Lue keskustelun säännöt.
Uusi koti ei tunnu kodilta
01.05.2014 |
On ihmisellä taas murheet, mutta. Ostin miehen kanssa uuden asunnon. Se on näppärä pohjaratkaisultaan, kymmenen vuotta vanha niin että tekniikka on kunnossa, hyvällä sijainnilla. Oikein järkevä ratkaisu ja hintakin oli järkevä.
Mies suunnittelee innoissaan pintaremonttia ja kesän grillaamisia. Minä vaan en pääse nyt samaan intoon mukaan. Olen aina tykännyt sisustaa, laittaa kotia, suunnitella, mulla on kansiollinen kuvia sisustuslehdistä että mistä pidän ja missä on hyviä ideoita. Olen opiskellut värioppia, materiaaleja ja tyylikausia omaksi iloksi, olen remontoinut ja kunnostanut huonekaluja, kiertänyt huutokauppoja jne. Se on tuonut paljon iloa. Nyt vain masentaa ajatella että perkele, pitäisikö jotain tehdä, en halua.
Yleensä näen heti mielessäni että miten tekisin jonkin tilan, nyt ei raksuta yhtään. Asunnon tapetit yms eivät ole yhtään makuuni, mutta en keksi mitään tilalle.
Pieni asiahan tämä on, ja kai asumalla ajan kanssa alan taas laittaa paikkoja. Nyt en ole purkanut edes muuttolaatikoita kunnolla, mitä aletaan jo ihmetellä lähipiirissä. Reilu kuukausi ollaan asuttu.
Miten tällainen iloinen asia voi tuntua nyt niin vastenmieliseltä, uusi koti? Ja miksi ennen niin rakas harrastus lähinnä oksettaa? Onko teille käynyt niin että johonkin asiaan vaan kyllästyy? Mistä se ilo löytyy takaisin?
Kommentit (25)
En osaa auttaa, vaikka ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Oliko sulla edes ostohetkellä tunne "Omasta kodista", vai ajattelitko juuri tuota järkevyyttä, minkä mainitset useastikin. Joskus se vaan saattaa viedä aikaa, sanovat. Itselleni napsahtaa heti niin, että huonekalutkin löytävät oitis oman paikkansa virtuaalimaailmassani. Jopa kesäkukatkin loistavat ruukuissaan, vaikka tyhjässä asunnossa vasta seisoksin. Vai onko nyt jotain muuta stressiä taustalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuota juttu aon jopa tutkittu ja todettu,e ttäv asta kolmessa vuodessa ihminen sopeutuu uuteen kotiin kunnolla. Älä hätäile, menee ohi. Minulla oli ihan sama tunne muuttaessani tähän uusimpaan. Meni ohi alle kolmessa vuodessa.
Onko suhde miehen kanssa tuore? Jospa epäröintisi liittyy siihen.
Kuulostaa tutulta. Ostimme myös jokin aika sitten kodin, joka ei aluksi tuntunut omalta lainkaan, ehkä tähän vaikutti se, että monet materiaalit, värit yms. olivat sellaisia, jotka eivät istuneet omaan makuun. Mutta olemme remontoineet pikkuhiljaa taloa enemmän oman näköiseksemme ja toden totta tämä alkaa tuntua meidän kodilta entistä enemmän :) Itse olen myös innokas sisustaja ja minulla on aika vahva visio siitä, millaiselta haluan kodin näyttävän ja mikä istuu talon henkeen, joten valinnatkin olivat helppoja. Mutta kannattaa ottaa rennosti, muutto on iso ja stressaava operaatio, sen jälkeen ei tee mieli tehdä vähään aikaa mitään. Uskon että se innostus tulee jossain vaiheessa :)
Minustakin tuntui melkein puoli vuotta, että uusi koti oli hotelli jms, ei ainakaan oma koti. Pikkuhiljaa se tunne on unohtunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tietenkään tunnu kodilta jos ei tee remppaa. Ainakin vaihtaa tapetit ja maalaa. Keittiö sitten maksaakin.
Pahinta taitaa olla, jos muuttaa upouuteen asuntoon ja hommaa sinne myös uuden kalustuksen. Moni on kertonut, että tuntuu kuin asuisi huonekaluliikkeessä eikä kodissa. Eli kun vaihtaa asuntoa, kannattaa säilyttää suurin osa kalusteista ja muusta sisustuksesta, jotta kodin tuntu säilyy. Selvää on, että alussa on ns. sisäänajovaihe, ennen kuin saa tavarat niiden omille paikoilleen ja asuntoon leviää myös sellainen oman kodin tuoksu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla on varmaan tietynlainen ramppikuume. Nyt pitäisi tulla täydellistä, kun omaa kotia tehdään, entä jos joku valinta meneekin pieleen. Siitä joutuu kärsimään vuosikaudet!
