Kotoa muuttaneen "irroittautumisvaihe"
Mun nuorimmainen on nyt 20, ja vuotti vajaa vuosi sitten omaan asuntoon. Tytöllä on vanhempi isoveli, joka on muuttanut jo vuosia sitten. Ollaan täällä miehen kanssa kahdestaan, ja on tosi kolkkoa ja yksinäistä, koira vaan seurana. Nuorten kuuluu mennä, tiedän, mutta kuitenkin harmittaa se, että lapsista ei kuulu mitään ellei itse aktiivisesti soittele tai kysele, lähinnä soittavat jos tarvitsevat apua. Kotona käyvät juhlapyhinä, jouluna ja pääsiäisenä olivat kotona ja nyt tulevat äitienpäiväksi. Kumpikaan ei asu kaukana, alle puolen tunnin ajomatka ja ollaan tehty hyvin selväksi, että kotiin saa tulla aina. Onko ihan normaalia, että muutama vuosi kotoa muuttamisen jälkeen huitelevat omillaan eivätkä liiemmin kaipaa vanhempia? Jotenkin pelottaa, että olen oikeasti sössinyt lasten kanssa jotain niin, että ovat vain iloisia että pääsivät äidistä eroon. Ahdistavaa. Tiedän kyllä, että on irrationaalinen pelko, kotona ollessaan ovat ihan normaalisti. Tää mun nuorimmainen on tosin niin sisäänpäinkääntynyt, että en tiedä mitä oikein ajattelee. Toivottavasti ei vanhempiaan vihaa.. Jotenkin vaan ahdistaa, koitan pysyä osana lasteni elämää mutten toisaalta halua myöskään tungetella, nuorten aikuisten kuuluu elää omaa elämäänsä eikä vanhempien kuulu takertua. Onko kohtalontovereita?
Kommentit (24)
Tsemppiä. Toi on ihan normaalia. Odota kun saat lapsenlapsia, niin välinne tulee taas paremmiks.
Voin sanoa että tosi normaalia. Itse muutin opiskelemaan muutama vuosi sitten enkä ole hirveästi kotona käynyt. Äiti on rakas mutta muuton ja opiskelujen myötä ei oikeasti ole kauheasti aikaa. Voin kuvitella, että on raskasta ja on hyljätty olo mutta koita ymmärtää nuorisoakin, oma elämä on juuri alkanut. Ainakin minulle äiti ja isä on rakkaita, ja mikään ei tee turvallisempaa oloa kuin tieto, että kun tarvitsen apua niin vanhemmat on aina tukena. Ole ylpeä siitä, että voit olla vanhempi joka tukee lastansa vaatimatta vastineeksi viikottaisia soittoja tai muuta. Sun lapset rakastaa sua kyllä ja kun ikää tulee lisää, luultavasti alkavat ilmaantua kotiin useammin :)
Terveisin 22v. "irtautuja"
ja minä kun lasken vuosia, että saan omaa aikaa...
On se mullistava elämänvaihe niin nuorelle itselleen kuin vanhemmille. Paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia.
Oon samaa ikäluokkaa kun sun tytär, muutin pari vuotta sitten pois omasta lapsuudenkodista. On ihan tuoreessa muistissa se kun juhli sitä lähtemistä, sitten oli se hyvä kausi omassa kodissa. Ekan kerran kun kävin vanhempien luona muuton jälkeen, ajattelin sen olevan se turvapaikka, turvallinen lintukoto, mutta halusin rakentaa kotia muualle koska olin jo lähtenyt. Silloin oli tarve todistaa itselle se pärjäämisen taito kun oli arki vastassa siellä omassa linnassa. Itse ainakin otin etäisyyttä ihan tietoisesti. Jossain vaiheessa tuli sellainen olo että kotia ei ollut missään, ei siellä mistä olin lähtenyt eikä siellä mihin olin asettunut. Siinä vaiheessa lähennyin uudestaan vanhempien kanssa, mutta hitaasti rakensin oman arjen jossa mulla oli oma koti.
