tuntuu kuin odottaisin yksin vauvaa

Totuus nyt kuitenkin on, ettei se muiden elämä kauheasti vielä muutu kun vauva on siellä sinun vatsassa kasvamassa. Äläkä missään nimessä rupea avuttomaksi marttyyriksi, jota miehen pitää passata ja palvoa vain sen takia, että olet raskaana. Ei se ole normaalia.

Valmistaudu siihen, että olet ryhtymässä yksinäisempää rooliin mitä löytyy. Kaikki vertaistuki yms on vain urbaanialegendaa. Lapsen saaminen on yksi luonnollisemmista asioista, joka harvoin aiheuttaa lähipiirissä riemunkiljahduksia. Se on vain iso juttu tulevalle äidille, muille ihan arkista.

So what?! Kautta aikojen akat ovat miehelle jalkansa levittäneet ja sieltä lapsia ulos työntänyt.

En halua passaamista enkä olla valokeilassa. Olisi kiva kuulla että ihanaa se vauva syntyy pian ja minusta tulee esim mummo. Ei mitään.

Luulin että edes anoppia kiinnostaisi mutta ei. Vauvasta ei ole juurikaan keskusteltu kenenkään kanssa.

Isoin tuki ja välittäminen on tullut neuvolasta. Jos joku tulisi nyt halaamaan varmasti romahtaisin. Pelottaakin.

Ap

Minkälaista tukea kaipaat? Mikä sinua pelottaa? Raskauteen kuuluu pelkoja a ei ne lapsen synnyttyä vähene. Mutta se on osa normaalia elämää. Kukaan ei vielä varmaan kauheasti hehkuta tulevaa, koska sitä ei vielä tiedä. Mene päivä kerrallaan.

Keskity nyt vaan itseesi! Tee asioista joista sinulle tulee hyvä mieli, äläkä odota sitä että muut keskittyy sinuun.. Olet vain saamaassa lapsen ja voit olla varma, että tulet olemaan näkymätön seuraavat vuodet meinaan kukaan ei tule sinulta kysymään miten voit ja miten jaksat. Äidin oletaan kestävän kaiken!

Onpa omituisia vastauksia. Kyllä se vaan ON omituista, jos tulevaa isää ei kiinnosta OMA LAPSENSA tai tulevia isovanhempia kiinnosta OMA LAPSENLAPSENSA. Kiinnostaako näitä ihmisiä ylipäänsä sitten ylipäänsä muut ihmiset ja muiden ihmisten ajatukset ja tunteet, jos oma puoliso ja oma lapsi ei herätä mitään tunteita? Miksi silloin on ylipäänsä hakeuduttu parisuhteeseen ja tehty lapsia?  Joskus tietty tunnekylmyys kulkee suvuttain, mut sitä ei näe ennen kuin tulee itse äidiksi. Saa siitä olla vihainen ja loukkaantunut, jos oma mies ei huomioi mitenkään sitä, että puolison kehossa kasvaa se hänen elämänsä kaikkein rakkain ihminen (jos kykenee rakastamaan.) Raskaus voi olla luonnollinen tila, mutta normaali tila se ei ole. Joku jalkojen rasvaus nyt on pienintä huomiointia, mitä voi tehdä omalle rakkaalle puolisolle ja osoittaa sillä tavalla tukensa ja ilonsa siitä, että toinen kärsii ne kaikki krempat mitä raskaus tuo tullessaan.

Ei ihme että pienten lasten vanhemmat eroavat, jos on kerran täysin normaalia ja hyväksyttyä, että mies jättää puolison emotionaalisesti täysin tyhjän päälle sinä ainoana aikana naisen elämässä, jolloin nainen tarvitsee puolison tukea. Mies tavallaan pakottaa jo silloin naisen selviämään siitä äitiydestä yksin. Aika pian nainen tajuaa, että oikeasti pärjääkin yksin. Ei sitten tarvinnut miestä tähän(kään.) Helpommalla pääsee, jos siivoaa elämästään pois isoimmat pettymykset (miehen) ja alkaa elää onnellista elämää lapsensa kanssa.

Aivan kaikki tässä elämässä ei ole naisen vika. Joskus mies voi olla keskenkasvuinen kusipää, jonka kanssa vaan on hankala elää.

