Olenko ihan hullu kun ajattelen omaa kuolemaani?
Asia on nyt niin, että olen " sairastanut" noin 8 vuotta. Vatsan kanssa on ollut ongelmia ja vasta nyt, 2 viikon päästä olen pääsemässä tutkimuksiin.
Pessimisti kun pohjimmilani olen olen ruvennut miettimään sitä, että mitä jos ne löytävätkin jonkin kuolemaan johtavan sairauden? Miten kertoa perheelle ja lähimmäisille? Miten peheeni pärjää (avomies ja 3v poika) jos kuolen? Olemme juuri ostaneet asunnon ja velkaa on. Suurin pelko on miten muut asian ottavat. Itse olisin melkein vain tyytyväinen jos pääsisin pois koska olen kärsinyt liiankin kauan. Välillä on parempia päiviä ja välillä näitä päiviä kuten tänään kun vain itkettää ja voimat totaalisesti lopussa. Onneksi pieni poikani pitää äidin joteki tolkuissa ja tässä hetkessä kiinni. Miten poikani selviää jos kuolen?
Olen monta kertaa miettinyt tänne kirjoittamista mutta tuntuu, että tämän on niin vähäpätöistä verrattuna muiden ongelmiin ja suruun. Nyt kuitenkin uskalsin. Osaksi tämäkin helpotti kun muille ei voi tästä jutella.
Anteeksi tämä sekava teksti mutta niin on myös ajatukset.
Kiitos, että jaksoitte lukea!
Kommentit (21)
Kyllä minäkin mietin esimerkiksi sitä, että jos meistä jommallekummalle miehelle tai minulle tapahtuu jotakin vaikka liikenteessä, suhaamme pitkää työmatkaa autoillamme.
Samalla lailla ajattelen, jos jotakin tapahtuu vaikka juuri nyt tällä anoppilareissulla miehelle ja lapsille.
Lisäksi olen jotenkin jumittunut " jotakin pahaa tapahtuu aina ennenkuin täytän täysiä kymmenvuosia" -ajatteluun. Äitini kuoli kun olin 19, olin 29 kun koin musertavan ja nöyryyttävän eron edellisestä miehestäni. Ja nyt olen 39.
Toivottavasti vatsavaivasi selviävät.
Kiitos july69 ja LuruLude kun viitsiitte vastata.
Oli lohduttavaa lukea teidän kirjoitukset. Tänään ehkä hieman parempi päivä kun eilen muta vielä päässä pyörii ne samat ikuiset kysymykset joihin en varmaan saa vastausta kun vasta lääkärin vastaanotolla.
Olen tässä miettinyt keskusteluapua mutta ei varmaan taida päästä ennenkun päässä " todella viiraa" . Aina kun ei haluaisi kavereita vaivata. Mies ei jaksa enää kuunnella mun vuodatuksia. yritänkin näyttää vahvalta ja pirteältä vaikka olo onkin aivan muuta ja mieli tekisi käpertyä säänkyyn ja itkeä. Itkenkin kotona " piilossa" tai kun joskus saan olla yksin kotona. Hulluahan se on mutta kun luonne ei anna periksi olla sairas ja heikko.
En tiedä mitä vatsavaivoja sulla on, mutta jos suolentoiminta on epäsäännöllistä (ruoka-aineallergia, tai muuten herkkä vatsa) se aiheuttaa kaikenlaisia kipuja (krampit, ilmavaivat, jne). Jos ei ole jatkuvaa ripulia tai verta ulosteessa, niin ei välttämättä ole mitään sen kummepaa... Yleinen huono olo ja oksettava tunne voi tulla liiallisista vatsahapoista, jotka ärsyttää ruokatorvea (närästys ja oksettava olo) tai vatsalaukkua tai pohjukkaissuolta (pistävä kipu vatsan ollessa tyhjänä), jne. Naisten vaivat voi myös säteillä koko vatsankin alueelle, joskin ovat usein suhteellisen helppoja hoidettavia, kun kudos erilaista kuin sisäelimissä, joten vaiva pysyy " siinä missä onkin..."