Sun kannattaisi ehkä olla ennemminkin ylpeä siitä että sun lapset osaa olla omillaan. Tuskin olet sössinyt mitään, ne vaan ei halua olla helmoissaroikkujia. Se että ne soittaa sulle silloin kun tarvitsee apua, on ihan hyvä merkki. Taitavat luottaa. Et ehkä itse muista kotoamuuttamista enää niin tunteellisena juttuna, mutta tuo muutama vuosi omilleen muuton jälkeen on tosi itsenäistä aikaa.
Noin se vaan menee, niillä on omissa elämissään niin paljon juuri nyt menossa ja tosiaan tuo irrottautuminenkin täytyy tehdä. Kyllä se siitä, usko pois, kunhan aikansa liehuvat, niin sitten alkaa aika vanhempienkin kanssa taas maistumaan.
Meillä esikoinen, poika, vielä kotona, opiskelee kotipaikkakunnalla. Tytär, joka täyttää nyt 20, muutti vuosi sitten opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Meillä tyttö on erittäin avoin ja puhelias, ja kun juttuja kuuntelee, niin se elämä on tosiaan täynnä kavereita ja erilaisia rientoja.
Mutta tiedän tunteesi. Lähes koko ajan on tytär mielessä, kotona hiljaista. Sitten kuitenkin kun tytär tulee, on kaikki kuten ennenkin.
Ehkä tähän tottuu?
Olen itsekin tosi tyytyväinen siihen, että uskaltavat soittaa kotiin kun tulee ongelmia. On hoidettu vakuutusasioita yhdessä, isä on käynyt asentamassa pyykkikoneen, kerran poika soitti todella sairaana hätiin ja lähdettiin yhdessä terkkariin. En tosiaan siis halua lapsissani roikkua, haluan että heistä kasvaa itsenäisiä aikuisia ja olen iloinen, että heillä on lähtenyt asiat luistamaan. Lähinnä kaipaan vaan niitä hetkiä kun oltiin paljon yhdessä perheenä, käytiin lomamatkoilla ja lapset ilmoittivat itsestään oma-aloitteisesti. Mutta kuitenkin tiedän, että nuorten pitää saada omaa tilaa ja olla itsenäisesti eikä parikymppisen kuulu olla tilivelvollinen tekemisistään vanhemmille. Toivottavasti ajan kanssa lapsista tulee taas läheisempiä.
Ap
Kiitos teille nrot 4 ja 6, kirjoititte tosi kauniisti.
t. Nro 7
Minä tein lapsille selväksi, että kun on kotoa lähtenyt niin ymmärtää, että ei asu kahdessa paikassa. Lapsuudenkoti ei enää ole koti heille vaan minulle, joten ei tänne tulla ja täällä olla kuin ennen, kunnioitusta puolin ja toisin. Apua annetaan, mutta apua annetaan kavereillekin, ei omat lapset missään erityisasemassa ole vaan samassa kuin hyvät ystävät.
Minä nautin siitä, että koti on nyt oma, saan elää ja olla tarvitsematta ottaa ketään huomioon. Samalla tavalla ne lapset opiskelupaikkakunnalla elää, ei niillä ole vuodesohvaa minua odottamassa eikä ne pohdi, miten saan iltani kulumaan. Miksi siis minä jumittuisin menneeseen ja odottaisin lapsia kotiin, kun voin itsekin jatkaa eteenpäin.
Lapset eivät ole tilivelvollisia minulle enkä etenkään minä heille. Viikonloppuhotelliksi en ole suostunut ja se ihmetyttää etenkin pojan tyttöystävää, joka olettaa, että anopit roikkuvat lapsissaan hautaan asti.
