Lue keskustelun säännöt.
Mikä yllätti eniten vanhemmuudessa?
03.05.2014 |
Haluaisin uteliaana lapsettomana kysyä, mikä yllätti vanhemmuudessa eniten. Mitä ette osanneet kuvitella ennen lasta? Mihin lemmikit/kummilapset/sukulaislapset eivät valmistaneet teitä?
Kommentit (82)
[quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 21:07"][quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 18:34"]
Se, että oikeasti tosi harva (esim. sukulaisista, ystävistä jne.) on kiinnostunut osallistumaan vapaaehtoisesti ja pyytämättä lapsen elämään paitsi työn puolesta (kerhotädit tms.) Se on yllättänyt miten yksinäistä elämä on ja kuinka pinnallisia jotkut aiemmat kaverisuhteet on olleet.
[/quote]
Kuvitteleeko joku oikeasti nykyään Suomessa, että lasten kasvatukseen osallistuisi naapurit, koko suku ja kaveripiiri?
Jossain Afrikan kyläyhteisössä tämä on vielä normaalia, mutta Suomessa, jossa hyvä jos naapurille edes päivää sanotaan.
[/quote]
No en kuvittele, vaikka rehellisesti sanottuna toivoisin näin olevan. Tällaista tämä suomalainen elämä on. Btw: olen naimisissa afrikkalaisen miehen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 21:38"][quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 21:07"][quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 18:34"]
Se, että oikeasti tosi harva (esim. sukulaisista, ystävistä jne.) on kiinnostunut osallistumaan vapaaehtoisesti ja pyytämättä lapsen elämään paitsi työn puolesta (kerhotädit tms.) Se on yllättänyt miten yksinäistä elämä on ja kuinka pinnallisia jotkut aiemmat kaverisuhteet on olleet.
[/quote]
Kuvitteleeko joku oikeasti nykyään Suomessa, että lasten kasvatukseen osallistuisi naapurit, koko suku ja kaveripiiri?
Jossain Afrikan kyläyhteisössä tämä on vielä normaalia, mutta Suomessa, jossa hyvä jos naapurille edes päivää sanotaan.
[/quote]
No en kuvittele, vaikka rehellisesti sanottuna toivoisin näin olevan. Tällaista tämä suomalainen elämä on. Btw: olen naimisissa afrikkalaisen miehen kanssa.
[/quote]
Burn :D
[quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 21:41"][quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 21:38"][quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 21:07"][quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 18:34"]
Se, että oikeasti tosi harva (esim. sukulaisista, ystävistä jne.) on kiinnostunut osallistumaan vapaaehtoisesti ja pyytämättä lapsen elämään paitsi työn puolesta (kerhotädit tms.) Se on yllättänyt miten yksinäistä elämä on ja kuinka pinnallisia jotkut aiemmat kaverisuhteet on olleet.
[/quote]
Kuvitteleeko joku oikeasti nykyään Suomessa, että lasten kasvatukseen osallistuisi naapurit, koko suku ja kaveripiiri?
Jossain Afrikan kyläyhteisössä tämä on vielä normaalia, mutta Suomessa, jossa hyvä jos naapurille edes päivää sanotaan.
[/quote]
No en kuvittele, vaikka rehellisesti sanottuna toivoisin näin olevan. Tällaista tämä suomalainen elämä on. Btw: olen naimisissa afrikkalaisen miehen kanssa.
[/quote]
Burn :D
[/quote]
Siis piti vielä lisätä että tämä kommentti siksi että pääsit näpäyttämään edellistä :)
[quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 21:41"][quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 21:38"][quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 21:07"][quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 18:34"]
Se, että oikeasti tosi harva (esim. sukulaisista, ystävistä jne.) on kiinnostunut osallistumaan vapaaehtoisesti ja pyytämättä lapsen elämään paitsi työn puolesta (kerhotädit tms.) Se on yllättänyt miten yksinäistä elämä on ja kuinka pinnallisia jotkut aiemmat kaverisuhteet on olleet.
[/quote]
Kuvitteleeko joku oikeasti nykyään Suomessa, että lasten kasvatukseen osallistuisi naapurit, koko suku ja kaveripiiri?
Jossain Afrikan kyläyhteisössä tämä on vielä normaalia, mutta Suomessa, jossa hyvä jos naapurille edes päivää sanotaan.
[/quote]
No en kuvittele, vaikka rehellisesti sanottuna toivoisin näin olevan. Tällaista tämä suomalainen elämä on. Btw: olen naimisissa afrikkalaisen miehen kanssa.
