Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa teiniäiti on sosiaalisesti samalla tasolla ikätovereidensa kanssa?
08.12.2020 |
Nelikymppisenä? Viiskymppisenä?
Kuuskymppisenä?
Tarkoitan siis, että minkä ikäisenä suunnilleen tulee se vaihe kun on samalla viivalla muiden kanssa eikä jotenkin surkeampi tai huonommassa tilanteessa (ei vapautta, ei niin paljoa rahaa kuin niillä jotka pysty tekemään nuorena enemmän töitä ja elämään pienemmillä kuluilla, ei normaaleja virstanpylväitä elämässä tyyliin kaverielämä->seurustelu->avioliitto->lapsi jne)
Kommentit (50)
Riippuu paljon siitä, tuleeko äidiksi 15 v. vai 19 v. ja miten hyvin saa opiskeltua lapsen synnyttyä.
Jos 15 v. jää peruskoulun jälkeen pitkäksi aikaa kotiäidiksi ja hankkii vielä muutaman lapsen lisää (muutaman eri isän kanssa), tavoittaa muut aikaisintaan nelikymppisenä, jos milloinkaan.
Jos 18-19v. saa yhden lapsen, jatkaa opintoja tai pääsee (ammatti)koulutusta vastaavaan työhön vanhempainvapaan jälkeen, alkaa olla aika nopeasti samalla viivalla ikäistensä kanssa. Hyvä tukiverkosto ja/tai parisuhde auttaa eteenpäin ja perheenperustaminen voi jopa kannustaa elämään fiksusti, kouluttautumaan nopeasti ja hankkimaan omistusasunnon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei minun pointtini ollut ķtuollainen, että aikuistumiseni olisi myöhästynyt lapsen takia vaan se, että oli rankkaa olla vastuussa toisesta kun ei osannut olla vastuussa itsestäkään, ja piti itsekin siinä kasvaa eli meni energiaa ihan semmoseen aikuistumisprosessiin.
Kiva olisi kuulla jos jollain olisi mitään saman suuntaisia kokemuksia!
Minun kokemukseni ja tunteeni eivät lähde sillä pois, että te niitä vähättelette.Ap
Noniin nyt sanoitit kunnolla mitä ajat takaa. On toki rankkaa kun saa lapsen tosi nuorena. Aikuistuminen on hankala prosessi kaikille ja se tapahtuu ihmisillä eri ikäisenä tilanteesta riippuen, toiset eivät aikuistu koskaan. Se hyvä ouoli lapsen saamisessa nuorena on että on enemmän energiaa ja aikaa päälle kolmekymppisenä tehdä asioita ja kehittää itseään kun ei ole sitä pikkulapsiarkea, joka tuntuu vanhempana hankalalta jaksaa. Älä ota paineita sosiaalisesta tilanteesta tai "samalla viivalla" olemisesta muiden kanssa. Meille tapahtuu elämän aikana vaikka mitä asioita eikä elämä mene niin kuin "pitää". Elämän perustan ehtii luomaan vanhempanakin. Jokainen elää elämäänsä siinä tahdissa kuin se tapahtuu omalle kohdalleen.
Minä en ole ollut ikinä kovin järkevä ja olin ajatellut, että teiniäidit ovat useimmiten niitä vähemmän järkeviä hunsvontteja koska eihän järkeville käy niin. Järkevät ei saa lapsia liian nuorena/surkeaan tilanteeseen.
Mutta sitten olen saanut huomata, että muut teiniäidit ovatkin keskivertoa reippaampia, järjestelmällisiä, maanläheisiä, järkeviä yms. eikä ollenkaan hunsvontteja?
Tämäkin ketju täynnä järkeviä ja reippaita entisiä nuoria/teiniäitejä.
Missä ne luuserimammat on?
Saako luuserit lapsensa vanhempana?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niillähän menee paremmin päälle kolmekymppisenä kun ei enää tarvitse huolehtia koko ajan lapsista!