Itse oon potenut kaikkea tästä väliltä ja vatsan kanssa on siis tosiaan ollut ongelmaa jo 10v... mitään vakavaa ei kuitenkaan ole vikana. Voi olla, että sullakin helpottaa jos tutkitaan ja kaikki on ok. Jos sekään ei rauhoita, niin kannattaa miettiä onko masennusta ja sitä kautta psykosomaattista oireilua. Itselläni oli niinpäin, joten vaivat parani kun masennus hoidettiin pois...
Kuolemaa miettii varmaan jokainen pienen lapsen äiti, koska lapsen pärjääminen ilman äitiä tuntuu ihan kamalalta asialta... Siitä en huolestuis, jos ei ne ajatukset jää pitkäksi aikaa vaivaamaan ja elämää vaikeuttamaan. Luulen, että jos olis tosi vakavaa niin olisivat tutkineet heti, joten ota rennosti ja usko, että ei välttämättä ole mitään sen kummempaa, mikä ei kevyellä lääkityksellä lähde... Siitä tuli mieleen, että kipuun helposti nappailee särkylääkettä, mutta ne on aika myrkkyä herkälle vatsalle ja voivat sitä kautta tehdä elämän entistä surkeammaksi...
En tiedä auttoiko nämä ajatukset yhtään. Pääset varmaan noista jutuista ohi, aikansa se voi viedä ,mutta koita suunnata ajatukset vaivoista muualle, jos nyt et ihan konkreettisesti ole kuolemansairas. Voimia.
IinesA:
En tiedä mitä vatsavaivoja sulla on, mutta jos suolentoiminta on epäsäännöllistä (ruoka-aineallergia, tai muuten herkkä vatsa) se aiheuttaa kaikenlaisia kipuja (krampit, ilmavaivat, jne). Jos ei ole jatkuvaa ripulia tai verta ulosteessa, niin ei välttämättä ole mitään sen kummepaa... Yleinen huono olo ja oksettava tunne voi tulla liiallisista vatsahapoista, jotka ärsyttää ruokatorvea (närästys ja oksettava olo) tai vatsalaukkua tai pohjukkaissuolta (pistävä kipu vatsan ollessa tyhjänä), jne. Naisten vaivat voi myös säteillä koko vatsankin alueelle, joskin ovat usein suhteellisen helppoja hoidettavia, kun kudos erilaista kuin sisäelimissä, joten vaiva pysyy " siinä missä onkin..."Kaikkea tätä löytyy. Ei siis jatkuvaa ripulia eikä mitään verta ulosteessa. vatsa on vain " kipeä" ja oksettava olo vaivaa melkein joka päivä. Olen kaikkia lääkkeitä kokeillut kuituvalmisteista Nexiumiin. Mikään ei auta kun vain hetkesksi. Turhauttavaa kun kukaan ei koska ota todesta. Sanovat vain " älä stressaa" , joo helpommin sanottu kun tehty.
Itse oon potenut kaikkea tästä väliltä ja vatsan kanssa on siis tosiaan ollut ongelmaa jo 10v... mitään vakavaa ei kuitenkaan ole vikana. Voi olla, että sullakin helpottaa jos tutkitaan ja kaikki on ok. Jos sekään ei rauhoita, niin kannattaa miettiä onko masennusta ja sitä kautta psykosomaattista oireilua. Itselläni oli niinpäin, joten vaivat parani kun masennus hoidettiin pois...
Varmaan jonkinasteista masennusta, en tiedä mutta vähemmästäkin rupeaa masentumaan kun kukaan ei usko ja ota todesta. Enää en jaksa edes taistella oikeuksieni puolesta. Onneksi ei tarvitse kun tutkimukset tulossa. Olisin vain niin helpottunut jos kaikki tämä loppuisi ja saisin ruveta ELÄMÄÄN jälleen. Olen lopettanut kaikki ehkäisytkin koska en enää tuntenut itseäni ja mieskin sanoi, että olen muuttunut. En ole enää se hauska huoleton tyyppi jonka kanssa hän alkoi seurustella 10 v sitten.
