Lue keskustelun säännöt.
Olen nelikymppinen ja lapsuudenperheeni suuttuu minulle koko ajan jostain.
17.12.2020 |
Meitä on neljä lasta eli minulla on kaksi siskoa ja yksi veli ja sitten tietenkin vanhemmat. Olen jo nelikymppinen perheenäiti itse eli parikymmentä vuotta elänyt täysin itsenäistä omaa elämää. Silti yhä lapsuudenperheeni jäsenet suuttuvat minulle harva se päivä jostain. Meillä ei siis ole mitään rahariitoja tms, en puhu heille rumasti tai valehtele eikä mitään sellausta. Vaan aina aihe on se että en tee kuten he haluaisivat. En tule käymään kun vaativat, en pysty tapaamaan juuri aikaan jota haluavat, en halua osallistua johonkin sukulahjaan tms. Olen aivan loppu kun joka kuukausi joku suuttuu. Nyt joulunaikaan paljon useamman vieläpä sillä meidän perhe ei ole halukas sellaisiin yhteisjouluasioihin kuin he vaativat.
Miksi tämä on tällaista? Vertaistukea?
Kommentit (75)
Miten niin keksivät ja laittavat viestejät, onko se heille siis joku elämäntehtävä?
Onko heillä omaa elämää ollenkaan jos joku perheen syntipukki on heillä koko ajan mielessä?
Toistan itseäni, mutta miten heillä riittää energiaa kun yleensä nykyisin se elettävä oma elämä vie tyystin mehut miltei kaikilta.
Ja ihmisiä yleensä kiinnostaa se oma napa eniten ja pyörivät kokolailla sen ympärillä.
Miten jää aikaa ja energiaa kiinnostua aloittajan navasta.
Minun on tosin helppoa puhua. Isovanhemmat ja vanhemmat kuolleet jo kymmeniä vuosia sitten ja viimeinen sisarrussarjan velikin yli vuosi aikaa.
Kolme serkkua on jossain, mutta heidän kanssaan en ole tekemisissä.
Ei ole sukua joiden kanssa olla tekemisissä, joskus kyllä olisi mukava, vaikka nyt jouluna mutta kun ei ole ketään hengissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos kerran osaat olla itsenäinen ja jämpti ja teet niinkuin itse haluat niin mikäs ongelma tässä on. Lakkaat vaan murehtimasta ja vatvovasta mielessäsi toisten tunteita, suuttumista ja huonoa käytöstä. Jos joku suuttuu tai lyö luurin korvaan niin ihan sama. Turha sitä on jäädä pohtimaan kun et voi heitä muuttaa mutta omaa asennetta ja suhtautumista voi aina muuttaa. Paskat nakkaat!
He on kuitenkin kaikki minulle tärkeitä ihmisiä. On kai aika selvää, että siitä tulee ikävä olo jos tärkeät läheiset suuttuu. Ap
No tää on se probleema. Ap haluaisi elää omaa elämää ketään loukkaamatta, varsinkin niitä läheisiään, mutta se ei ole mahdollista. He loukkaantuu kaikesta, missä et tee heidän tavalla. Haluatko elää näin? Heidän elämää ja viitoittamaa tietä? Se on se tapa, jos haluat ilman riitaa elää.
Totuus on se, että laakkaat välittämästä heidän loukkaantumisesta, koska hekään ei välitä, vaikka loukkaavat omalla käytöksellään sinua. Ei heitä kiinnosta, että sinulle tulee paha mieli heidän jatkuvista soitoista yms, he vaan halluaa painostaa niin kauan, että taivut heidän tahtoon. He ei lopeta, mieluummin ovat ilman välejä: eikö tämä kerro jotain? Tarvitsevia pikkulapsia, joilla ei kykyä aikusiin suhteisiin päästämään omaa lastaan vapaaksi ja toivomaan hyvää.
Se on osa kasvamista ja aikuistumista (mikä tapahtuu verrattain myöhään tämän kaltaisen perheen lapsilla henkisesti, että ei enää välitä, jos joku loukkaantuu sinun elämän valinnoista. Kivahan se olisi, että kukaan ei loukkaannu, mutta se on vaan hyväksyttävä, ettei niin ole, eikä tule).
