmentajaan (?) yhteyttä, kuulostaa oikein mainiolta. Opit sopeutumaan oireistoosi ja löytämään omat voimavarasi sen keskellä. Ihanaa, että osaat iloita lapsistasi. Tsemppiä edelleen!
[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 12:33"]
Tein elämäni suurimman virheen. Menin äskettäin naimisiin, mutta heti häiden jälkeen mies osoittautui aivan muuksi kuin mitä oli aiemmin näytellyt. Ja nyt jään työttömäksikin. Haluaisin muuttaa jonnekin aivan muualle, mutta en tiedä miten ja millä rahalla.
[/quote]
Ei se puhuminen onnistu. Mies oli pitkään raittiina ennen häitä, mutta nyt niiden jälkeen putki kestää jo kolmatta viikkoa. Hänen kanssaan ei voi puhua, hän joko juo tai nukkuu. Kotona on satoja (!) tyhjiä kaljatölkkejä, sätkänpurua ja tuhkaa. Lisäksi loput rahat on "pakko" kantaa lähikuppilaan. Ja on osittain hänen syytään, että joudun työttömäksi. Joten jos tekoni tekemättömäksi saisin, niin en menisi naimisiin. Petaisin vain paremmilla saumoilla muuttoa muualle. Olen todella surullinen ja onneton, jouduin ottamaan töistä palkatonta vapaata :(
Riitelin eksäni kanssa kaksi kokonaista päivää ennen tärkeitä pääsykokeita. Kerjäsin oikein verta nenästäni. Sainkin ja ansaitusti turpaan tulikin (kuvainnollisesti). Sainkin sitten tuosta riitelystä palkkioksi sellaisen ahdistuksen, etten pääsykokeisiin kyennyt lukea, ja kokeiden aamuna herätessäni sain järisyttävän päänsärkykohtauksen (migreeni?) enkä kyennyt muuta kuin makaamaan ja toivomaan, että se loppuu. Nyt tässä mietin, vedänkö itseni kiikkuun vai hyppäänkö parvekkeelta. Sabotoin itseäni, en tiedä miksi. Sattuu päähän ja oksettaa. Pitäisikö mennä lääkäriin?
Onneksi on edessä vielä kahdet pääsykokeet susirajoille, joten niihin panostan ja ukon unohdan. ^ittu sitä näin vanhana enää miesten perään itketä.
Laitan Kaija Koon soimaan ja voimaannun.
Olen joutunut koko elämäni kamppailemaan ennakkoluuloja vastaan. Olen nyt 35+ kahdeksan lapsen äiti, akateeminen ammatti, elämässäni kaikki (talous, parisuhde, perhekuviot, arki) on hyvin muuten - mutta olen loputtoman kyllästynyt taistelemaan ihmisten ennakkoluuloja vastaan. Se mikä tekee minut ennakkoluulojen napakympiksi on Vl-uskoni. Joudun selittelemään ihan koko ajan uskoani, elämääni, tapojani, meikkaamattomuuttani jne. Työpaikalla seksuaalisuuttani, miestäni, lasteni määrää on avoimesti ivattu ja haukuttu. Kun avaan päivälehden tai kotimaa24 jutun, sielläkin ivataan lestadiolaisia. tähän asti olen säilyttänyt optimismin ja luottamuksen, mutta nyt on alkanut nyppiä erittäin paljon. Halutaanko minut pelata yhteiskunnan ulkopuolelle pelkästään vakaumukseni takia? Eikö vakaumuksen pitäisi olla yksityisasia? Miten opetan lapsilleni luottamusta elämään, kun itseäni on niin paljon kohdeltu väärin (olen menettänyt luvatun työpaikan raskauden takia, minua tuijotetaan kaupan kassalla, ihmiset laskevat ääneen lapsia...jne). Ja edes kirkko ei tule suojauksensa vaan osallistuu tähän ivaan.
Kirkko-Sisko lopetti vastaamisen, haluaisin kuulla mielipiteensä.
Ahdistaa aivan törkeesti ettei ole omaa asuntoa.nyt asun soluasunnossa ja odotan että työsuhde asunto vapautuu.
Syyt tähän on se että erosin syksyllä elämäni rakkaudesta ja en tule ketään enään rakastamaan samanlailla kuin häntä. Ero johtui siitä että en päässyt yli pettämisestä ja aloin juomaan koska ahdisti. Noh menin terapiaan ja asiat on käsitelty.
Mutta vieläkin olen ihan sekaisin tunteiden kanssa kai se kuuluu asiaan.
Onneks talous on kunnossa=hyvä palkka ja hyvä duuni.
Siinäpä nyt jotain.
Mies24