Kuolemaa miettii varmaan jokainen pienen lapsen äiti, koska lapsen pärjääminen ilman äitiä tuntuu ihan kamalalta asialta... Siitä en huolestuis, jos ei ne ajatukset jää pitkäksi aikaa vaivaamaan ja elämää vaikeuttamaan. Luulen, että jos olis tosi vakavaa niin olisivat tutkineet heti, joten ota rennosti ja usko, että ei välttämättä ole mitään sen kummempaa, mikä ei kevyellä lääkityksellä lähde... Siitä tuli mieleen, että kipuun helposti nappailee särkylääkettä, mutta ne on aika myrkkyä herkälle vatsalle ja voivat sitä kautta tehdä elämän entistä surkeammaksi...
Ainahan olen ollu pessimisti ja miettinyt ja pohtinut " mitä jos sitä ja tätä" . Nyt ne vain on taas nostanut päätään ne ajatukset. Olen jopa miettinyt (niin kun joku aiemmin sanoi) kirjoittaa toiveeni paperille kuolemani varalta. Olen myös ihan avoimeisti kotona ja vanhemmilleni kertonut toiveistani.
En tiedä auttoiko nämä ajatukset yhtään. Pääset varmaan noista jutuista ohi, aikansa se voi viedä ,mutta koita suunnata ajatukset vaivoista muualle, jos nyt et ihan konkreettisesti ole kuolemansairas. Voimia.
Kiitos sinulle paljon, kyllä auttoi. Ei kai tässä muu auta kun pötkiä eteenpäin ja ottaa päivä kerrallaan. En halau enää kokea sitä mitä koin noin 6 vuotta sitten kun kärsin " burn out" :sta. Varmaan osittain pelkään sitäkin. Kuoleman sairas en siis (varmaan) ole jos olisin niin en varmaan olisi täällä kirjoittelemassa. Toivotaan, että se aurinko paistaa tähänkin risukasaan jonain päivänä.
Ymmärrän ajatuksiasi ja pelkojasi.
Elän jatkuvien kipujen kanssa, viimeiset kuusi vuotta, rintarankakivut, migreeni. Eilen ne diagnosoitiin hermoratavauriokivuiksi, ja sen mukaan hoidot. Toivoa kivuttomasta elästä kuulema vielä on , fysiatrin mukaan. Edessä on rintojen pienennysleikkaus. Siis pitkä prosessi, mutta pakko on taas toivoa ja nousta.
En niinkään ole pelännyt kuolemaa, mutta syyllisyys lapsen puolesta on sietämätön. Monesta, monesta jutusta joudun jäämään syrjään kipujen vuoksi. Poissaoloja työstä. Melkoista rämpimistä. Stressinsietokyky minimissään, elämän vaikeudet vievät ojasta allikkoon. Minäkin olen muuttunut ihmisenä melkoisesti. Mitä masennukseen tulee, mielestäni se on hyvinkin ymmärrettävä seuraus pitkäaikaisesta vaivasta. Mutta pakko on uskoa vielä parempaan.
Onko Sinulle tehty vatsan perustutkimuksia: helico, gastroskopia, colonskopia yms.? Itselläni oli ylävatsakipuilua viime syksynä, ja nuo oheiset tutkimukset sain melko helposti. Olet saattanut nuo jo läpikäydäkin. Mutta kyllähän sairauksien kanssa taistelu lääkäriltä toiselle vaatii hirvittävää sinnikkyyttä ja voimaa, ja välillä ei jaksa. Joskus saattaa ulkopuolinen keskusteluapukin auttaa jaksamaan eteenpäin puoliensa pitämisessä. Toivon sydämestäni Sinulle jaksamista:)
tust:
Ymmärrän ajatuksiasi ja pelkojasi.Elän jatkuvien kipujen kanssa, viimeiset kuusi vuotta, rintarankakivut, migreeni. Eilen ne diagnosoitiin hermoratavauriokivuiksi, ja sen mukaan hoidot. Toivoa kivuttomasta elästä kuulema vielä on , fysiatrin mukaan. Edessä on rintojen pienennysleikkaus. Siis pitkä prosessi, mutta pakko on taas toivoa ja nousta.