Päästä irti omasta toiveestasi, että he muuttuu, he ei loukkaannu tms. Ole itse hyvä ja lempeä itsellesi. Tämän opettelu vie hetken jos toisenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko heillä/teillä siis viikoittain jotain kissanristiäsiä? Nyt korona-aikanakin, sehän on kestänyt liki kymmenen kuukautta?
En oikein käsitä miten joka viikko löytyy joku suuttumisen aihetta aikuisilla ja perheellisillä ihmisillä. Olen kuvitellut, että ihmisten aika menee töissä, lastenhoidossa, omissa kotiasioissa jne.
Miten jää energiaa vielä puuttua tai vatvoa aloittajan asioita ja elämää.
Saati kutsua kyläilemään jatkuvasti.
Tottakai joitain perhejuhliin saattaa olla, mutta mikä vaikeus on silloin niihin osallistua.
Tai olla osallistumatta tietenkin jos siltä tuntuu. Mutta miksi ei joskus niihin menisi.Et nyt ymmärrä. Jos on toksiset vanhemmat ja muutenkin dysfunktionaalinen perhe, niin ne perheen jäsenet ETSII syitä loukkaantua. Koska ne on ne valitut roolit joiden mukaan eletään. Ap on likasanko johon jokainen lapsuudperheen jäsen purkaa kiukkunsa ja turhautumisensa. He siis melko todennäköisesti keksivät teemoja joilla haastaa riitaa. Sitten laittavat viestejä asiasta joista tietävät saavansa riidan aikaan.
Tiedän mistä puhun, samanlainen perhe ja syntipukin rooli mullakin.
Tämä.
Ei osata kohdata omia vaikeita tai negatiivisia tunteita, niin kiukutellaan syntipukille, ja ladataan se oma paha olo hänen päälle. Oma olo helpottuu hetkeksi, kun syntipukin olo pahenee.
Näistä ei ole niin helppo päästä, kun asiat on olleet näin sieltä vauvasta asti, eli älä syytä itseäsi. Nyt vaan heidän vaiktuspiiristä pois kiinni omaan elämään. Sitten katsoa onko paukkuja joskus tulevaisuudessa vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Miten niin keksivät ja laittavat viestejät, onko se heille siis joku elämäntehtävä?
Onko heillä omaa elämää ollenkaan jos joku perheen syntipukki on heillä koko ajan mielessä?
Toistan itseäni, mutta miten heillä riittää energiaa kun yleensä nykyisin se elettävä oma elämä vie tyystin mehut miltei kaikilta.
Ja ihmisiä yleensä kiinnostaa se oma napa eniten ja pyörivät kokolailla sen ympärillä.
Miten jää aikaa ja energiaa kiinnostua aloittajan navasta.Minun on tosin helppoa puhua. Isovanhemmat ja vanhemmat kuolleet jo kymmeniä vuosia sitten ja viimeinen sisarrussarjan velikin yli vuosi aikaa.
Kolme serkkua on jossain, mutta heidän kanssaan en ole tekemisissä.
Ei ole sukua joiden kanssa olla tekemisissä, joskus kyllä olisi mukava, vaikka nyt jouluna mutta kun ei ole ketään hengissä.
Sun on vaikea ymmärtää tätä. Kyse on eräänlaisesta läheisriippuvuudesta tai vielä tarkemmin aivokemiallisesta riippuvuudesta. On ihmisiä jotka tarvitsevan sylkykupin jota kaltoinkohdella. Heidän aivonsa erittävät kemikaaliryöpsäyksen mielihyvää aina kun je saavat talloa ja polkea ja alistaa. Siihen tulee eräänlainen riippuvuus. Siitä tulee eräänlainen oravanpyörä joka pyörii ja ruokkii itseään ja siitä on vaikea sen kiusatun päästä irti. Pikkuhiljaa sen alistettun itsetunto murtuu ja hänkin muuttui läheisriippuvaiseksi.
