mistä syystä sinä tunnet, ettet kuulu joukkoon

Minussa ei ole mitään keskivertoa. 

Luulen, että kyse on jonkin asteisesta kateudesta. Olen hyvin itsevarma ja en pelkää tuoda mielipiteitäni esiin. Olen myös työssäni hyvä ja asiantuntemusta omaava. Sitten kun en ole mikään rumakaan ja tykkään käyttää merkkilaukkuja - ja vaatteita. Naisvaltaisella alalla tässä on jo paljon syitä jättää ulkopuolelle.

Olen kai liian tylsä ja hiljainen, enkä osaa puhua niitä näitä tuosta noin vaan vieraiden kanssa. En oikein saa uusia kavereita mistään, ja vanhat kaverit ovat jostain syystä jääneet sen jälkeen kun sain lapsia. Käyn kyllä paljon perhekahviloissaa, puistoissa jne, mutta kavereita en ole saanut. Välillä tuntuu että muut äidit suhtautuvat minuun kuin olisin jotenkin outo, mutta ehkä kuvittelen vaan... 

[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 03:04"]

Koska minut pakotettiin lopettamaan koulu paikkakunnalla, jonne muutin ko. koulupaikan takia. En tiedä edes syytä pärstäkertoimen lisäksi. Sen jälkeinen koulupaikka taas on ollut terveydellisten syiden vuoksi katkolla. Minulla ei myöskään ole yhtään sukulaista, kaveria tai edes tuttua tällä paikkakunnalla.

[/quote]

Miten tämä on mahdollista? Kyllä siihen joku syy on. Oletko käyttänyt opiskeluoikeutesi loppuun vain onko tilanne se, että et saanut enää rehtorin myöntämää jatkovuotta? Amk:ssa noin voi käydä, tiedän yhden tapauksen, ettei ole katsottu selviävän terveydentilan vuoksi loppuun asti, kun oli se viisi vuotta jo käytetty ja olisi pitänyt lisävuosi hakea rehtorilta. Laillista ei ole opiskeluoikeutta ottaa pois ilman pätevää syytä ja ne syyt on tosi raskaita, tai sitten se, ettei saa suoritettua yhtään mitään. 

En kuulu joukkoon koska

- seksielämäni ja haluni ovat erilaiset kuin 90% ihmisistä, haluan että vaimoni

käy vieraissa

- käytin vauvani kanssa vauvaviittomia

- käytimme vessahätäviestintää vauvan kanssa joka toimi todella hyvin

niin vauvan kuin vanhempien puolelta

-olen rakastunut ja onnellinen, sekin on joskus vaikeaa koska ympärillä niin

paljon eroja ja riitoja

- olen myös erittäin hyvissä väleissä ex-mieheni kanssa, hän on yksi parhaista

ystävistäni

hih... tästä tekstistä joku jo tunnistaa mut

[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 06:24"]

Luulen, että kyse on jonkin asteisesta kateudesta. Olen hyvin itsevarma ja en pelkää tuoda mielipiteitäni esiin. Olen myös työssäni hyvä ja asiantuntemusta omaava. Sitten kun en ole mikään rumakaan ja tykkään käyttää merkkilaukkuja - ja vaatteita. Naisvaltaisella alalla tässä on jo paljon syitä jättää ulkopuolelle.

[/quote]

Ai, mun naisvaltaisessa työpaikassani tuollaiset tyypit nimenomaan ovat niitä kaikkein suosituimpia joiden seuraan muut hakeutuvat.

Ellei ongelmana ole sitten sellainen "lällää te olette mulle kateellisia" -asenne?

Mä en jaksaisi sosiaalisia pelejä työpaikalla. Kummallista taktikointia, yritetään omalla siirrolla saada vastapuoli hämmentyneeksi, epäonnistumaan, nolostumaan. Ensin aloitetaan peli kivalla meiningillä, mutta jossain vaiheessa tosi moni alkaa pelaamaan ihan tosissaan. On pakko voittaa, vaikkei voitosta edes kilpailla. Ja se pahansuopaisuus, tosi moni on jotenkin niin paha sisimmältään. Mutta onneksi ei kaikki, osan kanssa tykkään todella olla

Mä tunnen oloni helposti ulkopuoliseksi vaikka kukaan ei millään lailla syrjisikään. Ihan vain kun istutaan työpaikan kahvipöydässä ja ihmiset esim. nauravat makeasti asioille jotka mun mielestäni ovat korkeintaan laimeasti huvittavia, ja heidän kanssakäymisestään oikein huokuu yhteenkuuluvuus (esim. samaa latteaa vitsiä toistelee yksi sun toinenkin siinä ringissä ja naureskelee aina uudestaan). Kukaan ei suhtaudu minuun siinä ikävästi, mutta silti tuntuu kuin olisi eri planeetalla. Minulla on tällainen tunne nykyisessä työpaikassani melkein aina, eikä se ole työkaverieni vika. Meillä ei vain jotenkin kemiat ihan kohtaa.

En ole tarpeeksi konservatiivinen ja omaa yleisesti hyväksyttyjä mielipiteitä.