En niinkään ole pelännyt kuolemaa, mutta syyllisyys lapsen puolesta on sietämätön. Monesta, monesta jutusta joudun jäämään syrjään kipujen vuoksi. Poissaoloja työstä. Melkoista rämpimistä. Stressinsietokyky minimissään, elämän vaikeudet vievät ojasta allikkoon. Minäkin olen muuttunut ihmisenä melkoisesti. Mitä masennukseen tulee, mielestäni se on hyvinkin ymmärrettävä seuraus pitkäaikaisesta vaivasta. Mutta pakko on uskoa vielä parempaan.
Onko Sinulle tehty vatsan perustutkimuksia: helico, gastroskopia, colonskopia yms.? Itselläni oli ylävatsakipuilua viime syksynä, ja nuo oheiset tutkimukset sain melko helposti. Olet saattanut nuo jo läpikäydäkin. Mutta kyllähän sairauksien kanssa taistelu lääkäriltä toiselle vaatii hirvittävää sinnikkyyttä ja voimaa, ja välillä ei jaksa. Joskus saattaa ulkopuolinen keskusteluapukin auttaa jaksamaan eteenpäin puoliensa pitämisessä. Toivon sydämestäni Sinulle jaksamista:)
Tuo alku tekstistäsi kuullostaa niin tutulta. Ihan kun omasta elämästäni.
Aina kun jotain kiva tapahtuu niin mamma istuu vessassa tai kärvistelee sängyssä. Töissäkään ei aina pysty olemaan joten poissaoloja on tullut aika läjä. Hermot menee heti ja jaksaminen on nollassa. Pakko on vain jakasaa vaikka mieli tekisi käpertyä vällyjen alle ja nukkua.
Juuri niistä tutkimuksista olen saanut taisella. Helico ja tavlliset labrat otettu. Myös ulostenäytteet otettu ja mistään ei löydy mitän. Nyt olen olen pääsemässä gastrosopiaan ja colonoskopiaan mutta aikaa ei ole vielä varattu. Vasta puolentoista viikon päästä on taas labra ja siitä noin kahden viikon päästä lääkäriaika. Sit vasta tietää milloin letukua syötetään. Pelkään niitä tutkimuksiakin kun ruttoa mutta nyt on pakko mennä koska tämä ei ole enää normaalia.
Monella lekurilla olen saanut juosta ja kaikki otaa ne samat labrat totetavat ettei ole mitään vikaa ja " lopeta sterssaaminen" . Ärsyttää se asenne. Mitä jos heillä itsellään olisi sama vaiva niin varmaan oltaist tutkittu suolen joka mutkaa suurennuslasilla heti siltä istumalta.
Pakko on vain jatkaa eteenpäin ja toivoa parasta.
Kiitos sinulle tust lämpimistä sanoista ja jaksamista myös sinulle!
Oireitani:
järjettömät ilmavaivat
tuskallinen kipu ylävatsassa, rintojen alla, kehänä/ kipu tulee nousevana aaltona...
Koska mitään selitystä ei löytynyt, olen vain elänyt kohtausten kanssa.
Vältän tuoretta sipulia, valkosipulia, ylensyömistä, harrastan juoksemista (tärinä taitaa tehdä hyvää...). Joskus painelen selinmakuulla vatsaa, pumppaan ilmaa ulos ja yritän saada ulostemassaa liikkeelle (jos tuntuu siltä että ummettaa...). Joskus vatsa toimii hyvin, joskus huonommin.
Olen kyllä tullut siihen tulokseen, että on oikeastaan sama syönkö vai enkö syö, teen mitä tahansa vatsa pulputtaa...
Kipukohtaukset ovat kopkopkop harventuneet mutta vatsaan tulee sementtiolo vaikka söisin ihan normaalisti....
Minun pitää juoda sitä tyhjennysnestettä kaikenkaikkiaan 6 litraa. Kun toimenpide maanantaina klo 13 niin thjennys pitää aloittaa sunnuntaina noin klo 15-16 ja klo 22 mennessä pitää juoda 4 litraa sekä jatkaa maanantaiaamuna 2 litralla klo 8-10. Taitaa olla aika heikosti vaikuttavaa tavaraa kun sitä tyyliin ämpäritolkulla pitää juoda. Eniten pelottaa se, että miten hiivatissa pysyn tolpillani kun ei sunnuntai-iltapäivän jäölkeen saa mitään syödä. Juoda saa mutta olen muutenkin huono juomaan, joten taitaa olla tämä mamma aika heikossa kunnossa jo toimenpiteeseen mentäessä. Onneksi isäni lupautui kuskiksi, sekä viemään, että hakemaan pois.