Tästä on esim tri Joe Dispenza kirjoittanut paljon, miten aivot koukuttuvat kemikaaliryöppyyn ja vaativat aina saman asian toistumista uudestaan ja uudestaan.
Vierailija kirjoitti:
Miten niin keksivät ja laittavat viestejät, onko se heille siis joku elämäntehtävä?
Onko heillä omaa elämää ollenkaan jos joku perheen syntipukki on heillä koko ajan mielessä?
Toistan itseäni, mutta miten heillä riittää energiaa kun yleensä nykyisin se elettävä oma elämä vie tyystin mehut miltei kaikilta.
Ja ihmisiä yleensä kiinnostaa se oma napa eniten ja pyörivät kokolailla sen ympärillä.
Miten jää aikaa ja energiaa kiinnostua aloittajan navasta.Minun on tosin helppoa puhua. Isovanhemmat ja vanhemmat kuolleet jo kymmeniä vuosia sitten ja viimeinen sisarrussarjan velikin yli vuosi aikaa.
Kolme serkkua on jossain, mutta heidän kanssaan en ole tekemisissä.
Ei ole sukua joiden kanssa olla tekemisissä, joskus kyllä olisi mukava, vaikka nyt jouluna mutta kun ei ole ketään hengissä.
Ne on arkisia pieniä asioita. Voi vaikka yhtäkkiä tulla viesti että tein lihapataa mutta tein vahingossa niin paljon että ei me itse millään saada sitä syötyä vaan kyllä teidän täytyy nyt tänään tulla tänne päivälliselle kun teidän lapsetkin niin tykkää mummon ruoista. Ja jos vastaa että tänään ei päästä niin loukkaannutaan kun ruoka ei kelpaa. Tällaisia on helposti usein kun se on jonkun tapa toimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainoa toimiva tapa on ottaa oikein kunnon etäisyys eli ns. no contact. Mutta siinäpä käy sitten niin että lapsuudenperhe laittaa suutuspäissään välit poikki. Sen jälkeen vasta tajuaa miten yksin jää.
Mä olen ollut kohta 15 vuotta ypöyksin kun irtisanouduin likasangon roolista. Takaisin varmaan saisin palata likasangoksi, mutta tasa-arvoiseen rooliin mua ei haluta. :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niin keksivät ja laittavat viestejät, onko se heille siis joku elämäntehtävä?
Onko heillä omaa elämää ollenkaan jos joku perheen syntipukki on heillä koko ajan mielessä?
Toistan itseäni, mutta miten heillä riittää energiaa kun yleensä nykyisin se elettävä oma elämä vie tyystin mehut miltei kaikilta.
Ja ihmisiä yleensä kiinnostaa se oma napa eniten ja pyörivät kokolailla sen ympärillä.
Miten jää aikaa ja energiaa kiinnostua aloittajan navasta.Minun on tosin helppoa puhua. Isovanhemmat ja vanhemmat kuolleet jo kymmeniä vuosia sitten ja viimeinen sisarrussarjan velikin yli vuosi aikaa.
Kolme serkkua on jossain, mutta heidän kanssaan en ole tekemisissä.
Ei ole sukua joiden kanssa olla tekemisissä, joskus kyllä olisi mukava, vaikka nyt jouluna mutta kun ei ole ketään hengissä.Ne on arkisia pieniä asioita. Voi vaikka yhtäkkiä tulla viesti että tein lihapataa mutta tein vahingossa niin paljon että ei me itse millään saada sitä syötyä vaan kyllä teidän täytyy nyt tänään tulla tänne päivälliselle kun teidän lapsetkin niin tykkää mummon ruoista. Ja jos vastaa että tänään ei päästä niin loukkaannutaan kun ruoka ei kelpaa. Tällaisia on helposti usein kun se on jonkun tapa toimia.
Kyllä on pienet murheet ihmisillä jos tuonkaltaisista nousee suuri haloo. Menkää kun teille sopii ja jos ei sovi niin kiitätte kauniisti kutsusta. Sanotte, että ette halua loukata, mutta nyt ei vain sovi.