[quote author="Vierailija" time="07.05.2014 klo 21:07"]
Minä tein lapsille selväksi, että kun on kotoa lähtenyt niin ymmärtää, että ei asu kahdessa paikassa. Lapsuudenkoti ei enää ole koti heille vaan minulle, joten ei tänne tulla ja täällä olla kuin ennen, kunnioitusta puolin ja toisin. Apua annetaan, mutta apua annetaan kavereillekin, ei omat lapset missään erityisasemassa ole vaan samassa kuin hyvät ystävät.
Minä nautin siitä, että koti on nyt oma, saan elää ja olla tarvitsematta ottaa ketään huomioon. Samalla tavalla ne lapset opiskelupaikkakunnalla elää, ei niillä ole vuodesohvaa minua odottamassa eikä ne pohdi, miten saan iltani kulumaan. Miksi siis minä jumittuisin menneeseen ja odottaisin lapsia kotiin, kun voin itsekin jatkaa eteenpäin.
Lapset eivät ole tilivelvollisia minulle enkä etenkään minä heille. Viikonloppuhotelliksi en ole suostunut ja se ihmetyttää etenkin pojan tyttöystävää, joka olettaa, että anopit roikkuvat lapsissaan hautaan asti.
[/quote]
Ymmärrän sinunkin ajattelumaailmasi, minun on vain erilainen. Meillä lasten huoneet on otettu omaan käyttöön, mutta kun lapset tulevat käymään, niin vanha "oma huone" on heidän sen ajan kun ovat, kummallekin on ostettu sinne oma sänky. Meille saa tulla aina, lasten vierailu ei ole taakka vaan iloinen tapahtuma ja saavat kyllä olla kuin kotonaan, ei tarvitse kysellä lupaa käydä jääkaapilla tai suihkussa tai katsella telkkaria olkkarissa. Mutta sinun kotisi on sinun, saat laatia sinne ihan omat säännöt, en niitä arvostele enkä tuomitse, meidän kotona on vain eri lailla :)
Ap
[quote author="Vierailija" time="07.05.2014 klo 21:00"]Olen itsekin tosi tyytyväinen siihen, että uskaltavat soittaa kotiin kun tulee ongelmia. On hoidettu vakuutusasioita yhdessä, isä on käynyt asentamassa pyykkikoneen, kerran poika soitti todella sairaana hätiin ja lähdettiin yhdessä terkkariin. En tosiaan siis halua lapsissani roikkua, haluan että heistä kasvaa itsenäisiä aikuisia ja olen iloinen, että heillä on lähtenyt asiat luistamaan. Lähinnä kaipaan vaan niitä hetkiä kun oltiin paljon yhdessä perheenä, käytiin lomamatkoilla ja lapset ilmoittivat itsestään oma-aloitteisesti. Mutta kuitenkin tiedän, että nuorten pitää saada omaa tilaa ja olla itsenäisesti eikä parikymppisen kuulu olla tilivelvollinen tekemisistään vanhemmille. Toivottavasti ajan kanssa lapsista tulee taas läheisempiä.
Ap
[/quote]
Mulla oli asiat " päinvastoin". Välit oli tikki ja niin kaikki muukin kun lähdin.
Kirjoittamasi perusteella jää sellainen kuva, että olet tehnyt" ainakin jotain oikein" sillä lapsesi pärjäävät omillaan, mutta tietävät sinun aina olevan siellä mihin ajetaan tai soitetaan kun hätä on.
Jos olisit pahasti mokannut lapsesi luultavasti eivät joko luottaisi että pärjäätte ( jos olisi mt/alkoholiongelmaa tms) ja soittelisivat koko ajan tai kuten minun tapauksessa lähtisivät eivätkä taakseen katsoisi.
Kuullostat upealta äidiltä. Kerro lapsillesi että ovat paras äitienpäivä lahja ja että äitienpäivä voisi olla useamminkin;).
Jos oikein on ikävä kerro se!