[/quote]
Burn :D
[/quote]
Siis piti vielä lisätä että tämä kommentti siksi että pääsit näpäyttämään edellistä :)
[quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 20:55"]
Aika ylimielistä tehdä tuollaisia yleistyksiä ätiyden ihanuudesta ja lasta kohtaan tunnetun rakkauden rajattomuudesta. Miltä tuo mahtaa tuntua niistä vanhemmista, joille vanhemmuus on vaikea asia ja tunteet jotakin muuta kuin pohjatonta rakkautta?
[/quote]
Eikö tämä aloitus ollutkaan, että mikä yllätti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä asenteet ovat todella kovia.
Tuntemattomat ihmiset kaupassa mulkoilevat ja tuijottavat, kun yrität asioida kahden kiukuttelevan taaperon kanssa. Puistossa toiset vanhemmat tuijottavat, kun joudun väkivalloin kahlitsemaan kärryyn turvavöihin potkivat ja huutavat taaperot, jotta pääsisimme kotimatkalle päiväunien lähestyessä. Kukaan ei tee elettäkään auttaakseen. Lapsettomiin "ammattilaisiin", syystä että heillä ei oikeasti ole mitään hajua, millaista lasten kanssa eläminen voi olla. En kestä sitä "tietämyksen" määrää, joka ei perustu kuin kirjatietoon ja vieraiden lapsiin. Meidänkin lapset ovat päiväkodissa kuin enkeleitä, ja tämä on tosi. Käyvät osa-aikaisina, joten eivät osaa rentoutua siellä.
Olen nro49.
se yllätti, että rakkaus lapseen ei tullut heti. Oikeastaan vasta jossain 6kk kohdalla. Ja että vaikka vauva nukkuu paljon, itse ei voi nukkua, koska sen unet on vartin. Sekin yllätti, miten rajoittavaa vauvan kanssa elo on äidille, kun kukaan muu ei kelpaa rauhoittamaan. Ja se, että omaa vauvaansa voi vihata, ja joutua menemään toiseen huoneeseen vaikka vauva itkee ettei satuta häntä.
3-vuotiaan kanssa on sitten jo todella mukavaa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 22:23"]se yllätti, että rakkaus lapseen ei tullut heti. Oikeastaan vasta jossain 6kk kohdalla. Ja että vaikka vauva nukkuu paljon, itse ei voi nukkua, koska sen unet on vartin. Sekin yllätti, miten rajoittavaa vauvan kanssa elo on äidille, kun kukaan muu ei kelpaa rauhoittamaan. Ja se, että omaa vauvaansa voi vihata, ja joutua menemään toiseen huoneeseen vaikka vauva itkee ettei satuta häntä.
3-vuotiaan kanssa on sitten jo todella mukavaa :)
[/quote]
Tulipas paha mieli.
Yllätti ehkäpä se, että neljässä kuukaudessakaan en ole vielä tajunnut, että tämä äitiyden tila on pysyvä... Eli tosiaan kuten joku muukin kirjoitti, tavallaan "projektityyppisesti" odottaa, että elämä jossain vaiheessa palaa ns. normaaliksi. Vaikka tietääkin, että näin ei tule käymään :)
Täytyy muuten sanoa, että esim. pätkätöitä tehneenä on hyvin vaikea kuvitella työsuhdetta, joka vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu... Samojen tyyppien kanssa, samassa paikassa päivästä toiseen ja jonka vain lomat keskeyttävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, että miten helposti vauvaa esittelemällä yksin liikkuva isä saa esim. puistossa varatuilta naisilta pillua.
Että miten voi rakastaa yli kaiken tyyppiä, joka kiljunnallaan herättää sinut vähintään kerran tunnissa jokainen yö vuoden ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, että en rakastunutkaan lapseeni. Jo 10 vuotta kulunut eikä rakkautta vain ole häneen, huolta ja kiintymystä kylläkin. Esimerkiksi rakkauteni mieheeni on paljon suurempi ja tunnen siit äsuurta häpeää.
Se, kuinka julma paikka maailma on. Nyt kun katselee asioita uudesta näkökulmasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 23:32"]
Se, kuinka julma paikka maailma on. Nyt kun katselee asioita uudesta näkökulmasta.
[/quote]
Jep, etenkin lapsiin kohdistuva pahuus saa aivan uuden merkityksen. Tuska tuntuu kehossa asti. Siis silloin kun lapsi on vielä vauva nämä fyysiset tunteet ovat olleet kaikkein voimakkaimmillaan.