Olkaa onnellisia kun teillä on sukua elossa ja kutsuvat lihapatojensa ääreen tai viettämään aikaa kanssaan.
Itse menisin riemumielellä kun tosiaan ei ole ketään elossa ja monesti on rahat loppu.
Mieluummin menisin jonkun sukulaisen kutsumana syömään kuin ruokajonossa seisomaan.
Näen joskus, aika useinkin, unta, jossa olen menossa lapsuuskotiini, äitini usein keitti juuri perunasoppaa ja kutsui syömään. Unessa siellä palaa valot ja ihmettelen miten on mahdollista. Kun unessa pääsen pihaan niin tajuan, että talossa ei asu ketään.
On todella surullinen olo kun herää siihen.
Kotitalo myyty aikaa sitten pois.
Ottaisin isovanhempani ja omat vanhempani sekä sisarukseni takaisin ihan millaisena hyvänsä jos olisi mahdollista. Heidän arvonsa monesti tajuaa vasta kun heitä ei enää ole.
Ja kun ovat elossa niin ihan liian vähän heitä silloin arvostaa.
Turhista pikkujutuista otetaan nokkiinsa puolin ja toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo äskeinen ei kyllä tasan tarkkaan tajua mistä puhutaan. Sata kertaa ihanampaa ja helpompaa on elää ilman vanhempia kuin olla narsistivanhemman rääkkäämä ja alistama ja häpäisemä.
Niin. Jokainen meistä haluaisi normaalit hyvät rakastavat vanhemmat. Ikävä kyllä sellaisia ei riitä kaikille. Jotkut meistä saavat ne lapsenhakkaajat ja kaltoinkohtelijat jotka kiusaavat ja alistavat meitä vielä aikuisenakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin. Jokainen meistä haluaisi normaalit hyvät rakastavat vanhemmat. Ikävä kyllä sellaisia ei riitä kaikille. Jotkut meistä saavat ne lapsenhakkaajat ja kaltoinkohtelijat jotka kiusaavat ja alistavat meitä vielä aikuisenakin.
Vierailija kirjoitti:
Miten niin keksivät ja laittavat viestejät, onko se heille siis joku elämäntehtävä?
Onko heillä omaa elämää ollenkaan jos joku perheen syntipukki on heillä koko ajan mielessä?
Toistan itseäni, mutta miten heillä riittää energiaa kun yleensä nykyisin se elettävä oma elämä vie tyystin mehut miltei kaikilta.
Ja ihmisiä yleensä kiinnostaa se oma napa eniten ja pyörivät kokolailla sen ympärillä.
Miten jää aikaa ja energiaa kiinnostua aloittajan navasta.Minun on tosin helppoa puhua. Isovanhemmat ja vanhemmat kuolleet jo kymmeniä vuosia sitten ja viimeinen sisarrussarjan velikin yli vuosi aikaa.
Kolme serkkua on jossain, mutta heidän kanssaan en ole tekemisissä.
Ei ole sukua joiden kanssa olla tekemisissä, joskus kyllä olisi mukava, vaikka nyt jouluna mutta kun ei ole ketään hengissä.
Minulla on miehen suvun puolelta tullut muutama henkilö joiden kohdalla olen todella ihmetellyt että mistä riittää energia puuttua jatkuvasti toisten asioihin. On oma ura joka vie aikaa, oma perhe, harrastukset jopa opiskelut. Silti on aikaa arvostella sekä läheisten että tuntemattomampien tekemistä, jopa eri alojen asiantuntijoita sillä itse tiedetään paremmin! Lempisanonta on "mähän sanoin että sen olis pitänyt tehdä niin ja näin". Tyypillinen esimerkki on että jollakin on terveysvaiva niin nämä kysymättä alkavat neuvomaan mikä heidän mielestään auttaa siihen, se voi olla joku ihan järjetönkin ja lääketieteen vastainen neuvo. Sitten kiukutellaan kun "ei se suostu ottamaan mitään neuvoja vastaan".