Mutta niillä kolmikymppisillä pikkulasten vanhemmilla on se taloudellinen ja sosiaalinen pohja kunnossa, toisin kuin entisellä teiniäidillä joka elää pienesti ja rakentaa siinä vaiheessa vasta elämäänsä.
Ja siinä vaiheessa on tosiaan ihan eri tilanteessa kuin ikäisensä, eli ei samalla viivalla.Siksi en laittanut edes vaihtoehdoksi, että ”kolmikymppisenä” koska näkisin, ettei sitä sosiaalisesti samalla viivalla olemista voi ainakaan ennen nelikymppisiä olla.
Ap
Kuinka kauan ajattelet että "elämää rakennetaan" lapsen saannin jälkeen? Mitä se siis on?
No jos ja kun saa lapsen 18-vuotiaana, niin siinä on sen jälkeen itsensä kasvattamisen ja kehittämisen lisäksi se lapsen kasvatus, maailmaan tutustuminen (itse aikuistuin noin 25-26-vuotiaana), opiskelu, työelämä ja rahan säästäminen, sosiaalinen elämä jne.
En tiedä, ehkä toi sujuu toisilta kuin vettä vaan, mutta minulle ollut tosi tahmeaa kun en ole erityisen käytännöllinen enkä sillä tavalla reipas ihminen kuin vaikkapa sairaanhoitaja-tyyppiset naiset tai vastaavat (jos ymmärrät mitä tarkoitan).
Ap
Olisitko ilman lasta aikuistunut aiemmin? Mitä se aikuistuminen edes on?
En ole käytännöllinen enkä ainakaan reipas mutta hyvin on mennyt.
Kyllä, ihniset on erillaisia mutta ei se oma kyneminen alene lapsen jälkeen.En tietenkään, mutta lapsettomana ei olisi ollut myöskään mitään painetta aikuistua.
Minulla se oli ainakin sellaista selkeää syy-seuraussuhteiden ymmärtämisen kehittymistä, ajatusten laajentumista, ymmärrys siitä miten eri tavoin ihmiset kokee asiat ja se kokemusmaailma on heidän maailmansa, temperamentin tasaantumista ja impulssikontrollin hallintaa, jännityshakuisuuden vähentymistä, ylipäätään ns. järkeä alkoi tulla päähän enemmän.Minulla on kyllä toimintakyky heikentynyt selkeästi lapsen jälkeen, ja meni vuosia että se alkoi palailla normaalille tasolle.
Lapsen saaminen oli minulle niin suuri pettymys itseeni ja elämään, että kesti kauan päästä pois siitä olosta mitä se aiheutti.Ap
Olet käynyt läpi synnytysmasennuksen, ellet peräti depression.
En ole sairastunut siihen itse, mutta suvussani monilla naisilla on ollut siihen synnynnäinen taipumus.
Etenkin ne, joilla on neurologisia ongelmia ja jotka ovat muutenkin masennusherkkiä, eivät kestä muutoksia (vaikka pitäisivät lapsista ja raskaana olosta) ja joilla ei muutenkaan oikein kulje, jos ei joku ole neuvomassa.
Jostain syystä meillä alle 20-vuotiailla äideillä ei ole ollut tätä ongelmaa, olemme olleet muutenkin elämän rakennusvaiheessa mihin perhe ja lapsi on sopineet ihan hyvin.Siis joo, olin kyllä vuosia vaikeasti masentunut kun petyin itseeni niin pahasti, etten päässyt kakara-aivoillani mitenkään yli siitä jatkuvasta vellomisesta miten olen pilannut elämäni jne.
Nykyään olen siis päässyt jo vähän eteenpäin, vaikka aika pettynyt olen edelleen itseeni ja minun on vaikea hyväksyä typeryyttäni.Nykyään olen enää vain perus masentunut tai jotain, en enää vaikeasti.
Uskon, että masennus lähtee lopullisesti sitten kun olen keski-iässä ja saan elää sellaista elämää kuin haluan.Minä olisin halunnut olla joko lapseton tai ”vanha” äiti, eli teiniäitiys on ollut massiivinen pettymys ja sellainen häpeä, etten ole halunnut tutustua kauheasti edes uusiin ihmisiin ainakaan niin syvällisesti, että olisi pitänyt kertoa elämästäni.
