Lue keskustelun säännöt.
Äitini ei arvosta minua
12.12.2020 |
Olen +nelikymppinen, urallani hyvin menestynyt nainen. Minulla on perhe ja ihana koti. Olen itse tyytyväinen elämääni, vaikka toki välillä on sekä kodissa että itsessä myös parantamisen varaa.
Olen viimeisen vuoden aikana kuitenkin yhtäkkiä huomannut, miten äitini puhuu minulle, kuin olisin aina altavastaaja tai jopa epäonnistuja. Sen sijaan veljeni on jatkuvasti voittaja. Minun saamani palkankorotus oli "yllättävää", veljeni taas "ansaittua". Minun kotonani äiti alkaa siivoamaan ja voivottelee sotkuisuutta (meillä ei ole sotkuista, lapsetkin ovat jo muuttaneet pois), veljen luona taas istuu kahvipöytään ja katsoo, miten ihanasti heidän lapsensa jättävät "rennosti vaatteet eteisen lattialle". Minä olin huono äiti, kun olin kotona molempien lapsien kanssa 3 vuotta ennen kuin palasin työelämään. Veli on löytänyt upean vaimon itselleen. Heidän ei tarvitse laittaa lapsia hoitoon ennen kuin he ovat 3-vuotiaita. Jne. jne. jne.
Veljen kanssa meillä on hyvät välit, joita en aio rasittaa tällaisilla ajatuksilla. Mutta onko muilla vastaavia kokemuksia? Ja miksi annan äitini mielipiteiden vaikuttaa mielialaani välillä liikaakin?
Kommentit (34)
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat pääsevät vielä aikuisenkin ihon alle tavalla, mikä ei muissa suhteissa toteudu.
Näyttää siltä, että haet äidiltäsi jotain mitä et koskaan tule saamaan. Itsellä oli samankaltainen kamppailu ja jouduin syvän masennuksen valtaan laittaessani vanhemmille aikuisen rajat. Koin syyllisyyttä valtavia määriä siksi, että päätin olla heille vertainen aikuinen heiltä lupaa kysymättä. Luultavasti vieläkin ovat hämmentyneitä ja jopa loukkaantuneita, muuta itse saavutin rauhan.
Omassa tilanteessa tärkeintä oli tunnustaa tosiasiat (en koskaan saa mitä kaipaan) ja toisaalta antaa itselleni lupa asettaa rajat samoilla kriteereillä mitä teen muissakin ihmissuhteissa. Vaikeaa, mutta mahdollista.
Mitä sotkuisempi vanhempi-lapsi-suhde on, sitä vaikeampi lapsen on aikuisenakaan toimia itseään kunnioittaen ja vaatien reilua kohtelua. Terveessä suhteessa lapsen on helpompi laittaa vaikka välit poikki eikä nämä ihmiset pysty tajuamaan, miten vaikeaa se voi jollekin toiselle olla.
Äitisi on sinulle heikko piste ja heti kun myönnät tämän ja anna sen itsellesi ”anteeksi”, alkaa muutkin asiat pikkuhiljaa työntämällä parantua.
Voimia matkaan!
Erityinen kiitos sinulle, joka kirjoitit tämän kommentin. Koitan löytää tuon "itselle anteeksi antamisen".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mahtaako arvostaa omaa naiseuttaan, heijastaa omiaan sinuun.
Oletko koskaan kertonut suoraan äidillesi miltä sinusta tuntuu? Itselläni oli juurikin samantapainen tilanne. Veljeni korkeakoulutettu ym. menestynyt elämässään toisin kuin minä. Päädyin helposti ns. sylkykupiksi ja vertailun kohteeksi äitini kokiessa turhautumisen tunteitaan.