Oma tätini on vääristelijä. Syyttelee milloin mistäkin, tekee omia johtopäätöksiään, joskus jopa raivoaa puhelimessa enkä edes tiedä että mitä olen tehnyt. Tämä on rankkaa, toinen suuttuu ja raivoaa eikä edes suostu kertomaan mikä vikana. En enää uskalla sanoa mitään hänelle, hän vääntää sen toiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niin keksivät ja laittavat viestejät, onko se heille siis joku elämäntehtävä?
Onko heillä omaa elämää ollenkaan jos joku perheen syntipukki on heillä koko ajan mielessä?
Toistan itseäni, mutta miten heillä riittää energiaa kun yleensä nykyisin se elettävä oma elämä vie tyystin mehut miltei kaikilta.
Ja ihmisiä yleensä kiinnostaa se oma napa eniten ja pyörivät kokolailla sen ympärillä.
Miten jää aikaa ja energiaa kiinnostua aloittajan navasta.Minun on tosin helppoa puhua. Isovanhemmat ja vanhemmat kuolleet jo kymmeniä vuosia sitten ja viimeinen sisarrussarjan velikin yli vuosi aikaa.
Kolme serkkua on jossain, mutta heidän kanssaan en ole tekemisissä.
Ei ole sukua joiden kanssa olla tekemisissä, joskus kyllä olisi mukava, vaikka nyt jouluna mutta kun ei ole ketään hengissä.Minulla on miehen suvun puolelta tullut muutama henkilö joiden kohdalla olen todella ihmetellyt että mistä riittää energia puuttua jatkuvasti toisten asioihin. On oma ura joka vie aikaa, oma perhe, harrastukset jopa opiskelut. Silti on aikaa arvostella sekä läheisten että tuntemattomampien tekemistä, jopa eri alojen asiantuntijoita sillä itse tiedetään paremmin! Lempisanonta on "mähän sanoin että sen olis pitänyt tehdä niin ja näin". Tyypillinen esimerkki on että jollakin on terveysvaiva niin nämä kysymättä alkavat neuvomaan mikä heidän mielestään auttaa siihen, se voi olla joku ihan järjetönkin ja lääketieteen vastainen neuvo. Sitten kiukutellaan kun "ei se suostu ottamaan mitään neuvoja vastaan".
Oma tätini on vääristelijä. Syyttelee milloin mistäkin, tekee omia johtopäätöksiään, joskus jopa raivoaa puhelimessa enkä edes tiedä että mitä olen tehnyt. Tämä on rankkaa, toinen suuttuu ja raivoaa eikä edes suostu kertomaan mikä vikana. En enää uskalla sanoa mitään hänelle, hän vääntää sen toiseksi.
Jep. Toksisten sukulaisten (apn tapauksessa lapsuidenperheen) kanssa ei todellakaan päde se että ”riitaan tarvitaan kaksi”. Sen saa oikein tehokkaasti yksi ihminen ihan itsestään aikaan. Teit niin tai näin, tai olit tekemättä niin tai näin. Riita seuraa silti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niin keksivät ja laittavat viestejät, onko se heille siis joku elämäntehtävä?
Onko heillä omaa elämää ollenkaan jos joku perheen syntipukki on heillä koko ajan mielessä?
Toistan itseäni, mutta miten heillä riittää energiaa kun yleensä nykyisin se elettävä oma elämä vie tyystin mehut miltei kaikilta.
Ja ihmisiä yleensä kiinnostaa se oma napa eniten ja pyörivät kokolailla sen ympärillä.
Miten jää aikaa ja energiaa kiinnostua aloittajan navasta.Minun on tosin helppoa puhua. Isovanhemmat ja vanhemmat kuolleet jo kymmeniä vuosia sitten ja viimeinen sisarrussarjan velikin yli vuosi aikaa.
Kolme serkkua on jossain, mutta heidän kanssaan en ole tekemisissä.