Tiedätkö, minua harmitti kun vauva syntyi. Harmitti koska joudun "jakamaan" hänet koko maailmalle. Kuulostaa hassulta mutta silti minusta tuntui.

Siihen saakka muutama ihminen oli minun lisäkseni tuntenut vauvan potkuja vatsan läpi. 

Nauti raskaudestasi! Silittele paljon vatsaasi jossa pikkuinen on. Millä viikolla olet?

Niin, mun kaveripiirissä on ihan selvä kuvio niiden kohdalla, jotka on olleet käytännössä yksin raskauskajan.

1) Nainen alkaa aavistella, että hänen täytyy hoitaa tämä homma yksin. Sekä raskaus, että todennäköisesti myös kaikki muu.

2) Nainen alkaa valmistella sitä, että pystyy hoitamaan tämän ( tavallisen ihmisen elämän suurimman asian) yksin.  Hän alkaa hakea emotionaalista tukea ystäviltään. Hän jakaa kaiken ilon ja ajatuksensa ystäviensä kanssa, tai odotusajan foorumeilla. Hän alkaa vetäytyä miehestään henkisesti. Hänestä tulee miehen seurassa sulkeutunut, ärtynyt, poissaoleva ja vihaimielinen.

3) Nainen tajuaa, että hän selviää yksin. Hänhän käytännössä jo tekee sitä. Kun pikkulapsiaika on ohi, ja nainen on taas monella lailla paremmin voimissaan kuin raskaus-ja imetysaikana, hän on jo valmis lähtemään parisuhteesta.  Ei hänellä omasta näkökulmastaan ole mitään todellista parisuhdetta edes ollut pitkään aikaan.

Minä ihmettelen, miksi neuvolassa ei herätellä miehiä siihen, että on oikeasti tärkeä huomioida puolisoa. Yhdeksän kuukautta on sen verran lyhyt aika, että sinä aikana ehkä, jos ihan hirveästi pinnistelee, voi edes yhden kerran jättää sen netin tuijottamisen ja ihan vaikka kommunikoida puolison kanssa. Koska ei, hän ei ole omituinen koska on raskaana, ja ei, hän ei tule koskaan enää palaamaan omaksi itsekseen ja asiat eivät tule enää koskaan olemaan kuten ne olivat ennen raskautta. Sitä muutosta saa odotella kunnes huomaa olevansa viikonloppuisä ja ihan ymmällään siitä mitä tapahtui.

Se vauva ja sen tulo ei ole kovinkaan konkreettinen asia kenellekään muulle kuin sinulle, joka sitä lasta kannat. Esim. miehille se vauvan tulo usein konkretisoituu vasta silloin, kun se vauva on maailmassa, kaikille ei ihan vielä silloinkaan, vaan kiintymyssuhde kehittyy pikkuhiljaa, kun vauva alkaa ottamaan kontaktia jne.

Monta kertaa vanhemmat ihmiset ovat myös vähän taikauskoisia, eivät halua/uskalla puhua vauvasta, suunnitella tulevaa, ennenkuin vauva on oikeasti maailmassa. Eihän moni nuorempikaan hanki esim. tarvikkeita ennen synnytystä samasta syystä. Jos anoppi on kuitenkin pari kertaa kysynyt kuinka voit, niin mitä oikein odotat?

Itse kannat vauvaa, se on luonnollisesti mielessäsi joka hetki. Mutta näin ei todellakaan ole muille, eikä mielestäni kuulu ollakaan. Nyt kun vauva ei vielä ole maailmassa, niin yritä keksiä elämääsi sisältöä muualtakin, sekä yksin että miehen kanssa, sitten olet kuitenkin jonkun aikaa kiinni vauvassa. Piristyt, eivätkä mietteesi pyöri kokonaan vauvan ympärillä.

Jos ei miehellä ole kykyä "herätä" vauvaan, syyt ovat paljon syvemmällä, ei siinä paljon neuvolat auta.

Riittää kun on tavallinen mies, aikuinen joka ymmärtää asioita, keskenkasvuiset tai tunnevammaiset miehet eivät opi koskaan.

Rakaus parhaimmillaan on "yhteisen" vauvan odotusta, pahimillaan sitä että toinen jatkaa elämäänsä kuin ei koko lasta olisi tulossakaan. Pistää miettimään kuka ne hyvät miehet ja isät kasvattaa tai ne huonot?

