Lue keskustelun säännöt.
Miten suhtautua lapsen näkemisiin?
30.04.2014 |
Viisivuotiaamme kerroo välillä näkevänsä talomme entisen asukkaan, joka on jo kuollut. Lapsi ei siis kyseistä ihmistä ole koskaan tavannut tai nähnyt edes kuvaa, perikunta myi asunnon. Lapsen mielestä tämä vanhus on oikein mukava ja kertoo hänelle talosta kaikenlaista. Olen koittanut ajatella tuon olevan vain mielikuvitusleikkiä ja suhtautunut siihen kuin mihin tahansa mielikuvituskaveriin.
Mutta eilen kukkapenkkiä tehdessäni maasta löytyi vanha avain. Toin sen sisälle ja lapsi kysyi mihin se käy. Sanoin, etten tiedä, että se löytyi pihalta. Illalla lapsi kertoi, että se kuulemma kuuluu kellarista löytyvään irralliseen oveen. Ovi oli ennen eteisen kaapissa, mutta kaappi on purettu pois kun kuistia laajennettiin. Vanhoista talon pirustuksista näkyy, että näin on tehty, mutta ei olla asiasta lapsen kuullen puhuttu. Ja se avain sopi siihen kellarista löytyneeseen oveen. Kellarista, joka on vielä remontyissa ja jonne lapset eivät vielä koskaan ole päässeet. Mutta se entyinen asukas kuulemma nämä lapselleni kertoi.
Mitähän asiasta pitäisi ajatella? En itse usko mihinkään yliluonnolliseen, en ole millääntavoin uskonnollinen. Asia ei siis minua pelota eikä lastakaan. Lasta ei edes hämmennä, minua kylläkin.
Kommentit (7)
Pystyin kertomaan ja näkemään samalla tavoin lapsena kuin sinun lapsesi tekee.
Luulin että kaikki näkevät tietyt ihmiset ja eläimet. Sukulaisten luona näin usein vanhan naisen ja koiran. Juttelin naiselle useasti. Se oli isoäitini äiti joka oli menehtynyt ennen syntymääni ja hänen rakkain koiransa.
Pyydä lastasi kertomaan lämpimät terveiset vanhukselle :) onko vanhus muuten mies?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi on varmaan nähnyt piirretyn Coralinesta. Anna mielikuvituksen lentää.
Suhtaudu luonnollisesti. Älä tee asiasta numeroa. Vähän kun puhuisitte mistä tahansa päivän tapahtumista. Lapsellesi Se on todellisuutta ja täällä on paljon juttuja joita ei kaikki nää/ ymmärrä/ usko.
Juu, vanha mies. Lapsen sanoin se oli eläessään surullinen ihminen, mutta nyt se ei enää ole surullinen eikä kokonaan ihminenkään. Ja se tykkää siitä, että me asutaan täällä.
Pitäisikö lapsen kanssa jutella siitä, että me muut ei tätä "kummitusta" nähdä? Vai annako vaan olla niinkuin on? Terveisiä en kyllä lähetä enkä lottonumeroita rupea tenttaamaan, en tahdo tehdä asiasta itselleni todellista. Vaikka hyvä havainto, että lapselle se sitä on ja se kai pitää osta jotenkin käsitellä ja hyväksyä.
Ja hei sinä vastaaja joka lapsena näit samanlaisia juttuja, niin milloin se meni ohi? Meneehän tämäkin vaihe ohi?
Suunnilleen eskarilaisena meni tuo näkeminen ohi. Samoihin aikoihin tajusin että muut eivät näitä "henkiä"(?) näe. Enkä ole sen jälkeen nähnyt.
Muistan että vanhan naisen kohtaaminen oli mukavaa. En mitenkään kutsunut tai etsinyt häntä. Sitten rupateltiin niitä näitä ja hän kertoili millaista oli ennen aikaan siellä sukutilalla ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenki lohdullista tuommoinen. Voi ajatella että kuoleman jälkeen minäkin saatan iloisesti rupatella naapurin pikkupojan kanssa :D aion olla kiltti kummitus
Kummituksethan tietävät kaikenlaista, koska ne ovat irti ajasta ja paikasta. Yritä saada se henki kertomaan tulevan viikonlopun lottonumerot.