Sitten päätin, että nyt saa riittää. Arvostelu sekä vertailu. Istutin äitini alas ja kerroin suoraan oman näkökulmani hänen käyttäytymisestään/puheistaan. Äidin ensireaktio oli järkytys. Hän ei ollut tiedostanut sanovansa välillä hyvinkin loukkaavia asioita saatikka tietoisesti vertaillut meitä. Pyyteli heti anteeksi ja keskustelimme tovin..
Nyt välimme ovat paremmat kuin koskaan aiemmin :) Olen puhunut myöskin veljeni kanssa. ("Veljen kanssa meillä on hyvät välit, joita en aio rasittaa tällaisilla ajatuksilla." näin minäkin ajattelin aluksi, mutta onneksi muutin mieleni.)
Uskon, että puhumalla asiat selviää.. Aina kannattaa edes yrittää!
Vierailija kirjoitti:
Mahtaako arvostaa omaa naiseuttaan, heijastaa omiaan sinuun.
Tämä on myös tärkeä pointti! Kiitos sen esiin nostamisesta.
Aloittaja jatkaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.vauva.fi/keskustelu/3973250/miten-lapset-viela-vuosienkin-j…
Tässä yksi tuoreimpia aihetta käsitteleviä keskusteluja.
Kiitos tästä linkistä. Se herätti ajattelemaan äitiäni myös isovanhempana lapsilleni. Hekin ovat joutuneet (eivät tosin sitä ehkä tiedosta - ainakaan vielä) perheessä/suvussa jatkuvasti altavastaajiksi. Tyttäreni valmistujaisia ennen äitini laittoi viestin, että "ei kai sinne pidä pukeutua". Veljeni lapsen juhliin hän kävi heti ostamassa uuden puvun.
Olen varmasti pöhkö, kun jumitan nyt tässä asiassa, mutta täytynee käsitellä sitä niin, että pääsee lopulta vapaasti eteenpäin.
Kuulostaa niin minun äidiltäni. Tosin en ole sisaruksistani ainut, kenen perheen juhliin äitini menee arkivaatteissa. Olemme yhdessä päättäneet, ettemme ota sitä mitenkään henkilökohtaisesti. Ollaan tyytyväisiä, jos yleensäkään tulee paikalle.
Kun järjestin omia lakkiaisiani, vanhempieni luona (äitini ei siis osallistunut järjestelyihin mitenkään), äitini suuttui, kun laitoin pöytäliinan pöydälle, johon katoin kahvitarjoilun. Antoi kuitenkin liinan olla, kun lupasin, että pesen sen juhlien jälkeen. Oli kuitenkin naama nurinpäin koko juhlien ajan.
Mutta nämä asiat on vaan pitänyt käsitellä ja oppia elämään niiden kanssa. Pyrin pitämään välini äitiini etäisen kohteliaana. Silloin kaikki menee hyvin. Mutta kun liian kauan menee hyvin, unohtaa, ettei läheisempi kanssakäyminen toimi. Ja taas kosahtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja jatkaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja jatkaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.vauva.fi/keskustelu/3973250/miten-lapset-viela-vuosienkin-j…
Tässä yksi tuoreimpia aihetta käsitteleviä keskusteluja.
Kiitos tästä linkistä. Se herätti ajattelemaan äitiäni myös isovanhempana lapsilleni. Hekin ovat joutuneet (eivät tosin sitä ehkä tiedosta - ainakaan vielä) perheessä/suvussa jatkuvasti altavastaajiksi. Tyttäreni valmistujaisia ennen äitini laittoi viestin, että "ei kai sinne pidä pukeutua". Veljeni lapsen juhliin hän kävi heti ostamassa uuden puvun.
Olen varmasti pöhkö, kun jumitan nyt tässä asiassa, mutta täytynee käsitellä sitä niin, että pääsee lopulta vapaasti eteenpäin.
Et ole pöhkö, vaan kyseessä todellinen ja kipeä asia. Ethän ohita sitä, koska se on asia, joka vaikuttaa itsesi lisäksi lapsiisi haitallisesti.