Pelottaa niin vietävästi, että näen unta toimenpiteestä joka yö ja herään aivan hikisenä.
No kohtahan se nähdään miten mamman käy.
Hädän hetkellä sitä varsinkin ajattelee ja sitä että kuinka muiden käy,kuinka muut pärjäävät ja ajattelevat jos itse kuolen. Kaikkea maan ja taivaan väliltä sitä tulee ajateltua..
Itse taannoin kun jouduin sairaalassa käymään muun vaivan takia, löytyi sivulöydöksenä aivokasvain. Sain tietää että sitä ei voida leikata ja jos leikattaisiinkin,niin se ei koskaan häviäisi pois sieltä. Tähän asti se ei ole elämääni haitannut,eikä varmaan vielä pitkään aikaan haittaakkaan,mutta tuolla jossain kaukana piilee se ajatus että jos se kasvain joskus pahenee..
Kuolemaa on tullut ajateltua monen monta kertaa ja väliin huonoina surullisina päivinä sitä ajattelee taukoamatta...varsinkin rakasta perhettäni,että kuinka heille käy kun minä joskus tästä elämästä poistun.
Siitä asti kun sain kuulla" sairaudestani" ,olen elänyt elämääni aivan eritavalla. Huomioin muut paremmin ja en enään välitä niin pienistä murheista. Elän vain päivä kerrallaan ja en murehdi turhia. Nautin vielä elämästäni ja rakkaasta perheestäni,kun vielä voin.
Ja mikä tärkeintä, kerron usein rakkailleni kuinka paljon heitä rakastan ja kuinka tärkeitä he minulle ovat!!
. mä näin monesti yöllä unta kuinka makasin arkussa ja ympärilläni l sureviaihmisiä. en nähnyt keitä siinä oli mutta isoja lierihattuja oli joillain. tämä tapahtui kun olin yläasteella eli noin 13 vuotta sitten. onnksi ne ovat jääneet taakse. kiitos hyvän terapian. ajttelin myös silloin minkälaista on kuolla. mitä sitten kun kuolee?? enää en ajattele minulla on syy elää ei ajatella kuolemaa...
Ajattelin tulla kertomaan kuulumisia.
Kaikki tutkimukset on tehty ja paksusuolesta ei löytynyt mitään sairauteen viittaavaa. gastroskopian tulokset saan kuulla vasta noin kolmen viikon päästä. Tutkimuksen jälkeen lääkäri puhui minimaalisesta vatsahaavasta (johtui tod näk edellisenä iltana otetusta särkylääkkeestä) sekä jostain tulehduksesta sekä keliakia-sana vilahti myös jossain vaiheessa.
Kiirettä on pitänyt ja muutenkin sairasteltu flunssia koko perhe, joten olo aika naatti. Muuten alkaa olla valoa tunneli päässä. Kunhan ensin saisi työpaikalla kaiken sujumaan. Koska olen joutunut olemaan paljon poissa omien ja pojan sairauksien takia niin työkaver levitellyt niitä asioita ympäri taloa + sellaiselle henkilölle joka firmasta ollut sairaslomalla noin 3 vuotta. Kiva, kiva.... Mutta olen päättänyt taistella vaikka se hengen veisi. Minä en anna periksi enää....
Kiitos teille kaikille kirjoituksista!