Vertaistuki olisi kiva, mutta tuntuu että olen maailman ainoa ihminen joka kokee näin.
Ap
Vanhana synnyttäminen lisää masennusriskiä, vaikka lapsia olisi ennestään ja elämä kunnossa.
Kysy neuvolasta, löytyisikö sinulle vertaistukiryhmää. Masennus ja huono minäkuva pitäisi hoitaa, koska ne heijastuvat helposti lapseen. Olen kokenut sen omassa lapsuudessani, äitini oli vielä diagnosoimaton siihen aikaan ( adhd, mielialahäiriöt) ja olimme muutenkin marginaaliperhe. Ihme että selvisimme.
Vierailija kirjoitti:
Niillähän menee paremmin päälle kolmekymppisenä kun ei enää tarvitse huolehtia koko ajan lapsista!
Tuo varmaan riippuu siitä että monenko lapsen jälkeen niitä lapsia on riittävästi eli voihan se teiniäiti tehdä uusia mukuloita vielä kolmekymppisenäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niillähän menee paremmin päälle kolmekymppisenä kun ei enää tarvitse huolehtia koko ajan lapsista!
Mutta niillä kolmikymppisillä pikkulasten vanhemmilla on se taloudellinen ja sosiaalinen pohja kunnossa, toisin kuin entisellä teiniäidillä joka elää pienesti ja rakentaa siinä vaiheessa vasta elämäänsä.
Ja siinä vaiheessa on tosiaan ihan eri tilanteessa kuin ikäisensä, eli ei samalla viivalla.Siksi en laittanut edes vaihtoehdoksi, että ”kolmikymppisenä” koska näkisin, ettei sitä sosiaalisesti samalla viivalla olemista voi ainakaan ennen nelikymppisiä olla.
Ap
Kuinka kauan ajattelet että "elämää rakennetaan" lapsen saannin jälkeen? Mitä se siis on?
No jos ja kun saa lapsen 18-vuotiaana, niin siinä on sen jälkeen itsensä kasvattamisen ja kehittämisen lisäksi se lapsen kasvatus, maailmaan tutustuminen (itse aikuistuin noin 25-26-vuotiaana), opiskelu, työelämä ja rahan säästäminen, sosiaalinen elämä jne.
En tiedä, ehkä toi sujuu toisilta kuin vettä vaan, mutta minulle ollut tosi tahmeaa kun en ole erityisen käytännöllinen enkä sillä tavalla reipas ihminen kuin vaikkapa sairaanhoitaja-tyyppiset naiset tai vastaavat (jos ymmärrät mitä tarkoitan).
Ap
Olisitko ilman lasta aikuistunut aiemmin? Mitä se aikuistuminen edes on?
En ole käytännöllinen enkä ainakaan reipas mutta hyvin on mennyt.
Kyllä, ihniset on erillaisia mutta ei se oma kyneminen alene lapsen jälkeen.En tietenkään, mutta lapsettomana ei olisi ollut myöskään mitään painetta aikuistua.
Minulla se oli ainakin sellaista selkeää syy-seuraussuhteiden ymmärtämisen kehittymistä, ajatusten laajentumista, ymmärrys siitä miten eri tavoin ihmiset kokee asiat ja se kokemusmaailma on heidän maailmansa, temperamentin tasaantumista ja impulssikontrollin hallintaa, jännityshakuisuuden vähentymistä, ylipäätään ns. järkeä alkoi tulla päähän enemmän.Minulla on kyllä toimintakyky heikentynyt selkeästi lapsen jälkeen, ja meni vuosia että se alkoi palailla normaalille tasolle.
Lapsen saaminen oli minulle niin suuri pettymys itseeni ja elämään, että kesti kauan päästä pois siitä olosta mitä se aiheutti.Ap
Olet käynyt läpi synnytysmasennuksen, ellet peräti depression.
En ole sairastunut siihen itse, mutta suvussani monilla naisilla on ollut siihen synnynnäinen taipumus.