[quote author="Vierailija" time="07.05.2014 klo 21:00"]Olen itsekin tosi tyytyväinen siihen, että uskaltavat soittaa kotiin kun tulee ongelmia. On hoidettu vakuutusasioita yhdessä, isä on käynyt asentamassa pyykkikoneen, kerran poika soitti todella sairaana hätiin ja lähdettiin yhdessä terkkariin. En tosiaan siis halua lapsissani roikkua, haluan että heistä kasvaa itsenäisiä aikuisia ja olen iloinen, että heillä on lähtenyt asiat luistamaan. Lähinnä kaipaan vaan niitä hetkiä kun oltiin paljon yhdessä perheenä, käytiin lomamatkoilla ja lapset ilmoittivat itsestään oma-aloitteisesti. Mutta kuitenkin tiedän, että nuorten pitää saada omaa tilaa ja olla itsenäisesti eikä parikymppisen kuulu olla tilivelvollinen tekemisistään vanhemmille. Toivottavasti ajan kanssa lapsista tulee taas läheisempiä.
Ap
[/quote]
Mulla oli asiat " päinvastoin". Välit oli tikki ja niin kaikki muukin kun lähdin.
Kirjoittamasi perusteella jää sellainen kuva, että olet tehnyt" ainakin jotain oikein" sillä lapsesi pärjäävät omillaan, mutta tietävät sinun aina olevan siellä mihin ajetaan tai soitetaan kun hätä on.
Jos olisit pahasti mokannut lapsesi luultavasti eivät joko luottaisi että pärjäätte ( jos olisi mt/alkoholiongelmaa tms) ja soittelisivat koko ajan tai kuten minun tapauksessa lähtisivät eivätkä taakseen katsoisi.
Kuullostat upealta äidiltä. Kerro lapsillesi että ovat paras äitienpäivä lahja ja että äitienpäivä voisi olla useamminkin;).
Jos oikein on ikävä kerro se!
[quote author="Vierailija" time="07.05.2014 klo 21:14"]
[quote author="Vierailija" time="07.05.2014 klo 21:07"]
Minä tein lapsille selväksi, että kun on kotoa lähtenyt niin ymmärtää, että ei asu kahdessa paikassa. Lapsuudenkoti ei enää ole koti heille vaan minulle, joten ei tänne tulla ja täällä olla kuin ennen, kunnioitusta puolin ja toisin. Apua annetaan, mutta apua annetaan kavereillekin, ei omat lapset missään erityisasemassa ole vaan samassa kuin hyvät ystävät.
Minä nautin siitä, että koti on nyt oma, saan elää ja olla tarvitsematta ottaa ketään huomioon. Samalla tavalla ne lapset opiskelupaikkakunnalla elää, ei niillä ole vuodesohvaa minua odottamassa eikä ne pohdi, miten saan iltani kulumaan. Miksi siis minä jumittuisin menneeseen ja odottaisin lapsia kotiin, kun voin itsekin jatkaa eteenpäin.
Lapset eivät ole tilivelvollisia minulle enkä etenkään minä heille. Viikonloppuhotelliksi en ole suostunut ja se ihmetyttää etenkin pojan tyttöystävää, joka olettaa, että anopit roikkuvat lapsissaan hautaan asti.
[/quote]
Ymmärrän sinunkin ajattelumaailmasi, minun on vain erilainen. Meillä lasten huoneet on otettu omaan käyttöön, mutta kun lapset tulevat käymään, niin vanha "oma huone" on heidän sen ajan kun ovat, kummallekin on ostettu sinne oma sänky. Meille saa tulla aina, lasten vierailu ei ole taakka vaan iloinen tapahtuma ja saavat kyllä olla kuin kotonaan, ei tarvitse kysellä lupaa käydä jääkaapilla tai suihkussa tai katsella telkkaria olkkarissa. Mutta sinun kotisi on sinun, saat laatia sinne ihan omat säännöt, en niitä arvostele enkä tuomitse, meidän kotona on vain eri lailla :)
Ap
[/quote]
Ymmärrän tapaasi elää, mutta minusta tasa-arvoiseen aikuisuuteen kuuluu sekin, että lapset ymmärtävät olevansa oma itsensä eikä osa minua/lapsuudenperhettä. Heillä on omat kotinsa - miksi ei minulla olisi omaani? Tai vastaavasti miksi en minäkin voisi mennä lasteni luokse, majailla siellä kuin kotonani jne. Tuskin lapseni siitä ilahtuisivat, joten miksi ihmeessä minun pitäisi äitinä olla jotenkin enemmän lapsissani kiinni kuin he ovat kiinni minussa?