Tapettiaihtoehtoja miljoona, mikä on se oikea?
Havahduit todellisuuteen että tätäkö se nyt on. Aiemmin harrastit ja haaveilit ja nyt hiipii ajatuksiin tähänkö olen sidottu lopuksi elämääni yms. Ahdistut ehkä alitajuisesti ja tiedostamatta tästä tilanteesta ja se purkautuu noin mitä avauksessasi kuvasit.
Onko mies oikea? Onko talo oikea? Pitäisikö perustaa perhe?
Teillä ei ilmeisesti ole lapsia vai kuinka?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mulla on varmaan se taustalla, että kaipaan vieläkin edellistä vanhaa kotia, jonka hankin aikoinaan itselleni ja jossa oli kaikki elementit, joista olin haaveillut pitkään. Se tuntui heti kodilta, vaikka oli aluksi kauhea mörskä.
Ja nyt ajattelin hankintaa tehdessä että suhteessa on tehtävä kompromisseja, mies tykkää tosi paljon uudesta kodista ja ymmärrän kyllä asunnon järkipuolet. Ymmärrän tämän sijoituksena.
En ole ikinä aiemmin asunut 50-luvun jälkeen rakennetussa talossa niin sekin varmaan vaikuttaa, tämä on vaan tosi sieluton ja ontto paikka.
Kiitos kannustavista vastauksista, kyllä tästä koti vielä tehdään, ihmisethän sen tekee eikä seinät.
[quote author="Vierailija" time="01.05.2014 klo 12:18"]
Pahinta taitaa olla, jos muuttaa upouuteen asuntoon ja hommaa sinne myös uuden kalustuksen. Moni on kertonut, että tuntuu kuin asuisi huonekaluliikkeessä eikä kodissa. Eli kun vaihtaa asuntoa, kannattaa säilyttää suurin osa kalusteista ja muusta sisustuksesta, jotta kodin tuntu säilyy. Selvää on, että alussa on ns. sisäänajovaihe, ennen kuin saa tavarat niiden omille paikoilleen ja asuntoon leviää myös sellainen oman kodin tuoksu.
[/quote]kukkia, verhoja, pöytävalaisimia, jalkalamppua, valokuvia myös suurennoksia, tauluja, mattoja,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse asunut monessa eri asunnossa ja kolmessa eri maassa. En viihtynyt niistä missää muussa kuin talossa jonka ostimme 25 vuotta sitten. Kun tulimme talon myyntiesittelyyn, niin se rakkaus syttyi heti. Lapset kasvoivat kivassa maalaisympäristössä ja kuitenkin lähellä kahta suurkaupunkia. Tämä rakkaudenkohde on vieläkin meille niin vahva että emme tulevan vanhenemisen edessä aio milloinkaan tästä rakkaudesta luopua. Todennäköisesti jompikumpi lapsistamme tulee asumaan tässä talossa jälkeemme.
Muistelimme mieheni kanssa tässä äskettäin sitä kun saavuimme ensi kertaa tähän taloomme ja ihmettelemme vieläkin kuinka paljon se antaa meille hyvänolontunnetta.
Minä en ikinä kotiutunut uuteen kotiini. Periaatteessa se oli ihana: Espoossa meren rannalla, 150 m2, mikä oli meille sopivan kokoinen, hyvä pohjaratkaisu, ihan uusi, oltiin ensimmäiset asukkaat siinä. Iso takapiha ja myös etupihakin. Meillä tuolloin kaksi lasta.
Sisustin väkipakolla ja jotain pientä remppaa tehtiin omaan makuun, esim. sälekaihtimet, verhot, kylppärin laatoitus, sänkytekstiilejä, uusi keittiön ruokailuryhmä, uusia lamppuja yms. Mutta aina vaan ajattelin, että entinen paritalon puolikas tuntui enemmän kodilta kuin tämä uusi. Enkä siitä tunteesta päässyt ikinä eroon. Asuttiin siinä vajaa 5 v ja avioeron yhteydessä muutettiin molemmat muualle.
Joten en osaa sinua neuvoa, kun en itsekään tiennyt mistä kiikastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ja mies on oikea ehdottomasti, lapsi vasta tuloillaan ja se on elämäni onnellisimpia asioita. Odotus on sujunut hyvin ja elän nyt mielestäni ihanaa aikaa, mutta tämä koti nyt ei innosta. Hormonijuttuja?