Etenkin ne, joilla on neurologisia ongelmia ja jotka ovat muutenkin masennusherkkiä, eivät kestä muutoksia (vaikka pitäisivät lapsista ja raskaana olosta) ja joilla ei muutenkaan oikein kulje, jos ei joku ole neuvomassa.
Jostain syystä meillä alle 20-vuotiailla äideillä ei ole ollut tätä ongelmaa, olemme olleet muutenkin elämän rakennusvaiheessa mihin perhe ja lapsi on sopineet ihan hyvin.Siis joo, olin kyllä vuosia vaikeasti masentunut kun petyin itseeni niin pahasti, etten päässyt kakara-aivoillani mitenkään yli siitä jatkuvasta vellomisesta miten olen pilannut elämäni jne.
Nykyään olen siis päässyt jo vähän eteenpäin, vaikka aika pettynyt olen edelleen itseeni ja minun on vaikea hyväksyä typeryyttäni.Nykyään olen enää vain perus masentunut tai jotain, en enää vaikeasti.
Uskon, että masennus lähtee lopullisesti sitten kun olen keski-iässä ja saan elää sellaista elämää kuin haluan.Minä olisin halunnut olla joko lapseton tai ”vanha” äiti, eli teiniäitiys on ollut massiivinen pettymys ja sellainen häpeä, etten ole halunnut tutustua kauheasti edes uusiin ihmisiin ainakaan niin syvällisesti, että olisi pitänyt kertoa elämästäni.
Vertaistuki olisi kiva, mutta tuntuu että olen maailman ainoa ihminen joka kokee näin.
Ap
Luulen että olisit tarvinnut vertaistuen aiemmin. Silloin nuorena niin et ajattelisi että se oli häpeä ja este tutustua uusiin ihmisiin.
Minkä ikäinen nyt olet?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niillähän menee paremmin päälle kolmekymppisenä kun ei enää tarvitse huolehtia koko ajan lapsista!
Mutta niillä kolmikymppisillä pikkulasten vanhemmilla on se taloudellinen ja sosiaalinen pohja kunnossa, toisin kuin entisellä teiniäidillä joka elää pienesti ja rakentaa siinä vaiheessa vasta elämäänsä.
Ja siinä vaiheessa on tosiaan ihan eri tilanteessa kuin ikäisensä, eli ei samalla viivalla.Siksi en laittanut edes vaihtoehdoksi, että ”kolmikymppisenä” koska näkisin, ettei sitä sosiaalisesti samalla viivalla olemista voi ainakaan ennen nelikymppisiä olla.
Ap
Kuinka kauan ajattelet että "elämää rakennetaan" lapsen saannin jälkeen? Mitä se siis on?
No jos ja kun saa lapsen 18-vuotiaana, niin siinä on sen jälkeen itsensä kasvattamisen ja kehittämisen lisäksi se lapsen kasvatus, maailmaan tutustuminen (itse aikuistuin noin 25-26-vuotiaana), opiskelu, työelämä ja rahan säästäminen, sosiaalinen elämä jne.
En tiedä, ehkä toi sujuu toisilta kuin vettä vaan, mutta minulle ollut tosi tahmeaa kun en ole erityisen käytännöllinen enkä sillä tavalla reipas ihminen kuin vaikkapa sairaanhoitaja-tyyppiset naiset tai vastaavat (jos ymmärrät mitä tarkoitan).
Ap
Olisitko ilman lasta aikuistunut aiemmin? Mitä se aikuistuminen edes on?
En ole käytännöllinen enkä ainakaan reipas mutta hyvin on mennyt.
Kyllä, ihniset on erillaisia mutta ei se oma kyneminen alene lapsen jälkeen.En tietenkään, mutta lapsettomana ei olisi ollut myöskään mitään painetta aikuistua.