Itse ihmettelen nyt näitä asioita:
Miksen huomannut asiaa aiemmin?
Eikö veljenikään huomannut sitä?
Onko äitini tietoinen tästä?
Onko tällä mitään väliä - johon tuo lainaamani ihminen jo vastasikin.
Näihin kysymyksiin saat varmasti vastauksen aikanaan. :)
Aloittaja jatkaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä ota sanoja itsesi. Äitisi on vanhanaikainen, pojat ja tytöt ovat kasvatettu hyvin eri tavalla, joissakin perheissä hyvä näin. Pojat ovat poikia, heiltä ei vaadita huolellisuutta ja käytöstapoja. Tytöiltä senkin edestä. Nainen on kodin hengetär. Miehelle riittää kun hän tuo leivän pöytään.
Ymmärrän sen, että äitini on nykyajan mittapuilla vanhanaikainen. Silti ei tunnu mukavalta, että olen jotenkin "veljeni varjossa". Anteeksi typerä kielikuva, en keksinyt parempaa tähän hetkeen.
Pointti kai onkin tässä: miksi olen yhtäkkiä alkanut kaivata äidiltäni jonkinlaista arvostusta/hyväksyntää? Onko joku muukin herännyt nelikymppisenä pohtimaan tällaisia asioita?
Ikäkriisi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja jatkaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat pääsevät vielä aikuisenkin ihon alle tavalla, mikä ei muissa suhteissa toteudu.
Näyttää siltä, että haet äidiltäsi jotain mitä et koskaan tule saamaan. Itsellä oli samankaltainen kamppailu ja jouduin syvän masennuksen valtaan laittaessani vanhemmille aikuisen rajat. Koin syyllisyyttä valtavia määriä siksi, että päätin olla heille vertainen aikuinen heiltä lupaa kysymättä. Luultavasti vieläkin ovat hämmentyneitä ja jopa loukkaantuneita, muuta itse saavutin rauhan.
Omassa tilanteessa tärkeintä oli tunnustaa tosiasiat (en koskaan saa mitä kaipaan) ja toisaalta antaa itselleni lupa asettaa rajat samoilla kriteereillä mitä teen muissakin ihmissuhteissa. Vaikeaa, mutta mahdollista.
Mitä sotkuisempi vanhempi-lapsi-suhde on, sitä vaikeampi lapsen on aikuisenakaan toimia itseään kunnioittaen ja vaatien reilua kohtelua. Terveessä suhteessa lapsen on helpompi laittaa vaikka välit poikki eikä nämä ihmiset pysty tajuamaan, miten vaikeaa se voi jollekin toiselle olla.
Äitisi on sinulle heikko piste ja heti kun myönnät tämän ja anna sen itsellesi ”anteeksi”, alkaa muutkin asiat pikkuhiljaa työntämällä parantua.
Voimia matkaan!
Erityinen kiitos sinulle, joka kirjoitit tämän kommentin. Koitan löytää tuon "itselle anteeksi antamisen".
Ei kannata kiirehtiä, kaikki ymmärrys tulee sitten aikanaan omassa luonnollisessa järjestyksessään. Myös se, että oppii olemaan itselleen armollisempi ja hyväksymään asiat, joissa itsekään ei ole osannut toimia paremmin, ja päästämään niistä irti. Mitään todellista sisäistä muutosta ei saada aikaan pakolla, vaan sen sisäisen oivalluksen ja syvemmän ymmärryksen aika tulee sitten, kun on sen aika. Usein se voi tulla esim. kun tarpeeksi kauan on katsonut jotain asiaa silmästä silmään ja yrittänyt ja sitten ei enää jaksa ja on viimein valmis päästämään irti.
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja jatkaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä ota sanoja itsesi. Äitisi on vanhanaikainen, pojat ja tytöt ovat kasvatettu hyvin eri tavalla, joissakin perheissä hyvä näin. Pojat ovat poikia, heiltä ei vaadita huolellisuutta ja käytöstapoja. Tytöiltä senkin edestä. Nainen on kodin hengetär. Miehelle riittää kun hän tuo leivän pöytään.