Ei ole sukua joiden kanssa olla tekemisissä, joskus kyllä olisi mukava, vaikka nyt jouluna mutta kun ei ole ketään hengissä.Ne on arkisia pieniä asioita. Voi vaikka yhtäkkiä tulla viesti että tein lihapataa mutta tein vahingossa niin paljon että ei me itse millään saada sitä syötyä vaan kyllä teidän täytyy nyt tänään tulla tänne päivälliselle kun teidän lapsetkin niin tykkää mummon ruoista. Ja jos vastaa että tänään ei päästä niin loukkaannutaan kun ruoka ei kelpaa. Tällaisia on helposti usein kun se on jonkun tapa toimia.
Kysyisin, ettekö pysty pakastamaan sitä lihapataa ja että seuraavalla kerralla osaatte sitten tehdä vähemmän. Ja tosiaan ei nyt kukaan meiltä ehdi sinne syömään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut tuo syntipukki lapsesta saakka mistä seurasi myötäilevä ja miellyttämisenhalinen aikinen. Taakka alkoi käydä raskaaksi ja nyt viimeisen 8 vuoden sisällä olen räjähtänyt läheisilleni muutamia kertoja. Hämmentynyt itsekin miten rumasti siinä tunnekuohussa kykenen sanomaan. Niinä hetkinä on tuntunut kuin vuosien patoumat pääsisivät valloilleen. Ja seuraus.. Olet vain entistä enemmän syntipukki ja halveksittu. Surullisinta, että oma tyttäreni omaksunut tämän asebteen mua kohtaan lapsuudenperheestäni. En tee itsestäni numeroa, olen kasvattanut lapseni yksin, äitini on pahin tiuskija ja arvostelija ollut aina, jolle siskoni on se lempilapsi ja hän onkin oppinut sanelemaan perheemme säännöt. Kyläläiset ovat aikoinaan pitäneet mua hiljaisena ja yksinkertaisena sekä halveksuneet, jos reagoin vanhempieni alkoholinkäyttöön juhlissa -siis haukkuneet minut lapsena siitä. Tämä tausta on tehnyt minusta erittäin epäluuloisen kanssaihmisiä kohtaan ja kärsin helposti huonosta johtamisesta työyhteisössä. Se vahvistaa turvattomuuden tunnetta. Isäni oli liian heikko äitini edessä ja luopui jopa lompakostaan ja perheen matikkanerona laskujen maksamisesta mistä syystä äiti sitten turhilla ostoillaan aiheutti tuhoa talouteen. Äidin siskon hautajaisissa tädistä puhuttiin kauniisti, äiti sanoi paluumatkalla, että ainakin hän sai olla rinta rottingilla kun hänen tekemiä ruokia kehuttiin. Enollani epäiltiin olevan aikanaan kaksi tunnustamatonta tytärtä, äiti sanoi ettei meidän suvussa ole niin rumia (minä en ole kaunis) ja veljen lapsuudentraumousta tokaisi ettei hän ota niistä vastuuta. Lapsena hain turvaa isästä, hän torjui ja sanoi: niin oot ku äitisi ettekä sovi edes samaan huoneeseen luonteinenne. Jäin siis tyhjän päälle. Vain kolmesta sisaruksesta vanhin on saanut rakkautta, turvaa ja hänellä on valtavan hyvä itseluottamus. Minä ja veljeni jäätiin yksin ja silti välimme ovat etäiset, koska traumat muistuttaa toisiaan.
Lisäys vielä: koska tämä toiminta on ollut jo siellä lapsuudessa, siitä on tullut automaatio. Eli sitä toimintatapaa vain toistetaan ja toistetaan jatkuvasti eikä henkilöt edes ehkä tietoisella tasolla tajua tekevänsä niin. Jos apn vanhemmilta kysyisi että huomaatteko haastavanne tahallaan riitaa? Niin ne kiistäisi että ei tietenkään tehdä niin. Vaikka siis jatkuvasti tekevät. Se on kommunikaation tapa. Tuhoisa, katala, ja siinä yhtä ihmistä poljetaan ja tallotaan toisten ihmisten kiukun purkamiseen.
Oikein jos asiaa miettii niin oikeastaan kyse on emotionaalisesta hyväksikäytöstä. Siin käytetään toista ihmistä välikappaleena, omien kurjien tunteiden kantajana.