Minulla se oli ainakin sellaista selkeää syy-seuraussuhteiden ymmärtämisen kehittymistä, ajatusten laajentumista, ymmärrys siitä miten eri tavoin ihmiset kokee asiat ja se kokemusmaailma on heidän maailmansa, temperamentin tasaantumista ja impulssikontrollin hallintaa, jännityshakuisuuden vähentymistä, ylipäätään ns. järkeä alkoi tulla päähän enemmän.Minulla on kyllä toimintakyky heikentynyt selkeästi lapsen jälkeen, ja meni vuosia että se alkoi palailla normaalille tasolle.
Lapsen saaminen oli minulle niin suuri pettymys itseeni ja elämään, että kesti kauan päästä pois siitä olosta mitä se aiheutti.Ap
Olet käynyt läpi synnytysmasennuksen, ellet peräti depression.
En ole sairastunut siihen itse, mutta suvussani monilla naisilla on ollut siihen synnynnäinen taipumus.
Etenkin ne, joilla on neurologisia ongelmia ja jotka ovat muutenkin masennusherkkiä, eivät kestä muutoksia (vaikka pitäisivät lapsista ja raskaana olosta) ja joilla ei muutenkaan oikein kulje, jos ei joku ole neuvomassa.
Jostain syystä meillä alle 20-vuotiailla äideillä ei ole ollut tätä ongelmaa, olemme olleet muutenkin elämän rakennusvaiheessa mihin perhe ja lapsi on sopineet ihan hyvin.Siis joo, olin kyllä vuosia vaikeasti masentunut kun petyin itseeni niin pahasti, etten päässyt kakara-aivoillani mitenkään yli siitä jatkuvasta vellomisesta miten olen pilannut elämäni jne.
Nykyään olen siis päässyt jo vähän eteenpäin, vaikka aika pettynyt olen edelleen itseeni ja minun on vaikea hyväksyä typeryyttäni.Nykyään olen enää vain perus masentunut tai jotain, en enää vaikeasti.
Uskon, että masennus lähtee lopullisesti sitten kun olen keski-iässä ja saan elää sellaista elämää kuin haluan.Minä olisin halunnut olla joko lapseton tai ”vanha” äiti, eli teiniäitiys on ollut massiivinen pettymys ja sellainen häpeä, etten ole halunnut tutustua kauheasti edes uusiin ihmisiin ainakaan niin syvällisesti, että olisi pitänyt kertoa elämästäni.
Vertaistuki olisi kiva, mutta tuntuu että olen maailman ainoa ihminen joka kokee näin.
Ap
Luulen että olisit tarvinnut vertaistuen aiemmin. Silloin nuorena niin et ajattelisi että se oli häpeä ja este tutustua uusiin ihmisiin.
Minkä ikäinen nyt olet?
En ylipäätään tiedä onko sellaista vertaistukea olemassa? Kun tuntuu, ettei muut äidit vaan koe näin?
Jos ei edes anonyymisti netissä kerrota tällaisista tunteista, niin kai siitä voi päätellä ettei sellaisia oikeasti vain ole?
Olen siis joskus ennenkin puhunut tästä täällä, eikä kukaan ole koskaan ilmaissut ymmärtävänsä/kokeneensa samaa.
Nuorempana siis häpesin aivan tajuttomasti, joku rattaiden työntäminenkin oli todella häpeällistä ja häpesin vain ylipäätään olemassaoloani ja koko elämääni (häpeän kyllä edelleen, en esim. halua kertoa uusille ihmisille itsestäni mitään, mutta se häpeä ei ole enää niin lamaannuttavaa kuin nuorempana).
Koen oloni hyväksi kun matkustan yksin oudoissa paikoissa, on täydellinen vapaus eikä kukaan tiedä minusta mitään ja voin olla oma itseni.
Lähempänä kolmeakymppiä nyt
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole ollut ikinä kovin järkevä ja olin ajatellut, että teiniäidit ovat useimmiten niitä vähemmän järkeviä hunsvontteja koska eihän järkeville käy niin. Järkevät ei saa lapsia liian nuorena/surkeaan tilanteeseen.
Mutta sitten olen saanut huomata, että muut teiniäidit ovatkin keskivertoa reippaampia, järjestelmällisiä, maanläheisiä, järkeviä yms. eikä ollenkaan hunsvontteja?