Tosi hyvä, että ne tutkimukset tehdään. Toivottavasti löytäävät helpot lääkkeet ja saat asian hoitoon. Taisin vähän liian yksinkertaistaen kirjoittaa, että kun masennus hoidettiin hävis myös vatsavaivat. Ei se ihan niin mennyt, mutta siis meni se pelko ja väsymys pois ja sitä kautta vaivat pieneni asiallisiin mittasuhteisiin. Vieläkään mun vatsa ei ole hyvä, enkä itseasiassa odotakaan, että siitä tulis normaali, mutta kun henkisesti on vaivan yläpuolella, siis tarkoitan sitä, että tiedostan että mun vatsa on herkkä ja sen mukaan pitää elää, sopivassa suhteessa varoen syömisiä ja kuitenkin herkutellen, vessakäyntejä tehdä, joskus juoksujalkaa, joskus viidennen yrittämän jälkeen saa jotakin ajoiksi... siis herkkävatsaiselle tämä on elämää ja siksi oon opetellut suhteuttamaan nämä vaivat niin, että en jää niitä potemaan, elelen vaan niinkuin ei mitään olis. Tosiaan koko vatsavaivojen kavalkadi on tuttu, välillä vessassa yöllä oon lattialla maannut kun vatsaa vääntää ja tuntuu että taju menee... Se on tavallista, että jos kipu kroonistuu tai on pidemmän ajan läsnä niin sitä masentuu, niinkuin tuossa joku sanoi. Siksi esim. reumapotilaille annetaan sairauden alkuvaiheessa mielialalääkitys. Kivunsietokyky on korkeampi jos ei mieli ole ihan maassa... Siis turha karttaa niitäkään lääkkeitä jos niistä apua voi saada. No, en todellakaan kirjoita tässä mitään diagnoosia, mutta toivottavasti tämä antaa vähän lohtua siitä, että hankalankin vatsan voi saada ainakin henkisesti hallintaan... vaikka vessa kutsuukin epäsäännöllisen säännöllisesti... :)
Kiitos vastauksistanne taas. Kylläpä te osaatte lohduttaa tällaista raihnaista tyyppiä.
Taitaa olla samat vaivat kun IinesA:lla, ainakin näin äkkiseltään ajateltuna.
Onhan se niin, että mitä enemmän kärsii sen huonommaksi menee kipukynnys. Tuntuu siltä, että antaa kivulle vallan ja yrittää sinnitellä se päivä kunnialla loppuun.
On vaan jotekin niin kiusallista aina joka paikasta etsiä ensimmäiseksi vessa " josko se kohtaus taas iskee" . Hankala olla töissä sellaisina päivinä. Asiakaspalvelutyötä kun teen niin en voi yhtäkkiä juosta vessaan ja jättää asiakasta langalle roikkumaan.
Varmaan osittain johtuu siitäkin ne vaivat, että meille töissä henkilökunta on pulittunut ja työmäärä melkein kolminkertaistunut vuodesta 2002. No, esimies tulee maanantaina töihin niin johan saa kuulla taas.....
Täytyy nyt vain yrittää rauhoitella itseään ja psyykata itseään eikä antaa vaivalle vallan.
Katsotaan mitäköhän se lääkäri sanoo kolmen viikon päästä.
Tuo on myös tuttua, että sitä välillä vähän jännittää että jos iskee vessapakko väärässä kohtaa... mutta mulla siinä on se hyvä puoli, että usein jos en asiaa ajattele, niin tilanteet menee kohtalaisesti, joskus pahimpaan aikaan jos sattuu sitä vessajuttua vielä stressaamaan, niin johan saa rampata entistä useemmin... siis siinä mua auttaa ainoastaan se, että oon lakannut stressaamasta sillä, sen mukaan kuin kykenen ja käytän tilanteet hyväkseni käymällä vessassa ennenkuin kiire tulee... tämä siis muualla ollessa... Shoppailureissu meinas viimeks mennä mönkään, kun tajusin kävellessäni, että mulla ei ole vessarahaa valmiina kukkarossa, vaikka oli tunne että pitäis päästä ja nopsaan... jee, sitten tuli kiire. Lopulta kaikki meni hyvin, lopun aikaa vessaraha rauhoitti vatsankin... :) Joskus huvittaa itseäkin, mutta mulla ainakin stressaamisella on suora suhde näihin vatsaoireisiin, vaikka siis vikaakin on ihan tarpeeksi antamaan " aloituksen" potemiselle, siksi koitan olla tekemättä tästä numeroa. Koita rentoutua, ja opettele unohtamaan vatsavaivat. Se pienentää aika paljon vaivoja, kun ei niihin keskity. Voimia lääkäriajan odotukseen... :) Nyt lähden viikonlopun viettoon. Niin paljon ohjelmaa tulossa, että en varmaan pääse paljon nettiin pariin päivään...