Ymmärrän sen, että äitini on nykyajan mittapuilla vanhanaikainen. Silti ei tunnu mukavalta, että olen jotenkin "veljeni varjossa". Anteeksi typerä kielikuva, en keksinyt parempaa tähän hetkeen.
Pointti kai onkin tässä: miksi olen yhtäkkiä alkanut kaivata äidiltäni jonkinlaista arvostusta/hyväksyntää? Onko joku muukin herännyt nelikymppisenä pohtimaan tällaisia asioita?
Ikäkriisi
Kyllä tai muut elämän käännekohdat tai kriisit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja jatkaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat pääsevät vielä aikuisenkin ihon alle tavalla, mikä ei muissa suhteissa toteudu.
Näyttää siltä, että haet äidiltäsi jotain mitä et koskaan tule saamaan. Itsellä oli samankaltainen kamppailu ja jouduin syvän masennuksen valtaan laittaessani vanhemmille aikuisen rajat. Koin syyllisyyttä valtavia määriä siksi, että päätin olla heille vertainen aikuinen heiltä lupaa kysymättä. Luultavasti vieläkin ovat hämmentyneitä ja jopa loukkaantuneita, muuta itse saavutin rauhan.
Omassa tilanteessa tärkeintä oli tunnustaa tosiasiat (en koskaan saa mitä kaipaan) ja toisaalta antaa itselleni lupa asettaa rajat samoilla kriteereillä mitä teen muissakin ihmissuhteissa. Vaikeaa, mutta mahdollista.
Mitä sotkuisempi vanhempi-lapsi-suhde on, sitä vaikeampi lapsen on aikuisenakaan toimia itseään kunnioittaen ja vaatien reilua kohtelua. Terveessä suhteessa lapsen on helpompi laittaa vaikka välit poikki eikä nämä ihmiset pysty tajuamaan, miten vaikeaa se voi jollekin toiselle olla.
Äitisi on sinulle heikko piste ja heti kun myönnät tämän ja anna sen itsellesi ”anteeksi”, alkaa muutkin asiat pikkuhiljaa työntämällä parantua.
Voimia matkaan!
Erityinen kiitos sinulle, joka kirjoitit tämän kommentin. Koitan löytää tuon "itselle anteeksi antamisen".
Ei kannata kiirehtiä, kaikki ymmärrys tulee sitten aikanaan omassa luonnollisessa järjestyksessään. Myös se, että oppii olemaan itselleen armollisempi ja hyväksymään asiat, joissa itsekään ei ole osannut toimia paremmin, ja päästämään niistä irti. Mitään todellista sisäistä muutosta ei saada aikaan pakolla, vaan sen sisäisen oivalluksen ja syvemmän ymmärryksen aika tulee sitten, kun on sen aika. Usein se voi tulla esim. kun tarpeeksi kauan on katsonut jotain asiaa silmästä silmään ja yrittänyt ja sitten ei enää jaksa ja on viimein valmis päästämään irti.
Emmekö siis pysty kehittämään itseämme? Täytyykö aina odottaa, että on valmis päästämään irti? Järkevämpää olisi tiedostaa asia ja toimia sen mukaisesti. Mutta tunteet taitavat sekoittaa ajattelumme.
On naiivia ajatella, että ikä tuo automaattisesti ymmärrystä ja järkeä. Lähihoitajana näen myös niitä vanhuksia, jotka ovat suoraan sanottuna hölmöjä tai jopa ilkeitä. Siinä nähdään se, ettei olla aikanaan osattu käsitellä tunteita. Ei sitä enää vanhuksena voi oppia. Aloittajan kannattaa iloita siitä, että on vielä hyvin aikaa miettiä asioita ja mahdollisuus puhua äidille, kun hän vielä on elossa. Ei tarvitse sitten itse katkerana kiukutella palvelutalossa kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään arvosta sinua. Olet itsetunnoton valittaja, uhriutuja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja jatkaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat pääsevät vielä aikuisenkin ihon alle tavalla, mikä ei muissa suhteissa toteudu.