Miten tuo raskaus nyt muka vielä elämääsi on muuttanut? Ellet sitten ole jo äitiyslomalla jolloin syntymään on hetki vain.

äläkä vaan sano että teit lapsen seuraksi kun olit yksinäinen....

Kaikki joutuvat yksin olemaan raskaana. Moni ongelmasi ei tunnu tosin liittyvän itse raskauteen. Kirjoitat, ettei kukaan ehdi tapaamaan. Siis ystäväsi vai? Uskotko, että tapaamattomuus liittyy jotenkin raskauteesi? Yritä vain saada heihin yhteyttä ja kehittele jotain kivaa tekemistä. Miksi puhelusi äitisi kanssa ovat harventuneet? Taidat kaivata seuraa, nyt on aika viritellä uusia ihmissuhteita, ylläpitää nykyisiä ja lämmitellä vanhoja.

MIksi miehelläsi on nin kiire? llmeisesti teillä ei ole tarpeeksi aikaa yhdessäoloon. Kannattaisi jutella näistä asioista nyt ja kerro millaista tukea haluaisit nyt ja sitten kun vauva syntyy. Miehesi pitäisi olla tärkein tuki tässä asiassa. Omani on hoitanut varpaankynsieni lakkaamisen jo parin kuukauden ajan :)

En tahdo kuulostaa kyyniseltä, mutta niin kauan kun lasta ei vielä ole olemassa kaikki on epävarmaa. Olen nyt raskaana viikolla 30 jotain ja  koko ajan  minua on pelottanut ja stressannut jokin. Eipä näille peloille kukaan mitään voi. Ei mieheni vanhemmat ole mitään erityistä asiaan sanoneet, onnittelivat toki kun kerrottiin, ovat antaneet rahaa lastentarvikkeisiin ja kyselevät vointeja samalla lailla kuin kuulumisia yleensäkin toisilta kysellään. 

Olen lähinnä keskustellut vauvasta mieheni kanssa. Lähinnä asiat liikkuvat käytännönläheisissä asioissa, kuten mitä tarvikkeita pitäisi vielä hankkia jne. En edes tiedä mitä erityistä juteltavaa asiassa on kavereiden kanssa, lähinnä yritän vältellä sitä tällä hetkellä, sillä en halua että kukaan kyllästyy. 

Jos olet kaveripiirisi ensimmäinen, joka saa lapsen niin tilanne voi olla hiukan vaikea. Kannattaa kuitenkin kutsua ihmisiä kylään ja tavata heitä mahdollisimman paljon ja näin ylläpitää suhteita.

Tsemppiä, kyllä se siitä vielä :)

Minä olen miettinyt paljonkin tuota "vauva ei ole konkreettinen asia" - näkökulmaa. Minun miehelleni joo se tosiaan ei ollut konkreettinen asia. Sen sijaan kaikille kavereilleni, sukulaisilleni, lähikaupan kassalle, neuvolalle, lukuisille puolitutuille ja tuntemattomillekin ihmisille se OLI konkreettinen asia. Heistä oli luonnollista keskustella kanssani raskaudesta ja lapsista, jakaa iloni ja huoleni lapsesta.

Itselleni on myös aina ollut hyvin helppoa iloita toisten raskausksista, silloinkin kun itselläni ei vielä ollut lapsia. Ei ole ikinä ollut ikinä mitään ongelmaa huomioida toisen vointi, toisen tunteet ja ajatukset. Eläydynhän muutenkin ihmisten onneen ja epäonneen tässä elämässä. Se on normaalia, sillä lailla ihmsiet toimivat.

Niinpä en nyt oikein osaa päättää, että pitääkö mun oikeasti alkaa ajatella, että korkeasti koulutettu ja älykäs mieheni on tunnetasolla niin täydellinen palikka, että ei edes älyllisesti mallintamalla voi saada minkäänlaista aavistusta siitä, että mikä mun vatsaa kasvatti? :D Tunnen mieheni, enkä usko etteikö hän olisi siihen kyennyt. Enemmän ajattelen, että mieheni kuuluu siihen henkisesti laiskaan miesryhmään, joka ajattelee että mitä tyhmempää esittää, sen helpommalla pääsee. 