IinesA:
Tuo on myös tuttua, että sitä välillä vähän jännittää että jos iskee vessapakko väärässä kohtaa... mutta mulla siinä on se hyvä puoli, että usein jos en asiaa ajattele, niin tilanteet menee kohtalaisesti, joskus pahimpaan aikaan jos sattuu sitä vessajuttua vielä stressaamaan, niin johan saa rampata entistä useemmin... siis siinä mua auttaa ainoastaan se, että oon lakannut stressaamasta sillä, sen mukaan kuin kykenen ja käytän tilanteet hyväkseni käymällä vessassa ennenkuin kiire tulee... tämä siis muualla ollessa... Shoppailureissu meinas viimeks mennä mönkään, kun tajusin kävellessäni, että mulla ei ole vessarahaa valmiina kukkarossa, vaikka oli tunne että pitäis päästä ja nopsaan... jee, sitten tuli kiire. Lopulta kaikki meni hyvin, lopun aikaa vessaraha rauhoitti vatsankin... :) Joskus huvittaa itseäkin, mutta mulla ainakin stressaamisella on suora suhde näihin vatsaoireisiin, vaikka siis vikaakin on ihan tarpeeksi antamaan " aloituksen" potemiselle, siksi koitan olla tekemättä tästä numeroa. Koita rentoutua, ja opettele unohtamaan vatsavaivat. Se pienentää aika paljon vaivoja, kun ei niihin keskity. Voimia lääkäriajan odotukseen... :) Nyt lähden viikonlopun viettoon. Niin paljon ohjelmaa tulossa, että en varmaan pääse paljon nettiin pariin päivään...
Olen koittanut olla miettimättä koko asiaa mutta se on helpommin sanottu kun tehty. Olen myös huomannut että jos stressaan niin on vatsa entistä kipeämpi. Kun vaan voisi lopettaa stressaaminen ja unohtaa kaiken.
Tänään oikein harmitti kun kävimme Asuntomessuilla moikkaamassa työkaveriani joka on osastollamme töissä viikonlopun. Minuakin on sinne houkuteltu mutta en ole uskaltanut myöntyä vatsani takia. Koska en halua jättää ketään ns pulaan jos aamulla huomaankin etten voi lähteä. Sielläkun ei heti pääse vessaan. Ne ylimääräiset rahat olisivat tulleet tarpeeseen kun olemme juuri ostaneet asunnon. No, ehkä joku toinen kerta. On vain niin inhottava sanoa ei kun toiset tivailee ja niin toivoisivat että olisin tullut.
Toivottavasti sinulla
Siis, toivottavasti sinulla oli rentouttava viikonloppu IinesA!
Itse monta läheitäni menettäneenä en osaa enää ns.luotta elämään. Pelkään omaa kuolemaa ja mietin monesti milloin ajankohtaista. Olen kokenut paljon ikäisekseni ja nyt pieni 2,5kk tytäs ja ihana mies ja pelkään kovin jos jotain yllättävää sattuukin niin miten he päärjäävät. Haluan nähdä lapseni kasvavan ja kehittyvän mieheni kanssa, mutta en osaa ajatella että kaikki olisi aina hyvin. Olen kokenut 18v.todella pahan vatsahaavan, joka oli lähellä viedä minut pois, puoli vuotta siitä takaperin koin rintasyövän kylläkin hyvälaatuisena ja vähän ennen raskausen alkua meinasin menettää elämäni ja mieheni umpisuolen kovan tulehduksen takia ja silloin lääkäritkin " ihmettelivät" selviämistäni. RV.32 umpisuolihaava leikattiín uudestaan auki, kun tulehtui pahasti, mutta onneksi vaaraa ei okkut silloin, mutta mielestäni paljon kokenut ja siksi oma kuolema usein mielessä ja ajatus tuntuu pahalta, mutta mikä auttaa olla ajattelematta??? Rakastan miestäni ja tytärtäni ylitse kaiken, mutta pelkään he menettävät minut. Mikä olisi mielelleni avuksi?? Olen onnellinen, mutta sisällä salaa muille näyttämättä surullinen..
