Lue keskustelun säännöt.
Kotoa muuttaneen "irroittautumisvaihe"
07.05.2014 |
Mun nuorimmainen on nyt 20, ja vuotti vajaa vuosi sitten omaan asuntoon. Tytöllä on vanhempi isoveli, joka on muuttanut jo vuosia sitten. Ollaan täällä miehen kanssa kahdestaan, ja on tosi kolkkoa ja yksinäistä, koira vaan seurana. Nuorten kuuluu mennä, tiedän, mutta kuitenkin harmittaa se, että lapsista ei kuulu mitään ellei itse aktiivisesti soittele tai kysele, lähinnä soittavat jos tarvitsevat apua. Kotona käyvät juhlapyhinä, jouluna ja pääsiäisenä olivat kotona ja nyt tulevat äitienpäiväksi. Kumpikaan ei asu kaukana, alle puolen tunnin ajomatka ja ollaan tehty hyvin selväksi, että kotiin saa tulla aina. Onko ihan normaalia, että muutama vuosi kotoa muuttamisen jälkeen huitelevat omillaan eivätkä liiemmin kaipaa vanhempia? Jotenkin pelottaa, että olen oikeasti sössinyt lasten kanssa jotain niin, että ovat vain iloisia että pääsivät äidistä eroon. Ahdistavaa. Tiedän kyllä, että on irrationaalinen pelko, kotona ollessaan ovat ihan normaalisti. Tää mun nuorimmainen on tosin niin sisäänpäinkääntynyt, että en tiedä mitä oikein ajattelee. Toivottavasti ei vanhempiaan vihaa.. Jotenkin vaan ahdistaa, koitan pysyä osana lasteni elämää mutten toisaalta halua myöskään tungetella, nuorten aikuisten kuuluu elää omaa elämäänsä eikä vanhempien kuulu takertua. Onko kohtalontovereita?
Kommentit (24)
Mä jouduin muuttamaan nuorena opiskelujen perässä. Ahdisti olla omillaan kaupungissa josta ei tunne yhtään ketään. Joka viikonloppu kuljin kotiin sen 200 km ja siinä välilläkin pari kertaa, esim. kun sain pahan allergisen reaktion eikä todellakaan ollut ketään joka katsoisi etten mene tajuttomaksi ja pelotti helvetisti olla yksin. Oli hyvä, että menin junalla kotiin (puolitoista tuntia matka), koska sairaalareissuhan siitä tuli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.05.2014 klo 21:07"]Minä tein lapsille selväksi, että kun on kotoa lähtenyt niin ymmärtää, että ei asu kahdessa paikassa. Lapsuudenkoti ei enää ole koti heille vaan minulle, joten ei tänne tulla ja täällä olla kuin ennen, kunnioitusta puolin ja toisin. Apua annetaan, mutta apua annetaan kavereillekin, ei omat lapset missään erityisasemassa ole vaan samassa kuin hyvät ystävät.
Minä nautin siitä, että koti on nyt oma, saan elää ja olla tarvitsematta ottaa ketään huomioon. Samalla tavalla ne lapset opiskelupaikkakunnalla elää, ei niillä ole vuodesohvaa minua odottamassa eikä ne pohdi, miten saan iltani kulumaan. Miksi siis minä jumittuisin menneeseen ja odottaisin lapsia kotiin, kun voin itsekin jatkaa eteenpäin.
Lapset eivät ole tilivelvollisia minulle enkä etenkään minä heille. Viikonloppuhotelliksi en ole suostunut ja se ihmetyttää etenkin pojan tyttöystävää, joka olettaa, että anopit roikkuvat lapsissaan hautaan asti.
[/quote]
Taidat itse olla juuttunut teini-ikään jos lapsesi ovat sinulle samassa asemassa kuin ystävät. Ikävä kyllä ystäväsi asettavat melko todennäköisesti lapsensa etusijalle eivätkä sinua joka olet kuitenkin vain pelkkä hyvänpäivän tuttu.
Itsellä on vasta pienet lapset, mutta mulle tuli mieleen oma nuoruuteni. Parikymppisenä kaverit olivat todella tärkeitä. Toki kotonakin kävin ehkä kerran kuussa.
Poikaystäväni vanhemmat hyysäsivät poikaansa, olivat kyllä muuten tosi mukavia, oli heillä lapsiinsa hyvät välit, mutta hieman liian huolehtivia. kun poika muutti opiskelijakämppään, hänelle hommattiin kaikki valmiiksi. Vuoden sisällä poika sitten pisti kaikki uusiksi, kun halusi kämpästään oman näköisen eikä äidin ja isän laittaman....katselin vaan tuota kaikkea sivusta mutta ajattelin jo silloin muuttohäslingissä ettei vanhempien pitäis noin hyysätä kun poika vaan ottaa kaiken vastaan mutta huomasin ettei välttämättä olis halunnu.
Itse olin paljon itsenäisempi tuossa iässä, muuton kotoa opiskelijamämppään hoidin yksin parin ystävän avustuksella. Sain jonkun verran rahaa hankintoihin vanhemmilta, mutta pääosin kaikki tuli hoidettua itsenäisesti. Mielestäni se oli ihan luonnollista ja tiesin kyllä että voin pyytää apua vanhemmiltani jos sitä tarvitsen.
Ehkä toiset tarvitsevat itsenäistymiseen kunnon irtautumisen vanhemmista, toiset taas lähtevät pesästä ilman sen kummempaa pyristelyä.
Minulla oli takertuva ja ylisuojeleva ja mt-ongelmainen äiti. Kun sieltä kotoa pääsin, en tod ole muuta yhteyttä pitänyt kuin pakolliset joulukortit.