Lue keskustelun säännöt.
Äitini ei arvosta minua
12.12.2020 |
Olen +nelikymppinen, urallani hyvin menestynyt nainen. Minulla on perhe ja ihana koti. Olen itse tyytyväinen elämääni, vaikka toki välillä on sekä kodissa että itsessä myös parantamisen varaa.
Olen viimeisen vuoden aikana kuitenkin yhtäkkiä huomannut, miten äitini puhuu minulle, kuin olisin aina altavastaaja tai jopa epäonnistuja. Sen sijaan veljeni on jatkuvasti voittaja. Minun saamani palkankorotus oli "yllättävää", veljeni taas "ansaittua". Minun kotonani äiti alkaa siivoamaan ja voivottelee sotkuisuutta (meillä ei ole sotkuista, lapsetkin ovat jo muuttaneet pois), veljen luona taas istuu kahvipöytään ja katsoo, miten ihanasti heidän lapsensa jättävät "rennosti vaatteet eteisen lattialle". Minä olin huono äiti, kun olin kotona molempien lapsien kanssa 3 vuotta ennen kuin palasin työelämään. Veli on löytänyt upean vaimon itselleen. Heidän ei tarvitse laittaa lapsia hoitoon ennen kuin he ovat 3-vuotiaita. Jne. jne. jne.
Veljen kanssa meillä on hyvät välit, joita en aio rasittaa tällaisilla ajatuksilla. Mutta onko muilla vastaavia kokemuksia? Ja miksi annan äitini mielipiteiden vaikuttaa mielialaani välillä liikaakin?
Kommentit (34)
Älä ota sanoja itsesi. Äitisi on vanhanaikainen, pojat ja tytöt ovat kasvatettu hyvin eri tavalla, joissakin perheissä hyvä näin. Pojat ovat poikia, heiltä ei vaadita huolellisuutta ja käytöstapoja. Tytöiltä senkin edestä. Nainen on kodin hengetär. Miehelle riittää kun hän tuo leivän pöytään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taidat olla ”syntipukkilapsi” ja veljesi ”kultainen lapsi”.
Vierailija kirjoitti:
Mitä sinä toivoisit äidiltäsi? Uskallatko sanoa sitä meille? Entä äidillesi?
Jotain kumman hyväksyntää olen kai alkanut kaipaamaan. En osaa selittää sitä tämän enempää: toivoisin, että hän näyttäisi ymmärtävänsä sen, miten paljon olen tehnyt töitä saavutusteni eteen.
Ja kyllä, ymmärrän, että ns. vikaa on omassakin päässäni. Aikuisena naisena minun tulisi kai osata käsitellä tällaisia asioita. Mutta en voi mitään sille, että on alkanut tuntua pahalta nämä äitini kommentit.
Vierailija kirjoitti:
Älä ota sanoja itsesi. Äitisi on vanhanaikainen, pojat ja tytöt ovat kasvatettu hyvin eri tavalla, joissakin perheissä hyvä näin. Pojat ovat poikia, heiltä ei vaadita huolellisuutta ja käytöstapoja. Tytöiltä senkin edestä. Nainen on kodin hengetär. Miehelle riittää kun hän tuo leivän pöytään.
Tuo nyt ei auta kauheasti ap:ta, joka kärsii syrjivästä kohtelusta. Ei tuo ole normaalia käytöstä omalta vanhemmalta ja eikä pidä olla vain ”ottamatta itseensä” ja jälleen kerran tulla ohitetuksi omine tunteineen.
Opettele vertailuvapaaksi. Se rentouttaa ja auttaa elämään täysin omaa elämää oman näköisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taidat olla ”syntipukkilapsi” ja veljesi ”kultainen lapsi”.
Valitettavasti, tältä on alkanut tuntumaan viime aikoina. Pari vuotta sitten en edes kiinnittänyt asiaan huomiota. Nyt, kun olen asiaa ajatellut, en pääse sen yli. Pitänee ottaa asia puheeksi äidin kanssa. (Heti tämän toteamisen jälkeen ajattelin, että äitini ei varmasti halua joutua sellaiseen tilanteeseen ja todennäköisesti sanoo minun olevan turhamainen tai vainoharhainen. Kertoo tuokin tilanteesta jotain.)
Vierailija kirjoitti:
Opettele vertailuvapaaksi. Se rentouttaa ja auttaa elämään täysin omaa elämää oman näköisesti.
Hieno ja kannustava sana! Otan asiasta selvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä ota sanoja itsesi. Äitisi on vanhanaikainen, pojat ja tytöt ovat kasvatettu hyvin eri tavalla, joissakin perheissä hyvä näin. Pojat ovat poikia, heiltä ei vaadita huolellisuutta ja käytöstapoja. Tytöiltä senkin edestä. Nainen on kodin hengetär. Miehelle riittää kun hän tuo leivän pöytään.