et varmastikka ole hullu.minä kanssa rupesin raskauteni alussa syksy 2005 kärsimään kovista vatsakivuista ja oksentelusta ja oli ripulia dekä painoni laski koko raskauden aikana 12 kg.vaivoja luultiin raskaus pahoinvoinniksi ja sanottiin että helpottaa kun olen synnyttänyt.niinpä synnytin kktta ennen lask.aikaa terveen tytön.ja sen jälkeen oli viikko hyvää oloa kunnes vatsakivut jatkui ja veskis juokseminen jatkuvan kakkahädän takia jatkui.menin lääkärille joka passitti vatsa ja suolisto röntgeniin sieltä näkyi että suolessa oli jotakin joka vaatii nopean tähystyksen sai lähetteen sairaalaan jossa paksu suoleni tähystettiin(ei sattunut tähystys)sen jälkeen otettiin ohutsuolesta mangeettikuva ja verikokeita on otettu monet.nyt sain tulokset ja minulla on crohn suolistosiraus ohutsuolessa 10cm tukos joka leikataan jossakin vaiheessa.oireisiin vielä platakseni suolisto pulputtaa ja murisee ajottain ja sen yhteydessä on tämä voimkas kipu että meinaa taju lähteä.no sainpahan oireille nimen joista kärsinyt jo yli vuoden mutta hirveen raskasta ajatella leikkaukset ym.hoidot kun pieni vauva tässä hoidettavana.kuolema myös käynyt mielessä ja sen ajatteleminen pelottaa koska lapset pieniä ja mies ei varmasti yksin pärjäis.toivottavasti saat selvyyden kivuillesi ja oikeat lääkkeet.mä vasta totuttelen tähän lääkkeen syöntii koska joudun syömään niitä aina lopu elämää.
Pitkästä aikaa kävin kurkkaamassa.
Ensinnäkin haluan ilmaista myötätuntoni sinulle sisley78. Kamala tauti toi. Työkaverilleni diagnosoitiin sama tauti noin vajaa vuosi sitten. Nyt vasta hän rupeaa olemaan kunnolla työkykyinen. Minulla ei ole sentään niin pahoja oireita.
Oma tilanne nyt se, että labrat ok ja sisätautipolilla käyty lekurin vastaanotolla viime kuun lopulla. Lekuri (erikoislääkäri) oli sitä mieltä, että mistään vakavasta ei ole kyse. Kyselin juuri tästä crohnin-taudin mahdollisuudesta ja hän sanoi sen olevan poissuljettu koska labrat ok.
Hän sanoi, että 80% todennäköisyydellä tähystyksissä ei löydy mitään. Nyt olen siis antanut periksi ja menen niihin. Ekaksi tähystetään paksusuoli ja viikon päästä siitä vatsalaukku ym. Olen jo asennoitunut siihen, että ne on tehtävä mutta pelottaa kuitenkin ne tähystykset. Gastroskopiasta selviän varmaan kunnialla vaikka herkkä nielu onkin mutta miten ihmeessä selviän koloskopiasta ja varsinkin sitä ennen tehtävästä tyhjennyksestä. On jo nyt muodostunut " vessakammo" ja oikein inhottaa ajatus viettää yhden illan/yön/aamun vessassa.
Olisi kiva kuulla kokemuksia näistä paksusuolen tähystyksen esivalmisteluista sekä itse tutkimuksesta.
Nyt on henkisen puolen kanssa hieman parempi kausi meneillään. Johtunee varmaan siitä, että sain jotain tietoa ja pohjaa lekurilta koko tähän asiaan. Ensimmäinen lääkäri joka ei vähätellyt oireita ja otti minua todesta.
Katsotaan mitä tuleman pitää! Eiköhän se aurinko paista tähänkin risukasaan joskus...
Minäkin mietin aina välillä, mihin mahdan kuolla ja milloin, vaikka olen ihan terve. Minulla on isä ja veli kuollut keuhkosyöpään ja itsekin poltin yhdeksän vuotta. Jos minullakin todettaisiin sama sairaus, en olisi yhtään yllättynyt.
Mietin myös, millaiset hautajaiset haluaisin ja mihin haluaisin tulla haudatuksi. Ajattelin jopa kirjoittaa toiveeni ylös paperille.
Toivottavasti vaivoihisi löytyy hoito ja saat elää ainakin satavuotiaaksi!