Minusta esim. on ok, jos esim. perheen isä silloin tällöin polttaa pilveä. Kannabis pitäisi laillistaa. Prostituutio pitäisi myös laillistaa, koska se auttaisi ihmisoikeusongelmissa, että palveluntarjoajat olisivat ammattiliitossa. Ja ymmärrän ihmisiä, jotka haluaisivat käydä huorissa, vaikken itse haluakaan.

Ukrainan kriisistä olen sitä mieltä, ettei Venäjä ole ainoa syntipukki, vaan lehdistö on propagandan alla EU:ssakin.

En jaksa keskustella vanhoista filmitähdistä enkä musiikista. En jaksa puhua small talkia. Mielestäni jo biologia erottaa miehen ja naisen ja on ok että mies on mies ja nainen on nainen. Tottakai pitää olla tasa-arvo, mutta puolestani minä voin ommella napit ja mies saa vaihtaa autonrenkaat.

Olen naisvaltaisella humanisti-alalla, jossa kaikkea paheksutaan kiivaasti ja kahvipöytäkeskustelut on tasoa "euroviisut", "miesten pitäisi kokea myös raskaus" ja "porno on perkeleestä".

1. Ole ruma.

2. En halua lapsia.

3. En omista miestä.

Kirjoittaja 20, koen aivan samaa, muutoksena vain, että olen sukupuoleltani mies. Miesvaltaisella työpaikalla keskustelut ovat autot ja muut härvelit, minua ei kiinnosta, auto on liikkumista varten, ei palvomista.

Samoin suurimman osan jutut naisista, juomisesta jne. Puuduttavaa päivä toisensa jälkeen. Yksikin tyyppi jauhaa juomisestaan kuin kovempikin juomamies ja jokaisella työporukan reissulla raukkaparka katoaa kuvioista ensimmäisenä (nukkumaan liika känniään) ja luulee tosissaan olevansa joku juomamestari ja naistenmies.

Hieman nuorempi miespolvi taas puhuu lähes pelkästään erilaisista peleistä ja toki myös autoista, huh huh.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 08:12"]Mä tunnen oloni helposti ulkopuoliseksi vaikka kukaan ei millään lailla syrjisikään. Ihan vain kun istutaan työpaikan kahvipöydässä ja ihmiset esim. nauravat makeasti asioille jotka mun mielestäni ovat korkeintaan laimeasti huvittavia, ja heidän kanssakäymisestään oikein huokuu yhteenkuuluvuus (esim. samaa latteaa vitsiä toistelee yksi sun toinenkin siinä ringissä ja naureskelee aina uudestaan). Kukaan ei suhtaudu minuun siinä ikävästi, mutta silti tuntuu kuin olisi eri planeetalla. Minulla on tällainen tunne nykyisessä työpaikassani melkein aina, eikä se ole työkaverieni vika. Meillä ei vain jotenkin kemiat ihan kohtaa.

[/quote]

Minäkin olen juuri tälläinen. Kenties ongelma on huumorintajuttomuus. Tietysti nauran joskus hassuille sattumille, mutta monesti vain pingotan naamani hymyyn ja pääni sisällä ajattelen, kuinka laimea ja mitätön juttu tuokin oli...

Minulla on aika erilaiset arvot, aatteet, maailmankatsomus ja sitä kautta mielenkininonkohteet kuin valtaosalla väestöstä. Aika usein en tunne kuuluvani joukkoon näiden asioiden takia (paitsi omien kavereideni kanssa), mutta en anna asian häiritä, valinta on omani ja täysin tietoinen.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 08:10"]

Mä en jaksaisi sosiaalisia pelejä työpaikalla. Kummallista taktikointia, yritetään omalla siirrolla saada vastapuoli hämmentyneeksi, epäonnistumaan, nolostumaan. Ensin aloitetaan peli kivalla meiningillä, mutta jossain vaiheessa tosi moni alkaa pelaamaan ihan tosissaan. On pakko voittaa, vaikkei voitosta edes kilpailla. Ja se pahansuopaisuus, tosi moni on jotenkin niin paha sisimmältään. Mutta onneksi ei kaikki, osan kanssa tykkään todella olla

[/quote]

Tälle olisin halunnut painaa monta peukkua.

Olen kuunteleva tarkkailija, en lähde heti suuna päänä keskusteluihin mukaan. Jos minulla on jotain järkevää sanottavaa, sanon asiani, mutta puhuminen oikeastaan sanomatta mitään on jokseenkin rasittavaa. Varmaankin tämä "hiljaisuuteni" saa toiset varpailleen, vaikka missään tapauksessa en tee sitä ylpeyttäni tai muita mollatakseni. Lisäksi olen huomannut olevani eri aaltopituudella noin 90 prosenttisesti muiden pienten lasten äitien kanssa. En vain jaksa täristä innosta tai tuohtumuksesta esim. päiväkodin asioihin liittyen, vaan otan asiat suhteellisen rennosti. Onneksi on sitten aina muutama, joiden kanssa ajatukset kohtaavat.

