Ihmettelen julkisuuteen pyrkiviä ihmisiä

Työskentelen alalla, jossa olen jatkuvasti tekemisissä julkisuudesta tuttujen ihmisten kanssa. Olen itsekin tätä kautta tietyn piirin hyvin tuntema. Vaikken itse ole mikään varsinainen julkkis, ahdistun välillä tästä verkostosta, pienistä piireistä ja siitä, että tulen tunnistetuksi usein omilla kotiseuduillani. Olen ajautunut tähän työhön, en millään tavoin tavotellut mitään tunnettuutta. Päinvastoin, olen hyvin introvertti ihminen ja viihdyn parhaiten yksin/oman perheeni kanssa.

Julkisuus tuntuu näin läheltä katsottuna tuovan vain yhden stressin lisää elämään. Normaalia samaa elämää kuin muillakin huolineen, iloineen ja murheineen, mutta monet asiat joutuu miettimään muutamaan kertaan, ettei tule mokattua. Tulee sellaisen sattuessa niin kovat ryöpytykset niskaan, moninkertaisina verrattuna muihin, vaikka ihmisiähän hekin vain ovat. Ihmisiä isolla I:llä. Monet tuntemani ovat todella ahdistuneita, epävakaita ja lähes jokainen joutunut turvautumaan ammattiapuun tästä syystä. Riippumatta siitä, kuinka hehkeänä ja hyvinvoivana mediassa esiintyy, monet todella rikki.

Minun käy usein sääliksi, sitä elämää ei osaa ymmärtää, ellei itse elä. Eivät he näe itseään sinä brändättynä tyyppinä, vaan usein tasan samana kuin kaikki muutkin. Itse pyrin välttämään mitään julkisuudessa oloa. Se on raadollista, aika pinnallista ja laskelmallista, olisin mielelläni vieläkin enemmän "en kukaan" (enkä viittaa pahassa mielessä tuolla nyt keneenkään yhtään!) kuin nyt olen.

Kummastelen, miksi kukaan haluaa tuohon ryöpytykseen vapaaehtoisesti. Se on oikeasti tosi raskasta, edes omasta menestyksestään ei aina ehdi nauttia tai edes tajuta mitä elämässään tapahtuu, kun se kaikki on toisten riepoteltavana. Ja tämä on sentään vain Suomi, en voi uskoakaan millaista sitten siellä suuressa maailmassa.

Avauduinpa nyt, usein miettinyt tätä kun satunnaisesti täällä lukenut vaikkapa bloggareiden riepotusta. Että ymmärtäisivätpä kaikki aidosti, että ihmisiä ne siellä julkisuuskuvan takanakin ovat.