Mistä asioista olette valehdelleet läheisillenne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valehtelen erittäin harvoin mutta olen valehdellut vanhemmilleni sekä isovanhemmilleni koska he kyselevät minulta milloin etsin naisen ja teen lapsia. Vastaan aina heille että kaikki aikanaan ja uskottelen heille että lapsia joskus teen vaikka todellisuudessa lapsia en halua tehdä ja viihdyn ikisinkkuna. 

M33

Mulla oli aikoinaan sama tilanne, kuittailin millon mitäkin "ei tässä nyt ehdi ja onhan tässä vielä aikaa" jne. Vaikka tiesin jo ylä-aste ikäisenä etten halua lapsia. Nelikymppisenä vielä valehtelin eräälle naishenkilölle, joka ihmetteli monin sanoin lapsettomuuttani ja kommentoi kuinka lapset on elämän täyttymys (hitsi mikä moukka), että en ole saanut lasta ja näytin siltä että purskahdan itkuun, jotta sain kysyjän nolostumaan omaa typeryyttään. Enkä kadu pätkääkään.

N 53

 

Ei sinusta äidiksi olisi.

 

 

 

Mistäs sinä sen luulet tietäväsi?

Oletko itse muka loistava äiti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kadu yhtään valehteluitani.

Täällä myös ihminen joka välttelee tylsiä sukujuhlia ja olen valehdellut sujuvasti lukemattomia kertoja miksi en pääse tai voi nyt tulla paikalle. 

Korona aika oli helpotus, sillon voi vaan pahotella että harmi ku nyt ei nyt voi juhlia.

 

 

Vanhenet yksin.

Vaikka sulla olis jalat poikki amputoituna tai aivomätä, kukaan ei vastaa puhelimeen.

Kukaan ei tule avuksesi tai edes kotiisi asioitasi hoitamaan ollessasi sairaalassa tai kuntoutuslaitoksessa.

Olet k_rpa ja kaikki näkee jo sen.

 

Taidat kertoa omia kokemuksiasi.

Täysin ansaittuja.

No juurikin tällä hetkellä esim siitä et tuleva etelän lomamatkani on joku "tarjousmatka" ja hotelli ihan tavallinen 3 tähden perus budget majoitus. Todellisuus on ihan jotain muuta. Aktiivi/hyvinvointimatkan kokonaishinta kauneushoitoineen n 3000 € pelkästään aikuisille tarkoitettu Spa hotelli 5 täheteä. Siis luksusloma. Tämä siksi että iäkkäät vanhempani ovat aina eläneet hyvin pelkistetysti, paheksuvat ääneen ja monisanaisesti sitä jos joku antaa ulospäin näkyä sen että on rahaa käytössä. He eivät tiedä eivätkä ole edes oikeasti kiinnostuneita elämästäni, mutsi pikemminkin vähättelee minua ja luulee edelleen olen joku kädestä suuhun elävä duunari. Kun ostin uuden auton, muunsin totuutta että se on käytetty, "eihän mulla ois varaa ostaa uutta". Mutsi vielä säestää siinä selän takana että "no mitäpä sinä uudella oisit tehnykään, pienempiki ois riittäny, ei sitä pidä törsätä rahojaan". Tää on juuri se syy miksi en kerro hänelle totuutta. Sekin kyllä harmittaa että tällainen käytäntö on hänen kans helpompaa.

Olen aina ollut melko jyrkänkin moraalin ihminen, mutta huomaan itsekin valehtelevani. Hyvä ketju. Joitakin juttuja. a) Olen kehitysvammaisen avustaja. Kehun hänen piirroksiaan riippumatta siltä miltä ne näyttävät. Kehun häntä myös kauniiksi vaikkei siltä näyttäisi. b) Äitini on todella lihava ja työntää joka ruokaan voita ja kermaa. Kehun häntä reippaaksi kun hän edes nousee autosta, vaikkei jaksaisi kävellä yhtään askelta kilojensa vuoksi. Kehun häntä erityisesti silloin kun on pystynyt tekemään ruuan ilman kermaa ja voita (mitkä tappavat hänet kohta). c) Kehun myös itseäni huonoina aamuina piristyäkseni (aivot kuulemma kuulevat mitä puhumme) d) Työpaikkahakemuksissa on pakko korostaa hyviä puolia vaikka tekisi mieli väliin tehdä ihan rehellinen hakemus tyyliin "paineensietokyky puuttuu täysin".

En ole kertonut että rahoitin opiskelijaelämää tekemällä satunnaisia rakkauden ammattilaisen töitä.

Ja mikä hämmentävintä asiassa, minusta tuntuu että ilman niitä kokemuksia minä en olisi minä, enkä ajattele että ne olisi saanut jäädä tekemättä.

En törmännyt koskaan mielenvikaisiin ihmisiin, enkä sellaisiin joilla olisi ollut jotain ihan eriskummallisia toiveita.

Yleensä miehet kaipasi läheisyyttä, mitä ei kotoa herunut. Aina ei edes sessioon liittynyt aktia, ihminen voi olla niin isosti läsnäolon puutteessa että maksaa siitä

Jos valehtelee läheisilleen  on melkoisen kiero ja ikävä tyyppi.

Peilaatko itseäsi ja haet vertaisapua?

Ei liity suoranaisesti kysymykseen mut valehteluun kyllä. 