Ymmärrän sen, että äitini on nykyajan mittapuilla vanhanaikainen. Silti ei tunnu mukavalta, että olen jotenkin "veljeni varjossa". Anteeksi typerä kielikuva, en keksinyt parempaa tähän hetkeen.
Pointti kai onkin tässä: miksi olen yhtäkkiä alkanut kaivata äidiltäni jonkinlaista arvostusta/hyväksyntää? Onko joku muukin herännyt nelikymppisenä pohtimaan tällaisia asioita?
Aloittaja jatkaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taidat olla ”syntipukkilapsi” ja veljesi ”kultainen lapsi”.
Valitettavasti, tältä on alkanut tuntumaan viime aikoina. Pari vuotta sitten en edes kiinnittänyt asiaan huomiota. Nyt, kun olen asiaa ajatellut, en pääse sen yli. Pitänee ottaa asia puheeksi äidin kanssa. (Heti tämän toteamisen jälkeen ajattelin, että äitini ei varmasti halua joutua sellaiseen tilanteeseen ja todennäköisesti sanoo minun olevan turhamainen tai vainoharhainen. Kertoo tuokin tilanteesta jotain.)
Tutustu narsismiin (erit. ns. ohutnahkainen narsisti), aiheesta on runsaasti kirjoja ja videoita ja keskusteluja vauvallakin. Todennäköisesti äitisi kieltää kaiken ja syyttää sinua lisää, jos on todella kyse tästä, eikä siten tule todennäköisesti koskaan ymmärtämään sinua. Keskustelu tästä asiasta siten tuleekin antamaan sinulle paljon tärkeää tietoa äidistäsi. Narsistisia piirteitä on monentasoisia, mutta yhtä lailla ne vaikuttavat haitallisesti ihmissuhteisiin. Meitä aikuisia lapsia on paljon. Onnea matkaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja jatkaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä ota sanoja itsesi. Äitisi on vanhanaikainen, pojat ja tytöt ovat kasvatettu hyvin eri tavalla, joissakin perheissä hyvä näin. Pojat ovat poikia, heiltä ei vaadita huolellisuutta ja käytöstapoja. Tytöiltä senkin edestä. Nainen on kodin hengetär. Miehelle riittää kun hän tuo leivän pöytään.
Ymmärrän sen, että äitini on nykyajan mittapuilla vanhanaikainen. Silti ei tunnu mukavalta, että olen jotenkin "veljeni varjossa". Anteeksi typerä kielikuva, en keksinyt parempaa tähän hetkeen.
Pointti kai onkin tässä: miksi olen yhtäkkiä alkanut kaivata äidiltäni jonkinlaista arvostusta/hyväksyntää? Onko joku muukin herännyt nelikymppisenä pohtimaan tällaisia asioita?
Sinulla on tullut mitta täyteen? Olet alkanut pohtimaan äitiyttä lisää esim. omien lasten tai iän myötä?
https://www.vauva.fi/keskustelu/3973250/miten-lapset-viela-vuosienkin-j…
Tässä yksi tuoreimpia aihetta käsitteleviä keskusteluja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
https://www.vauva.fi/keskustelu/3973250/miten-lapset-viela-vuosienkin-j…
Tässä yksi tuoreimpia aihetta käsitteleviä keskusteluja.
Kiitos tästä linkistä. Se herätti ajattelemaan äitiäni myös isovanhempana lapsilleni. Hekin ovat joutuneet (eivät tosin sitä ehkä tiedosta - ainakaan vielä) perheessä/suvussa jatkuvasti altavastaajiksi. Tyttäreni valmistujaisia ennen äitini laittoi viestin, että "ei kai sinne pidä pukeutua". Veljeni lapsen juhliin hän kävi heti ostamassa uuden puvun.
Olen varmasti pöhkö, kun jumitan nyt tässä asiassa, mutta täytynee käsitellä sitä niin, että pääsee lopulta vapaasti eteenpäin.
Kasvata selkäranka ja aseta äidillesi rajat. Jos ei toimi, katkaise välit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja jatkaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.vauva.fi/keskustelu/3973250/miten-lapset-viela-vuosienkin-j…
Tässä yksi tuoreimpia aihetta käsitteleviä keskusteluja.
Kiitos tästä linkistä. Se herätti ajattelemaan äitiäni myös isovanhempana lapsilleni. Hekin ovat joutuneet (eivät tosin sitä ehkä tiedosta - ainakaan vielä) perheessä/suvussa jatkuvasti altavastaajiksi. Tyttäreni valmistujaisia ennen äitini laittoi viestin, että "ei kai sinne pidä pukeutua". Veljeni lapsen juhliin hän kävi heti ostamassa uuden puvun.