Tämäkin ketju täynnä järkeviä ja reippaita entisiä nuoria/teiniäitejä.Missä ne luuserimammat on?
Saako luuserit lapsensa vanhempana?Ap
Tunsin yhden huonon teiniäidin. Hän on jo kuollut yliannostukseen.
Ei, en todillakaan vertaa sinua häneen. Kerron vain ettei minunkaan tietääkseni kaikilla mennyt hyvin. Kukaan meistä ei ole esimerkki teiniäidistä koska jokainen käsittelee asiansa eri tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niillähän menee paremmin päälle kolmekymppisenä kun ei enää tarvitse huolehtia koko ajan lapsista!
Mutta niillä kolmikymppisillä pikkulasten vanhemmilla on se taloudellinen ja sosiaalinen pohja kunnossa, toisin kuin entisellä teiniäidillä joka elää pienesti ja rakentaa siinä vaiheessa vasta elämäänsä.
Ja siinä vaiheessa on tosiaan ihan eri tilanteessa kuin ikäisensä, eli ei samalla viivalla.Siksi en laittanut edes vaihtoehdoksi, että ”kolmikymppisenä” koska näkisin, ettei sitä sosiaalisesti samalla viivalla olemista voi ainakaan ennen nelikymppisiä olla.
Ap
Kuinka kauan ajattelet että "elämää rakennetaan" lapsen saannin jälkeen? Mitä se siis on?
No jos ja kun saa lapsen 18-vuotiaana, niin siinä on sen jälkeen itsensä kasvattamisen ja kehittämisen lisäksi se lapsen kasvatus, maailmaan tutustuminen (itse aikuistuin noin 25-26-vuotiaana), opiskelu, työelämä ja rahan säästäminen, sosiaalinen elämä jne.
En tiedä, ehkä toi sujuu toisilta kuin vettä vaan, mutta minulle ollut tosi tahmeaa kun en ole erityisen käytännöllinen enkä sillä tavalla reipas ihminen kuin vaikkapa sairaanhoitaja-tyyppiset naiset tai vastaavat (jos ymmärrät mitä tarkoitan).
Ap
Olisitko ilman lasta aikuistunut aiemmin? Mitä se aikuistuminen edes on?
En ole käytännöllinen enkä ainakaan reipas mutta hyvin on mennyt.
Kyllä, ihniset on erillaisia mutta ei se oma kyneminen alene lapsen jälkeen.En tietenkään, mutta lapsettomana ei olisi ollut myöskään mitään painetta aikuistua.
Minulla se oli ainakin sellaista selkeää syy-seuraussuhteiden ymmärtämisen kehittymistä, ajatusten laajentumista, ymmärrys siitä miten eri tavoin ihmiset kokee asiat ja se kokemusmaailma on heidän maailmansa, temperamentin tasaantumista ja impulssikontrollin hallintaa, jännityshakuisuuden vähentymistä, ylipäätään ns. järkeä alkoi tulla päähän enemmän.Minulla on kyllä toimintakyky heikentynyt selkeästi lapsen jälkeen, ja meni vuosia että se alkoi palailla normaalille tasolle.
Lapsen saaminen oli minulle niin suuri pettymys itseeni ja elämään, että kesti kauan päästä pois siitä olosta mitä se aiheutti.Ap
Olet käynyt läpi synnytysmasennuksen, ellet peräti depression.
En ole sairastunut siihen itse, mutta suvussani monilla naisilla on ollut siihen synnynnäinen taipumus.
Etenkin ne, joilla on neurologisia ongelmia ja jotka ovat muutenkin masennusherkkiä, eivät kestä muutoksia (vaikka pitäisivät lapsista ja raskaana olosta) ja joilla ei muutenkaan oikein kulje, jos ei joku ole neuvomassa.