Paluumuutin synnyinkaupunkiini ja alani töitä piti saada mutta täällä valinnanmahdollisuudet oli heikot eikä avoimia keskijohdon rekryjä ole auki. No, sit näin julkisella puolella sellaisen paikan mikä nyt lähimmin liippasi osaamista, kokemusta ja koulutustani vaikken ole koskaan ollut kiinnostunut jukkisen sektorin ko palvelualasta. Olen ollut koko työuran yksityisessä busineksessa. Pääsin haastatteluun jossa haastattelijana toimihenkilö rekrytoinnista vastaava henkilö ja 2 eri johtajaa. Olen itsekin varsin kokenut haastattelija koska olen rekrytoinut esihenkilö- ja päällikkötason työntekijöitä itsekin. Vedätin heitä kyllä ihan 6- 0 siitä miten kiinnostunut olen juuri tästä firmasta ja julkisen palvelun toteuttamisesta, miten olen pitkään katsellut muitakin heillä avoinnaolevia tehtäviä ja miten meinasin hakea jo 1/2 aiemmin erästä pestiä mutta.... ym ym. Kyselin paljon, kerroin täysin liioitellusti aikaisemmasta kokemuksestani julkisen sektorin yhteistyöstä jne. Tunsin siinä kohtaa jo miten vatsani sisältö kääntyi ympäri, olin aiemmassa työssäni juurikin suorastaan inhonnut ko sektorin kanssa työskentelyä, evvk. 

 Tein työtyylitestin ja sain paikan 2 h sen valmistumisen jälkeen. Toinen johtaja soitti ja sanoi että paikka on sinun. Jälkeenpäin rekrypuolen haastattelija vielä sanoi että he olivat päättäneet heti valinnastani kun olin poistunut huoneesta "tää oli tässä", ei tarvita enää haaststella muita jos minä vaan otan paikan vastaan. 

No, jokunen v vierähtänyt ko firmassa, toimenkuva muuttui organisaatiouudistuksen myötä vielä vähemmän kiinnostavaksi, en edes yritä esittää kiinnostustani, teen vain työni hyvin, tsemppaan itseäni ja koitan varoa sitä etten oikeasti joskus sano ääneen sitä mitä ajattelen. Olen opetellun ystävällinen, hymyilen ja nyökkäilen myöntymisen merkiksi siinä kohtaa missä pitää, sanon sitä mitä johtajisto haluaa kuulla ja esitän että olen "muka yksi heistä", vaikka en ole.

Nytkin tuskailen sitä miten selviän kunnialla tulevasta kehityskeskustelusta, kun pomo kysyy motivaatiosta, viihtymisestä ja hänen johtamistyylistään tms. Täytyy varmaan syödä pari lempisuklaapatukkaa aamulla että serotoniinitasot on korkealla että saan suustani ulos ne lauseet mitä tuossa kohtaa pitää sanoa.

Palkka on hyvä työmäärään ja vastivuuteen nähden, en ole varmaan ikinä päässyt näin helpolla kun olen päässyt viimeiset vuodet.

Rahavaroistani ja mihin / miten paljon sitä käytän mihinkin tulee kyllä vähän väliä lipsauteltua jotain valheellista. Enkänpidä sitä toisaalta edes valehteluna kun olen täysin omillani aina elänyt ihminen jon50+ ikäinen. En tiedä miksi minun edes pitää "sievistellä" rahankäyttöäni, koska miyä hemmettiä se kellekään edes kuuluu. Mutta tunnen lähipiirini ihmiset ja sen miten keskiverrosti kaikki ovat ksteellisia niille joilla on enemmän rahaa käytössä kuin itsellä. Kyllä minäkin kadehdin jollain tasolla heitä joilla on varaa ostaa isot rantatalot, kalliit hyvät autot, nökit, mstkustella, käyttää kotisiivoojaa ym ym. Joten en siis leveile sillä että mulla on ehkä enemmän rahaa käytössä kun muutamilla ystävillä enkä halua heille sitä mielikuvaa että olen heitä varakkaampi. Nytkin maksoin 250e koko kämpän ikkunoiden ja terassilasien pesusta, mielestäni se oli kohtuuhinta siitä vaivasta, mut joko en kerro sitä kellekään tai jos joku puhuu et ompas sulla puhtaat ikkunat et miten viitit pestä tms en todellakaan korjaa sitä et ostin sen palvelun. Toisaalta kertomatta jättäminen ei ole valehtelua ja edelleenkin.... mitä se kellekään kuuluukaan mitä teen rahoillani.

Iäkkäät vanhemmat on ne joille pitääkin vähän tai joskus paljonkin muuntaa totuutta, koska en halua huolestuttaa tai en vaan jaksa (halua) perustella heille jotain koska ei he edes oikeasti ymmärrä, elävät ihan eri maailmassa kuin minä. 

Koko edellinen (kauan aikaa sitten) ollut seurustelusuhteeni oli kyllä suurelta osin feikkausta. Ei kokonaan mutta enhän minä siihen voinut olla tyytyväinen millään muotoa. Oltiin jo keski-ikäisiä ja suhde tuntui karrikoidusti sanottuna välillä siltä kuin olisin ollut jonkun teinin tasolle jääneen kanssa vaikkakin tiesin ja osin ymmärsinkin hänen hankalan ja repivän elämäntilanteensa taustat. Ei en ollut tyytyväinen, tunnistin kuukausi kuukaudelta enemmän hänessä ei toivottuja luonteenpiirteitä ja tiesin että suhde loppuu ennenpitkää, mutta esitin että kaikki on ok koska ei ollut muutakaan, olit just se "ihan kiva kun on joku" ja olithan ihan hauskaa seuraa joskus.