Kuinka paljon omaa lasta voi rakastaa ja että se arki lapsen kanssa ei ollutkaan tylsää ja miten rutiinit lapsen kanssa oikeasti helpottaa elämää. Oman ajatusmaailman muuttuminen mustavalkoisesta värillisemmäksi. Oikeastaan kaikki mitä oli etukäteen kuvitellut yllätti. Vanhemmuus on niin kokonaisvaltaista että ei niitä kaikkia tunteita voi etukäteen edes aavistaa.
Joo, rutiinien tärkeys. Lapsi ollut aina helppo hoidettava, mutta rutiinit tekee silti päivistä sujuvampia. En ikinä ennen tajunnut rutiinien ja kellon aikojen kanssa nipottamista, vaikka lasten hoito tuttua olikin.
Se, että kaikki kliseet pätivät minuunkin: leijonanemo kuoriutuu, kun joku uhkaa lastani, puhumme miehen kanssa harvinaisilla kahdenkeskisillä ravintolapäivällisillä lähinnä lapsista, seksin määrä on vähentynyt massiivisesti, ennen niin kukoistava parisuhde on muutenkin koetuksella... Rakkaus lapseen on niin syvälle menevää, että sen voimakkuus yllätti, vaikka äidinrakkaudesta tietenkin "tiesi" mutta ei sitten kuitenkaan. Hormoniöverit kummankin lapsen vauva-aikana ovat tulleet puun takaa - olen ihan sekobolsti hormonipäissäni ja imetys ylläpitää tätä vaihetta yllättävän kauan. Sekin yllätti, että miten maailman rakkaimmat olennot voivat saada minut niin silmittömän raivon ja ärtymyksen valtaan. Se, miten vaivalloista joka paikkaan lähtö on kahden lapsen kanssa, joista toinen on vauva ja toisella toiminnanohjauksessa vaikeuksia, eli suomeksi kaikki lähdöt on helvetillistä vääntöä ja sääntöä riippumatta siitä, ollaanko lähdössä hammaslääkäriin tai huvipuistoon. Se KUINKA massiivisesti elämämme todella muuttui lasten myötä. Se, kuinka usein haluaisin vaan paeta ja jättää kaikki rasittava paska. Ja se kuinka todellisuudessa teen kaikkeni, että lapsillani on kaikki hyvin. Se, että murehdin jo nyt että meiltä ei jää mainittavaa omaisuutta lapsillemme... se että mietin nykyään kaiken lasten kautta.
Se, että joku on aina iholla. Se,että wc- käynnitkään eivät ole yksityistä aikaa, se , että kinastellaan kumpi ripustaa pyykit, kun se on omaa aikaa, kuinka pienillä unilla voi toimia, miten huolestunut voi olla, jos toinen ei esim syö, kuinka paljon voi sattua toisen puolesta, miten rakkaus omaan puolisoon on aivan toisarvoista verrattuna rakkauteen omaan lapseen, miten paljon tein töitö, miten fiksuja he ovatkaan
Olin jo lähemmäs 30 kun sain esikoiseni. Mikään ei yllättänyt, kun tiesin entuudestaan että vauvat itkee ja vanhempana niillä on ehkä uhma. Osasin suhtautua niihin paremmin. Ainoa että loppu elämän mittainen huoli ja rakkauden määrä yllätti. Aina olen ajatellut ettei ketään voi rakastaa niin paljon kuin omaa lastaan, mutta kun lapsen sai, rakkauden määrä oli käsittämätön. Lisäksi hieman yllätti että synnytys ei aina mene niin kuin elokuvissa, toki senkin tiesin, mutta oletin että kun vauvan syliin saan, tihrustan muutaman onnen kyyneleen ja katson lastani että hän on niin kaunis. Lähinnä kun synnytys kesti kauan loppu vaiheessa halusin hänet vaan ulos. Kun sain hänet syliini, katsoin että aha, tän näköinen kaveri. Rakkaus ei syttynyt heti. Mutta muutaman päivän kuluessa kun olin toipunut synnytyksestä vahva rakkaus häntä kohtaan kyllä tuli.
[quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 21:24"]
itse olen vela ja luen ammatillisella mielenkiinnolla näitä ja ihmettelen miksi jotkut laspettomat kommentoivat negatiivisesti, tämähä ei heille edes kuulu?!
[/quote]Missä on negatiivisia kommentteja?