Lapseni ovat lähteneet, he eivät palaa. Ja hyvä niin. Siksi en aio ripustautua mihinkään muistoihin tai vedota siihen, että he ovat lapsiani, siksi kotini on aina heidän kotinsa. Kun ei ole. Minä en mene lasteni jääkaapeille ja he saavat luvan pysyä poissa minun kaapeistani.
Minulla on avaimet lasten koteihin, heillä minun kotiini. Voin koska tahansa mennä pojan luokse opiskelupaikkakunnalle ja asua siellä kuin kotonani. Minun jääkaappini on aina lasten ja kavereitten käytössä. Harmi, että pojan tyttöystävä ei ymmärrä tätä tapaa, jossa kaikki hyötyvät eikä kukaan joudu luopumaan mistään. Tavallaan lapset eivät ole lähteneet kotona, heillä on osa kodista muualla kuin lapsuudenkodissa.
Jokaisella on oma tapansa ja omat järjestelynsä, en mä niitä aio tai halua arvostella eikä ole tarvetta tuntea oloaan uhatuksi :) Ymmärrän sun pointin nro 10, minun näkemykseni on erilainen ja koska ollaan molemmat tyytyväisiä omaan järjestelyymme, voimme luultavasti ihan sovussa todeta että sinulle sopii oma tapasi, minulle omani. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla vanhempi. :)
Ap
Ap, panosta omiin ystäviisi, harrastuksiisi tms. Pärjäävistä vanhemmista on helpompi irtautua kuin takertuvista. Eikä sitä tiedä tuleeko lapsistasi läheisempiä kun vanhenevat vai ei. Lapset kun voivat muuttaa vaikka Kiinaan.
Olet jotain tehnyt oikein kun lapsesi uskaltavat irtautua omaan elämään. Omasta muutostani on jo 10 vuotta, mutta muistan kuinka huolettomasti elelin ensimmäiset vuodet. Koti-ikävä tuli vasta kun tarvitsin jotain.
Kaikki muuttui kun sain esikoiseni. Äiti muuttui korvaamattomaksi. Nauti nyt tästä ajasta, yllättävän pian ne lapsenlapset jo tulevat.
[quote author="Vierailija" time="07.05.2014 klo 21:07"]Minä tein lapsille selväksi, että kun on kotoa lähtenyt niin ymmärtää, että ei asu kahdessa paikassa. Lapsuudenkoti ei enää ole koti heille vaan minulle, joten ei tänne tulla ja täällä olla kuin ennen, kunnioitusta puolin ja toisin. Apua annetaan, mutta apua annetaan kavereillekin, ei omat lapset missään erityisasemassa ole vaan samassa kuin hyvät ystävät.
Minä nautin siitä, että koti on nyt oma, saan elää ja olla tarvitsematta ottaa ketään huomioon. Samalla tavalla ne lapset opiskelupaikkakunnalla elää, ei niillä ole vuodesohvaa minua odottamassa eikä ne pohdi, miten saan iltani kulumaan. Miksi siis minä jumittuisin menneeseen ja odottaisin lapsia kotiin, kun voin itsekin jatkaa eteenpäin.
Lapset eivät ole tilivelvollisia minulle enkä etenkään minä heille. Viikonloppuhotelliksi en ole suostunut ja se ihmetyttää etenkin pojan tyttöystävää, joka olettaa, että anopit roikkuvat lapsissaan hautaan asti.