Suomalaiset ylipäänsä kokevat olevansa ulkopuolisia myös Suomessa. Se johtuu kylmäkiskoisesta kulttuurista, johon me kaikki olemme kasvaneet. Lapsiin suhtaudutaan nihkeästi eikä heidän ajatuksiaan arvosteta, lähinnä vaan hyssytellään hiljaisiksi. Positiivista palautetta lapset saavat perheen ulkopuolisilta hyvin niukalti. Tämä prosessi alkaa aivan varhaislapsuudessa eikä aikuisena oikein enää tiedä miksi kokee ulkopuolisuutta.

Tämä on minusta mielenkiintoinen asia siksi, että tunnen useita ulkomaalaistaustaisia suomalaisia, jotka eivät koe itseään ulkopuolisiksi Suomessa, päinvastoin. Esim. oma mieheni (jonka suomi ei ole täydellistä) ei koskaan arastele osallistua työpaikan rientoihin (ja on usein ollut niiden käynnistäjäkin, tai ainakin aktiivinen osallistuja) tai mennä vaikka sirkuksessa vapaaehtoiseksi naurettavaksi. Minä taas olen vastahakoinen ja vaikken täystosikko olekaan, arastelen 'typeriä' ryhmähankkeita, koska arvelen aina jonkun ilkeilevän, lyttäävän tai vaikenevan hyvät ideat kuoliaaksi. Minkä lapsena oppii sen vanhana taitaa. Mieheni taas suhtautuu nuiviin ihmisiin paljon suvaitsevaisemmin. Kerran joku puolituntematon haukkui hänet jossain yhdistyksessä cp-vammaiseksi (hoono soomi, you know) ja siihenkin hän vaan kohautti olkapäitään ja jatkoi niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Itse olisin haistattanut ja häipynyt noista kinkereistä ikiajoiksi.

Samoin moni muu ulkomaalainen osallistuu yhteisiin juttuihin jännittämättä ja yhtään pinnistelemättä kun taas suomalaiset kyräilevät ja pelaavat kummallisia vihamielisiä valtapelejään. Ei ihme, että täällä aika moni tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Hyvää yhteishenkeä pitää luoda ja huumoria viljellä tai ankeuttajat saavat hallita.

Hei, mielenkiintoinen aihe.

Jotenkin uskon, että jokainen kokee ajoittain ja tilanteittain ulkopuolisuutta. Ehkä se on myös samalla se ihmisen ainutlaatuisuuden kokemus. Uskon kuitenkin, että turvallisuudentunnetta luo, jos kokee jonkun viiteryhmän omakseen. Tässä netti on tehnyt varmasti paljon myös hyvää, vaikka sitä voidaan monesta seikasta kritisoidakin. Somessa, esim fb:ssa on erilaisia ryhmiä, joihin voi kuulua: asuinpaikka, musiikkimaku, harrasteet, jne

Haluaisin tsempata ja rohkaista jokaista kuitenkin toteuttamaan itseään ja astumaan mainstreamin paineista ulos omaan elämäntavan ja lifestylen suhteen. Vanhassa sanonnassa piilee totuss: jos en elämäntavallani vahingoita muita, tai rajoita muiden ilmaisuvapautta, kaikki on ok. Kaikkien ei tarvi näyttää samalta, pitää samoista asioista, harrastaa samoja asioita, kasvattaa lapsiaan samoja teitä. Yksilöllisyydestään ja uniikkiudestaan nauttiminen vaatii kuitenkin itsetuntoa ja voimaa.

Jos ajattelen itseäni kirkon työntekijän roolissa suhteessa muihin ammatteihin, koen ehkä siinä ulkopuolisuutta, että työ on tavallaan liitoksissa koko elämään. Lääkäri tai bussikuski riisuu virkavaatteensa ja siirtyy vapaa-ajalle mutta kirkon virassa kun ei työaikaa ole, on vaikeaa ja mahdotontakin tehdä selvää rajaa työ- ja siviiliminän kanssa. Ei se liene tarpeenkaan.

Älyn ja hyväntahtoisuuden takia. Joudun päivittäin tekemisiin vähemmän älykkäiden ja ilkeiden ihmisten kanssa. Niissä tilanteissa olen täysin ymmälläni ja tunnen oloni todellakin ulkopuoliseksi. Mitä kaikkea ihmiset tekevätkään nakertaakseen edes vähän toisen ihmisen olemista ja tilaa. Miten valmiita monet ovat käyttämään hyväntahtoisuutta hyväkseen.

Olen uskovainen ja melkoisen konservatiivinen sellainen.

Kyllä mä koen, että mut hyväksytään ja olen ihan pidetty ihminen, mutta syvällä sisimmässäni en tunne kuuluvani muuhun ihmiskuntaan. Epäilen, että mulla on ADD tai ADHD, ainakin oireet täsmäävät. Tietyt asiat ovat aina olleet mulle vaikeita, ja olen sen takia joutunut aina peittelemään tiettyjä asioita elämässäni. Vaikka kuinka yritän, en kykene muuttumaan. Tuntuu, etten voi koskaan olla kenellekään aivan rehellinen, koska koen, että tietyillä elämänalueilla poikkean enemmistöstä niin rajusti, enkä siis mitenkään hyvässä mielessä.