Jostain syystä meillä alle 20-vuotiailla äideillä ei ole ollut tätä ongelmaa, olemme olleet muutenkin elämän rakennusvaiheessa mihin perhe ja lapsi on sopineet ihan hyvin.Siis joo, olin kyllä vuosia vaikeasti masentunut kun petyin itseeni niin pahasti, etten päässyt kakara-aivoillani mitenkään yli siitä jatkuvasta vellomisesta miten olen pilannut elämäni jne.
Nykyään olen siis päässyt jo vähän eteenpäin, vaikka aika pettynyt olen edelleen itseeni ja minun on vaikea hyväksyä typeryyttäni.Nykyään olen enää vain perus masentunut tai jotain, en enää vaikeasti.
Uskon, että masennus lähtee lopullisesti sitten kun olen keski-iässä ja saan elää sellaista elämää kuin haluan.Minä olisin halunnut olla joko lapseton tai ”vanha” äiti, eli teiniäitiys on ollut massiivinen pettymys ja sellainen häpeä, etten ole halunnut tutustua kauheasti edes uusiin ihmisiin ainakaan niin syvällisesti, että olisi pitänyt kertoa elämästäni.
Vertaistuki olisi kiva, mutta tuntuu että olen maailman ainoa ihminen joka kokee näin.
Ap
Luulen että olisit tarvinnut vertaistuen aiemmin. Silloin nuorena niin et ajattelisi että se oli häpeä ja este tutustua uusiin ihmisiin.
Minkä ikäinen nyt olet?En ylipäätään tiedä onko sellaista vertaistukea olemassa? Kun tuntuu, ettei muut äidit vaan koe näin?
Jos ei edes anonyymisti netissä kerrota tällaisista tunteista, niin kai siitä voi päätellä ettei sellaisia oikeasti vain ole?
Olen siis joskus ennenkin puhunut tästä täällä, eikä kukaan ole koskaan ilmaissut ymmärtävänsä/kokeneensa samaa.Nuorempana siis häpesin aivan tajuttomasti, joku rattaiden työntäminenkin oli todella häpeällistä ja häpesin vain ylipäätään olemassaoloani ja koko elämääni (häpeän kyllä edelleen, en esim. halua kertoa uusille ihmisille itsestäni mitään, mutta se häpeä ei ole enää niin lamaannuttavaa kuin nuorempana).
Koen oloni hyväksi kun matkustan yksin oudoissa paikoissa, on täydellinen vapaus eikä kukaan tiedä minusta mitään ja voin olla oma itseni.Lähempänä kolmeakymppiä nyt
Ap
Tarkoitin että silloin nuorena minä tapasin toisia nuoria äitejä, he olivat vertaistuki ja tiesin etten ole yksin. Ei ollut mitään hävettävää.
Ehkä ne muut jotka tuntee samoin kuin sinä eivät uskalla avata suutaan? Aloitit hieman väärin ja me jotka koimme toisin riensimme kertomaan ettei asia ole niin ollut meidän kohdalla. Se varmaan toimii hyvin myös pitämään hiljaa ne jotka tuntee samoja asioita kuin sinä. Anteeksi.
Minulla on ehkä vastaava kokemus? Olin synnytysvalmennuksessa yksin. Muut niitä vanhempia naisia miestensä kanssa ja näin koko ajan että he katsoivat minua säälien. Silloin tunsin häpeää ja ettei minun kuuluisi olla siellä.
Myöhemmin minä olin silloin vihainen, en ollut mikään säälin kohde. Minä olin itse valinnut mitä teen ja ne toiset eivät tienneet minusta mitään. Minun ei kuulunut hävetä vaan niiden jotka ajatteli että osani on jotenkin huonompi kuin heidän.
Nykyään saan usein kuulla kun kerron itsestäni niitä "ohho teit lapsen lapsena" kommentteja ja muuta vastaavaa. Pyrin vastaamaan vitsillä. En näe että se määrittää minua ihmisenä, enemmän kertoo ihmettelijästä.
Lisään vielä, että tuota tietoa masennusdiagnoosista ei ollut, kun kirjoitin viestini. Masennus toki muuttaa asioita ja voi vaatia muutakin kuin sitä, että opettelee ajattelemaan eri tavalla
T. viesti 40