Lapsen takia hankittiin lisää tilaa ja siksi kummastelen, että miksi en ole jo tapetoimassa lastenhuonetta, kun ensimmäisen kerran sellaista saan tehdä. Jospa otan vaan rauhassa ja alan piirrellä ideakarttoja.
[quote author="Vierailija" time="01.05.2014 klo 12:42"]
Olen itse asunut monessa eri asunnossa ja kolmessa eri maassa. En viihtynyt niistä missää muussa kuin talossa jonka ostimme 25 vuotta sitten. Kun tulimme talon myyntiesittelyyn, niin se rakkaus syttyi heti. Lapset kasvoivat kivassa maalaisympäristössä ja kuitenkin lähellä kahta suurkaupunkia. Tämä rakkaudenkohde on vieläkin meille niin vahva että emme tulevan vanhenemisen edessä aio milloinkaan tästä rakkaudesta luopua. Todennäköisesti jompikumpi lapsistamme tulee asumaan tässä talossa jälkeemme.
Muistelimme mieheni kanssa tässä äskettäin sitä kun saavuimme ensi kertaa tähän taloomme ja ihmettelemme vieläkin kuinka paljon se antaa meille hyvänolontunnetta.
[/quote]
No älä ny lapsiesi tulevaisuutta suunnittele, eiköhän he osaa itse päättää missä asuvat tulevaisuudessa kun siihen vaikuttaa myös työpaikat. Ja oletko varma, että he haluavat jäädä synnyinkaupunkiinsa? Tai synnyinmaahansa?
Mulla kesti varmaan viitisen vuotta, ennen kuin talomme alkoi tuntua omalta kodilta. Syy oli varmaan se, että ostimme mieheni lapsuudenkodin. Nyt täällä on tehty remontti ja tulos on mieluisa. Haluan asua tässä lopun ikääni. Tunne on siis kasvanut vuosien myötä.
Mulle ei seinät ole koskaan merkanneet mitään. Lapsena asuttiin ympäri Suomea ja muistaakseni ainakin kuudella eri paikkakunnalla.
Nyt itse aikuisena ensin Suomessa 3 eri asuntoa ja ulkomailla menossa jo neljäs.
Kun olemme asunnon ostaneet ja muutamme , se on sitten koti. Viihdyn joka paikassa, kunhan perheemme on kasassa. Taas etsitään uutta asuntoa, ihan vaan huvin vuoksi.
Olisiko se tottumiskysymys, luovun vanhasta asunnosta ja ostan uuden ilman haikailuja entiseen.
En suunnittele heidä tulevaisuutta, mutta meille on esitetty toivomus ja pyyntö että talo jäisi sellaisenaan. Luulen että toinen ainakin lapsistamme pahastuu jos sen jossain vaiheessa muutamme rahaksi. Rahalla kun ei saa kaikkea tässä maailmassa. Joskus on oltava myös hyvää tuuria sen asumisen suhteen. Ajan mittan siihen kattautuu kaikenlaista: lasten kekkerit, ripillepääsyt, ylioppilasjuhlat ja nyt ensimmäinen lapsenlapsi saa toivottavasti rakennella niitä piilopaikkoja kuusien alle, laskea talevella mäkeä omalla tontillamme.
Vierailija kirjoitti:
Minä en ikinä kotiutunut uuteen kotiini. Periaatteessa se oli ihana: Espoossa meren rannalla, 150 m2, mikä oli meille sopivan kokoinen, hyvä pohjaratkaisu, ihan uusi, oltiin ensimmäiset asukkaat siinä. Iso takapiha ja myös etupihakin. Meillä tuolloin kaksi lasta.
Sisustin väkipakolla ja jotain pientä remppaa tehtiin omaan makuun, esim. sälekaihtimet, verhot, kylppärin laatoitus, sänkytekstiilejä, uusi keittiön ruokailuryhmä, uusia lamppuja yms. Mutta aina vaan ajattelin, että entinen paritalon puolikas tuntui enemmän kodilta kuin tämä uusi. Enkä siitä tunteesta päässyt ikinä eroon. Asuttiin siinä vajaa 5 v ja avioeron yhteydessä muutettiin molemmat muualle.
Joten en osaa sinua neuvoa, kun en itsekään tiennyt mistä kiikastaa.
Ukkos taisi ostaa tuon merenrantahuvilan. Vaan eipä pikkufrouvalle kelvannut sekään. Häpeä, nainen!
Meidän vanha asunto ei tuntunut mulle ikinä siltä oikealta kodilta. Jaksoin kyllä rempata alussa mutta koko ajan jokin mätti.
Kolme vuotta siinä sitten asuttiin ja nyt asun kunnon Kodissa :)