Äidit jotka olette 24/7 lapsen kanssa

Missä lasten isä?

Vierailija kirjoitti:

Missä lasten isä?

Missä milloinkin, on laittanut omat menonsa lasten (ja minun edelle). Eli ei ole lainkaan apuna, mutta sitä asiaa en jaksa nyt vatvoa enempää, olen totaalisen loppu nyt muutenkin.

Laita lapset päiväkotiin että saat levättyä.

Mene mahdollisimman monessa asiassa sieltä missä aita on matalin. Laita lapset osapäivähoitoon. Pyydä apua tutuilta, naapureilta tms. Tee asioita mistä nautit, edes hetki päivässä joka päivä jos vaan pystyt. Ulkoile joka päivä. Pidä yhteyttä ystäviisi.

Näillä oon pärjännyt jotenkuten mutta todellakaan ei ole helppoa aina ollut.

Samaa mieltä kuin edellinen, laita päivähoitoon edes osapäiväisesti.

Kiitos kysymästä, hyvin jaksan. Saan päättää ihan kaikesta itse, ei tarvitse kysellä ruoka-aikoja tai ulkoiluja, joten minusta tämä on ihanaa! Päivärytmi menee niin kuin minä tahdon, ei ole sellaista, että pettyisin, kun mies ei tee niin kuin minä tahdon (mutta en tietenkään ääneen sano).

Meillä on 3 alle 4v ikäistä, mies on yrittäjä, joten hän on aika vähän "apuna". Itse tämän elämänmallin valitsin ja ihan syystä, tiukasti aikataulutettu työelämä on hyvä kontrasti tälle nykyiselle.

Pienempi ei ole vielä päiväkoti ikäinen, ja omaa moraalia vastaan taistelee se että veisin isomman hoitoon ja olisin pienemmän kanssa kotona.

Minkä ikäiset lapset ovat tarkalleen? Meillä reilu 1,5- ja vähän alle 3-vuotiaat ja elämä on todella paljon helpompaa, kuin vaikkapa puoli vuotta sitten. Aika auttaa. Olen myös ottanut sellaisen periaatteen, että kun lapset nukkuvat, se on omaa aikaa, enkä tee mitään kotitöitä. Myös piirretyt tai vaikka Fröbelin palikat toimivat, jos kaipaa lepohetkeä kesken päivän. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Mene mahdollisimman monessa asiassa sieltä missä aita on matalin. Laita lapset osapäivähoitoon. Pyydä apua tutuilta, naapureilta tms. Tee asioita mistä nautit, edes hetki päivässä joka päivä jos vaan pystyt. Ulkoile joka päivä. Pidä yhteyttä ystäviisi.

Näillä oon pärjännyt jotenkuten mutta todellakaan ei ole helppoa aina ollut.

Ulkoillaan tietenkin joka päivä, ja useasti (lenkitettäviä koiria).

Minulla ei ole ketään keneltä pyytää apua, tai kenen kanssa voisin pitää yhteyttä, joten yksin tämä soppa on jotenkin lusikoitava.

Ap

Mulla on vain yks, n 2-vuotias kotona kanssani.

Olen yksinhuoltaja.

Rehellisesti sanon, että mulla on ihanaa lapsen kanssa, koska vasta puolentoista vuoden päästä joudun palaamaan töihin ja alkaa päiväkotiin vieminen ja se paniikki, kun lapsi sairastaa.

Päivitäin ulkoilemme aamupäivästä.

Hän ei nuku enää päiväunia, joten se aika on nyt minulta pois, mutta laitanpa vaikka dvd:n pyörimään, jos haluan tehdä jotain itsekseni.

TV on ihan hyvä "lapsenvahti".

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäiset lapset ovat tarkalleen? Meillä reilu 1,5- ja vähän alle 3-vuotiaat ja elämä on todella paljon helpompaa, kuin vaikkapa puoli vuotta sitten. Aika auttaa. Olen myös ottanut sellaisen periaatteen, että kun lapset nukkuvat, se on omaa aikaa, enkä tee mitään kotitöitä. Myös piirretyt tai vaikka Fröbelin palikat toimivat, jos kaipaa lepohetkeä kesken päivän. Tsemppiä!

6kk ja 2v.