[/quote]
Oletpas kylmän oloinen äiti. Jos olisin lapsesi niin tulisi aika nopeasti sellainen fiilis että äiti ei pahemmin minusta välitä kun ei lapsuudenkotiin voi enää tulla tuntematta itsensä "vieraaksi". Toki jokaisella meistä omat ajattelutapamme, ehkä sinunkin vanhempasi ajattelivat noin. Älä kuitenkaan ihmettele sitten vanhana miksi kukaan ei tule katsomaan sinua vanhainkotiin.
[quote author="Vierailija" time="07.05.2014 klo 20:15"]
Mun nuorimmainen on nyt 20, ja vuotti vajaa vuosi sitten omaan asuntoon. Tytöllä on vanhempi isoveli, joka on muuttanut jo vuosia sitten. Ollaan täällä miehen kanssa kahdestaan, ja on tosi kolkkoa ja yksinäistä, koira vaan seurana. Nuorten kuuluu mennä, tiedän, mutta kuitenkin harmittaa se, että lapsista ei kuulu mitään ellei itse aktiivisesti soittele tai kysele, lähinnä soittavat jos tarvitsevat apua. Kotona käyvät juhlapyhinä, jouluna ja pääsiäisenä olivat kotona ja nyt tulevat äitienpäiväksi. Kumpikaan ei asu kaukana, alle puolen tunnin ajomatka ja ollaan tehty hyvin selväksi, että kotiin saa tulla aina. Onko ihan normaalia, että muutama vuosi kotoa muuttamisen jälkeen huitelevat omillaan eivätkä liiemmin kaipaa vanhempia? Jotenkin pelottaa, että olen oikeasti sössinyt lasten kanssa jotain niin, että ovat vain iloisia että pääsivät äidistä eroon. Ahdistavaa. Tiedän kyllä, että on irrationaalinen pelko, kotona ollessaan ovat ihan normaalisti. Tää mun nuorimmainen on tosin niin sisäänpäinkääntynyt, että en tiedä mitä oikein ajattelee. Toivottavasti ei vanhempiaan vihaa.. Jotenkin vaan ahdistaa, koitan pysyä osana lasteni elämää mutten toisaalta halua myöskään tungetella, nuorten aikuisten kuuluu elää omaa elämäänsä eikä vanhempien kuulu takertua. Onko kohtalontovereita?
[/quote]
Oletko ollut sellainen ylisuojeleva äiti kuten tuossa toisessa ketjussa oli? Se voi olla syynä siihen että lapset haluavat irroittautua täysin ja rakentaa oman identiteettinsä ja elämänsä ennenkuin "palaavat" takaisin. Sinänsä irtautuminen on ihan oikein ja niin kuuluukin tapahtua mutta tietty ikävää jos eivät halua pitää yhteyttä??
Meillä ei ole ollut tuollaista irrottautumista ollenkaan, 3/4 lapsista jo omillaan ja 1 heistä naimisissa. Asuvat parinkymmenen kilometrin säteellä meistä ja viestittelemme lähes päivittäin, soittelemme (he soittavat meille) vähintään kerran viikossa ja tapaamme 2-3x kuukaudessa kun tulevat meille viikonloppuisin syömään. Lomiakin vietetetään usein yhdessä.
Voisit ehkä ehdottaa lapsillesi tuota sunnuntai-ateriaa tai vastaavaa, silloin he tulisivat luontevasti käymään kotona eikä tulisi tunnetta että vahdit yhä heidän menojaan. Siinä saisi hyvin vaihdettua kuulumiset??
[quote author="Vierailija" time="07.05.2014 klo 20:15"]
Mun nuorimmainen on nyt 20, ja vuotti vajaa vuosi sitten omaan asuntoon.
[/quote] Muutti siis omaan asuntoon. Ihme kirjoitusvirhe
Ap