Näyttää siltä, että haet äidiltäsi jotain mitä et koskaan tule saamaan. Itsellä oli samankaltainen kamppailu ja jouduin syvän masennuksen valtaan laittaessani vanhemmille aikuisen rajat. Koin syyllisyyttä valtavia määriä siksi, että päätin olla heille vertainen aikuinen heiltä lupaa kysymättä. Luultavasti vieläkin ovat hämmentyneitä ja jopa loukkaantuneita, muuta itse saavutin rauhan.
Omassa tilanteessa tärkeintä oli tunnustaa tosiasiat (en koskaan saa mitä kaipaan) ja toisaalta antaa itselleni lupa asettaa rajat samoilla kriteereillä mitä teen muissakin ihmissuhteissa. Vaikeaa, mutta mahdollista.
Mitä sotkuisempi vanhempi-lapsi-suhde on, sitä vaikeampi lapsen on aikuisenakaan toimia itseään kunnioittaen ja vaatien reilua kohtelua. Terveessä suhteessa lapsen on helpompi laittaa vaikka välit poikki eikä nämä ihmiset pysty tajuamaan, miten vaikeaa se voi jollekin toiselle olla.
Äitisi on sinulle heikko piste ja heti kun myönnät tämän ja anna sen itsellesi ”anteeksi”, alkaa muutkin asiat pikkuhiljaa työntämällä parantua.
Voimia matkaan!
Erityinen kiitos sinulle, joka kirjoitit tämän kommentin. Koitan löytää tuon "itselle anteeksi antamisen".
Ei kannata kiirehtiä, kaikki ymmärrys tulee sitten aikanaan omassa luonnollisessa järjestyksessään. Myös se, että oppii olemaan itselleen armollisempi ja hyväksymään asiat, joissa itsekään ei ole osannut toimia paremmin, ja päästämään niistä irti. Mitään todellista sisäistä muutosta ei saada aikaan pakolla, vaan sen sisäisen oivalluksen ja syvemmän ymmärryksen aika tulee sitten, kun on sen aika. Usein se voi tulla esim. kun tarpeeksi kauan on katsonut jotain asiaa silmästä silmään ja yrittänyt ja sitten ei enää jaksa ja on viimein valmis päästämään irti.
Emmekö siis pysty kehittämään itseämme? Täytyykö aina odottaa, että on valmis päästämään irti? Järkevämpää olisi tiedostaa asia ja toimia sen mukaisesti. Mutta tunteet taitavat sekoittaa ajattelumme.
Tässähän on kommenteissa jo puhuttu siitä kehittämisestä eli kyllä todellakin pystyy. Tarkoitin vaan sitä, että voi helposti tulla turhautuminen, kun nämä asiat etenevät yleensä hitaasti. Traumasta toipumisessa ei auta suoraviivainen järkeily ja suorittaminen, vaan syvemmän ymmärryksen saavuttaminen ottaa aikaa.
Samaa mieltä, että äitiä on turha yrittää korjata. Keskittyisin enemmän työstämään omaa itsevarmuutta ja itsenäistymistä niin, ettei äidin hyväksyntä ole enää tarpeen eivätkä sanat loukkaa. Luultavasti se tarkoittaa vähintäänkin henkistä etääntymistä ja se on valitettavasti joskus ainoa keino.
Itselle tämä oli aivan ehdoton ei ja mielummin kärsin kuin loukkasin vanhempia etäännyttämällä heidät. Pääsin kuitenkin asian kanssa sinuiksi ja nykyään olen paljon onnellisempi.