Ristiriitaiset tavoitteet ja unelmat parisuhteessa

Vähän taustaa:

Olen 31-vuotias nainen ja olen seurustellut muutamia vuosia itseäni yli 10v vanhemman miehen kanssa. Tutustuimme aikoinaan yhteisten kaverien kautta. Mies on ns. hyvä mies ja monet asiat, joista parisuhteissa väännetään (mies juo ja on laiska ja vätys ja ei tee kotitöitä ym..) eivät juuri kosketa suhdettamme. Emme asu yhdessä, mutta sanottakoon, että mies on huomattavasti innokkaampi siivoaja ja ruuanlaittaja ja hoitaa raha-asiansa tarkasti ja on muutenkin säntillisempi kuin minä. Meillä riidellään siitä, että MINUN mielestäni ei käydä baareissa ym. viihteellä tarpeeksi ja siitä, että MINUA ei kiinnosta imuroida ja pyykätä ja nukun mielelläni pitkään.

Minä olen korkeakoulutettu ja suht hyväpalkkaisessa työssä. Miehellä takana vain peruskoulu, mutta siitä huolimatta "ihan ok" työpaikka. Minä olen aika uraorientoitunut ja teen paljon töitä Miehen työpäivät tuppaavat olemaan tuollaisia 6h mittaisia ja sisältävät mm. golfkierroksia asiakkaiden kanssa, pitkiä ravintolalounaita ym. Taloudellisesti olemme varsin erilaisissa tilanteissa. Minä olen juuri ottanut asuntolainaa yli 100000eur (työelämään siirtymisestäni ei ole vielä montaakaan vuotta), miehellä taas on jo velaton asunto.

ONGELMAT:

Asumme vanhalla opiskelupaikkakunnallani. Tämä on miehen kotipaikkakunta. Hänen sukunsa ja kaikki kaverinsa ovat täällä. Minulla taas ei ole täällä ketään. Viimeisinkin opiskelukaveri muutti poispari vuotta sitten ja töissä käyn toisella paikkakunnalla. Jos siis en ole meihen seurassa, olen yksin. Miehellä taas menoja ja tekemistä ja seuraa riittää. Kioskilla käynti ilman, että vastaan tulisi joku miehen tuttu, on mahdotonta. Tiedän olevani aikamoinen riippakivi, mutta en nyt vaan keksi, mistä aikuinen ihminen yhtäkkiä kehittäisi itselleen lauman uusia ystäviä.

Miehen kaverit ovat tietty suunnilleen hänen ikäisiään tai vanhempia eikä heistä tai heidän vaimoistaan ole minulle juuri seuraa. Ikäeron vuoksi olen aika ulkopuolinen monissa tilanteissa. Nämä päivittelevät jotain teiniensä tupakanpolttoa ja keskustelevat vaihdevuosien ajan hormonihoidosta. Ei mulla ole näihin hirveästi sanottavaa.

Lisättäköön, etät monet miehen kavereista alkavat olla oikeasti alkoholistiksi laskettavia tapauksia ja muutenkin vähän sellaista junttiporukkaa. Näin ollen ei puhettakaan, että esim. ulos mennessä menisimme jonnekin viihtyisään ja kivaan paikkaan. Ei, vaan räkäiseen lähiöbaariin missä nämä sammuilevat pöytiin ja sössöttävät väsyneestä jostain vuoden 1998 jääkiekkokauden huipennuksista. (Mies ei ole tuollainen, ei ollenkaan, mutta kaverinsa ovat..)

Mies ei ymmärrettävästi(?) halua muuttaa kotipakkakunnaltaan koskaan mihinkään. Minä taas pohdin voineko elää näin, tavallaan täysin yksin. Jos mies jättäisi, minulla ei olisi tosiaan täällä ketään.

Nykyään on myös alkanut ärsyttää se, että kun minä paiskin töitä hiki hatussa niin mies sluibailee omassa lepppoisassa duunissaan ja hengailee siellä golfkentällä. Haluanko tulevaisuudessa olla se, joka rahoittaa kaikki menomme?

Äh, en tiedä. tuntuu etten tähänkään saa noita mieltäni vaivaavia pointteja avautumaan. Tekstistä saa nyt lähinnä sen kuvan, että on aivan kamalaa ja pitäisi erota heti. Toisalata en taas usko, että tuollaista miestä heti löytäisin, tuskin koskaan. Tiedän, että hänen kanssaan voisi elää perushyvää arkea ja olisin erittäinkin onnellinen, jos vaikka muuttaisimme jonnekin missä molemmilla olisi tasavertaiset mahdollisuudet sosiaaliseen elämään tai jos tuo olisi vähän kunnianhimoisempi. Masentaa myös se, etät mies on ikään kuin tehnyt ja kokenut kaiken mahdollisen jo exänsä kanssa. He asuivat yhdesäs pitkään, kävivät aktiivisesti ulkona, remontoivat unelma-asuntonsa viimeisen päälle, matkustelivat..enää mies ei ole esimerkiksi haluaks asumaan keskellä remonttia. Ei missään tapauksessa. Eikä kuulemma ulkona käyminenkään enää kiinnosta. Haluaa kai vaan ukkoutua?