Ap tässä.

Kiitos ajatuksia herättävistä vastauksista. Minulla on ensi viikolla laskettu aika.

Kaipaisin nimenomaan tuota emotionaalista tukea. Kylmäsi etenkin kirjoitus, jossa etäännytään. Juuri näin se on. Yritän keskustella miehen kanssa kun tulee kotiin. On yrittäjä ja kiireinen. Ajatukset paljon työssä luonnollisesti, koska rahakin sieltä tulee.

Lasta ei "hankittu" yksinäisyyteen tai mitään täydentämään tai paikkaamaan. Halusimme lapsen ja se on suvun ainoa lapsenlapsi ja sellaiseksi jääneekin ellei toista ihmettä minulle suoda.

Pelot kuulunee asiaan kun lasta niin rakastaa. Ne vaan hälvenisi jos ne jakaisi jonkun kanssa. Olisin itse valmis vastavuoroisesti tukemaan toista ja niin teenkin.

Yritän pärjäillä näin ja nauttia olostani. Uusia ystäviä olen päättänyt hankkia myös vauvakerhoista.

Mulla on niin samat tunteet, ymmärrän sua täysin! Olisi ihanaa kun mies tai vaikka edes oma äitini kysyisi edes kerran miten voin.

Luin täältä keskustelun jossa joku kehui kuinka hänen anoppi oli tullut odotusaikana pesemään ikkunat yms. ja auttoi vauvan hoidossa, olivat kovasti lähentyneet jne. Itku pääsi sitä lukiessa.

Sekä äiti että anoppini on kyllä harvinaisen itsekeskeisiä ihmisiä!

Miejeni jatkaa elämäänsä ja elää kuten ennen (joka viikonloppu viihteellä, ei ole maksanut eikä hankkinut mitään vauvalle eikä edes kiinnosta). Yksin olen nimiä miettinyt ja neuvolassa on joka kerta eri sijainen joka vaan mittaa ja punnitsee ---> kiitti hei.

Kyllä tää meidän kulttuuri jättää naiset ihan oman onnensa nojaan, surullista.

Olen pahoillani sinun puolestasi. Toivon että asiat korjaantuvat. Mutta jos eivät korjaannu, niin haluan sanoa sinulle, että älä huolehdi. Sinä pärjäät kyllä. Sinä tule elämään onnellista elämää oman rakkaan lapsesi kanssa. Kaikki järjestyy jotenkin. Kaikki me äidit, jotka ollaan oltu niin yksin raskausaikana, ollaan jotenkin selvitty. Sinäkin selviät.

Onnea ja tsemppiä synnytykseen, ja kaikkea hyvää elämääsi.

Alkoiko ne yrittäjä kiireet vasta raskausaikana eli pakoileeko mies tilannetta vain onko asian vaan aina ollut niin. Voi olla niinkin, että et olekaa asian kanssa niin yksin kun luulet ja mies käy päässää läpi samoja asioita ja pelkoja. Miten mies suhtautuu sinun huomion osoituksiin.

Neuvoja järjestelmäkin on jo sellainen, että isä voi istua jonnekin sinne taakse, että nyt keskitytään äitiin.

Kuinka läheinen olet ollut sukulaisten ja ystävien kanssa aikaisemmin? Jos et ole pitänyt läheisiä välejä yllä, mitä lapsi yhtäkkiä muuttaisi?

[quote author="Vierailija" time="07.05.2014 klo 11:38"]

Itse kannat vauvaa, se on luonnollisesti mielessäsi joka hetki. Mutta näin ei todellakaan ole muille, eikä mielestäni kuulu ollakaan. Nyt kun vauva ei vielä ole maailmassa, niin yritä keksiä elämääsi sisältöä muualtakin, sekä yksin että miehen kanssa, sitten olet kuitenkin jonkun aikaa kiinni vauvassa. Piristyt, eivätkä mietteesi pyöri kokonaan vauvan ympärillä.

[/quote]

Väitätkö tosissasi, että miehen ei kuulukaan olla kiinnostunut omasta lapsestaan raskausaikana? Joka kuitenkin syntyy viikon päästä...aika surullinen käsitys miehistä noin ylipäänsä.