Olen varmasti pöhkö, kun jumitan nyt tässä asiassa, mutta täytynee käsitellä sitä niin, että pääsee lopulta vapaasti eteenpäin.
Et ole pöhkö, vaan kyseessä todellinen ja kipeä asia. Ethän ohita sitä, koska se on asia, joka vaikuttaa itsesi lisäksi lapsiisi haitallisesti.
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja jatkaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.vauva.fi/keskustelu/3973250/miten-lapset-viela-vuosienkin-j…
Tässä yksi tuoreimpia aihetta käsitteleviä keskusteluja.
Kiitos tästä linkistä. Se herätti ajattelemaan äitiäni myös isovanhempana lapsilleni. Hekin ovat joutuneet (eivät tosin sitä ehkä tiedosta - ainakaan vielä) perheessä/suvussa jatkuvasti altavastaajiksi. Tyttäreni valmistujaisia ennen äitini laittoi viestin, että "ei kai sinne pidä pukeutua". Veljeni lapsen juhliin hän kävi heti ostamassa uuden puvun.
Olen varmasti pöhkö, kun jumitan nyt tässä asiassa, mutta täytynee käsitellä sitä niin, että pääsee lopulta vapaasti eteenpäin.
Et ole pöhkö, vaan kyseessä todellinen ja kipeä asia. Ethän ohita sitä, koska se on asia, joka vaikuttaa itsesi lisäksi lapsiisi haitallisesti.
Itse ihmettelen nyt näitä asioita:
Miksen huomannut asiaa aiemmin?
Eikö veljenikään huomannut sitä?
Onko äitini tietoinen tästä?
Onko tällä mitään väliä - johon tuo lainaamani ihminen jo vastasikin.
Vierailija kirjoitti:
Kasvata selkäranka ja aseta äidillesi rajat. Jos ei toimi, katkaise välit.
Onkohan tuo sitten jossain vaiheessa se oikea tapa toimia? Kuten tässä kerroin, olen itsekin vasta ns. pikkuhiljaa ja lähes "vahingossa" alkanut tiedostamaan tätä asiaa.
Vanhemmat pääsevät vielä aikuisenkin ihon alle tavalla, mikä ei muissa suhteissa toteudu.
Näyttää siltä, että haet äidiltäsi jotain mitä et koskaan tule saamaan. Itsellä oli samankaltainen kamppailu ja jouduin syvän masennuksen valtaan laittaessani vanhemmille aikuisen rajat. Koin syyllisyyttä valtavia määriä siksi, että päätin olla heille vertainen aikuinen heiltä lupaa kysymättä. Luultavasti vieläkin ovat hämmentyneitä ja jopa loukkaantuneita, muuta itse saavutin rauhan.
Omassa tilanteessa tärkeintä oli tunnustaa tosiasiat (en koskaan saa mitä kaipaan) ja toisaalta antaa itselleni lupa asettaa rajat samoilla kriteereillä mitä teen muissakin ihmissuhteissa. Vaikeaa, mutta mahdollista.
Mitä sotkuisempi vanhempi-lapsi-suhde on, sitä vaikeampi lapsen on aikuisenakaan toimia itseään kunnioittaen ja vaatien reilua kohtelua. Terveessä suhteessa lapsen on helpompi laittaa vaikka välit poikki eikä nämä ihmiset pysty tajuamaan, miten vaikeaa se voi jollekin toiselle olla.
Äitisi on sinulle heikko piste ja heti kun myönnät tämän ja anna sen itsellesi ”anteeksi”, alkaa muutkin asiat pikkuhiljaa työntämällä parantua.
Voimia matkaan!
Aloittaja jatkaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taidat olla ”syntipukkilapsi” ja veljesi ”kultainen lapsi”.
Valitettavasti, tältä on alkanut tuntumaan viime aikoina. Pari vuotta sitten en edes kiinnittänyt asiaan huomiota. Nyt, kun olen asiaa ajatellut, en pääse sen yli. Pitänee ottaa asia puheeksi äidin kanssa. (Heti tämän toteamisen jälkeen ajattelin, että äitini ei varmasti halua joutua sellaiseen tilanteeseen ja todennäköisesti sanoo minun olevan turhamainen tai vainoharhainen. Kertoo tuokin tilanteesta jotain.)
Puhu mieluummin veljesi kanssa, ainakin ensi alkuun. Muuten jäät altavastaajaksi.
Mitä sinä toivoisit äidiltäsi? Uskallatko sanoa sitä meille? Entä äidillesi?