Täällä on kaksi alle 2-vuotiasta (vauva ja taapero siis). Tästä (perhe-elämästä) minä olen aina unelmoinut, jo pienestä tytöstä asti, joten nautin tästä todella paljon. Ja nyt on aivan ihanaa, kun saa vain olla lasten kanssa kotosalla (vanhempainvapaa menossa nuorimmaisesta).

Päivät kuluu meillä aika samanlaisella kaavalla (nyt koronan takia) joka päivä, mutta ei se haittaa. Isommasta onkin jo sinänsä seuraa, kun haluaa olla kaikessa mukana ja puhuu paljon. En todellakaan voisi laittaa toista lastani päiväkotiin, kun olen toisen kanssa kotona ja selvästi esikoiseni nauttii näistä päivistään kotosalla (sekä tietenkin puistoissa ja metsäretkillä yms.). 

Joskus jos väsyttää, niin eihän siinä auta muu kuin mennä illalla lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan ja tarvittaessa nukkua pikkupäikkärit päivällä. 

En elä enää tuota aikaa (nuorin jo eskari, isompi jo tokalla), mutta kaipaan sitä. Se oli elämäni parasta aikaa. Menin kaikkiin perhekerhoihin, vertaisryhmiin jne. Sain vaihtelua päiviini niistä, joka päivälle riitti jotain aina. Kyläiltiin ja ulkoiltiin sieltä saatujen kaverien kesken, jaettiin arjen säästövinkit, välillä hetki hoidettiin toistemme lapsia jos piti vaikka itse hammaslääkärissä käydä.

Nyt töissä ja lapset koulussa/hoidossa. Nyt on yksinäistä, työpaikan suhteita lukuunottamatta.

Toki koronavuosi on varmaan vaikuttanut pahasti kaikkeen, mun kokemus ennen sitä.

Vinkki: hanki tuttuja, joilla lapsia. Ihan uusia vaikka, lähipuistosta esimerkiksi. Älä haikaile entisen elämän perään. Joo, ne muut on semmosia äityleitä. Mut liity joukkoon, ihan kivoja ne on, kunhan tutustuu (toki kaikki aluksi esittää jotain ihmeellistä, mut ihan ne on yhtä vittuuntuvia kuin sinäkin loppujenlopuksi, kunhan tutustut). Se auttaa jaksamaan, lapsetkin viihtyy.

Vierailija kirjoitti:

Vinkki: hanki tuttuja, joilla lapsia. Ihan uusia vaikka, lähipuistosta esimerkiksi. Älä haikaile entisen elämän perään. Joo, ne muut on semmosia äityleitä. Mut liity joukkoon, ihan kivoja ne on, kunhan tutustuu (toki kaikki aluksi esittää jotain ihmeellistä, mut ihan ne on yhtä vittuuntuvia kuin sinäkin loppujenlopuksi, kunhan tutustut). Se auttaa jaksamaan, lapsetkin viihtyy.

Asumme alueella, jossa lähin puisto tms on n.100km päässä, joten ihmisiin tutustuminen ei ole helppoa. Tällä hetkellä jaksamiseni on niin todella lopussa, että en edes voisi kuvitella minkäänlaista ihmiskontaktia, kerran viikossa käyn kaupassa ja sen jälkeen olen loppupäivän niin väsynyt että voisin vain itkeä.

Välillä on jaksaminen koetuksella, ei yli kahteen vuoteen yli 3tunnin yhtäjaksoista unta ja univelka painaa. Jos saisi esimerkiksi kerran kuussa olla tunnin tai kaksi ihan vain yksin, niin voisi helpottaa jaksamista.

Kysy neuvolasta kunnan perhetyöntekijää avuksi. Meillä käy kerran viikossa ja voin sillä aikaa esim nukkua väsymystä pois tai ihan mitä vaan. Se on pelastanut mut.

Mä olin noin useamman vuoden ja koin sen elämäni parhaaksi ajaksi. Ei  aikatauluja, rentoa, rakkaat lapset siinä koko ajan. Jos olisi tarpeeksi rikas ja elättämishaluinen mies, olisin jäänyt kotirouvaksi loppuiäksi.

Ihan vaan mielenkiinnosta, mutta miksi halusit tuossa tilanteessa tehdä toisen lapsen, varsinkin noin pienellä ikäerolla? Vai ilmoittiko mies vasta tämän toisen lapsen syntymän jälkeen ettei kiinnosta osallistua lasten kasvatukseen..