Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa teiniäiti on sosiaalisesti samalla tasolla ikätovereidensa kanssa?
08.12.2020 |
Nelikymppisenä? Viiskymppisenä?
Kuuskymppisenä?
Tarkoitan siis, että minkä ikäisenä suunnilleen tulee se vaihe kun on samalla viivalla muiden kanssa eikä jotenkin surkeampi tai huonommassa tilanteessa (ei vapautta, ei niin paljoa rahaa kuin niillä jotka pysty tekemään nuorena enemmän töitä ja elämään pienemmillä kuluilla, ei normaaleja virstanpylväitä elämässä tyyliin kaverielämä->seurustelu->avioliitto->lapsi jne)
Kommentit (50)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niillähän menee paremmin päälle kolmekymppisenä kun ei enää tarvitse huolehtia koko ajan lapsista!
Mutta niillä kolmikymppisillä pikkulasten vanhemmilla on se taloudellinen ja sosiaalinen pohja kunnossa, toisin kuin entisellä teiniäidillä joka elää pienesti ja rakentaa siinä vaiheessa vasta elämäänsä.
Ja siinä vaiheessa on tosiaan ihan eri tilanteessa kuin ikäisensä, eli ei samalla viivalla.Siksi en laittanut edes vaihtoehdoksi, että ”kolmikymppisenä” koska näkisin, ettei sitä sosiaalisesti samalla viivalla olemista voi ainakaan ennen nelikymppisiä olla.
Ap
Kuinka kauan ajattelet että "elämää rakennetaan" lapsen saannin jälkeen? Mitä se siis on?
No jos ja kun saa lapsen 18-vuotiaana, niin siinä on sen jälkeen itsensä kasvattamisen ja kehittämisen lisäksi se lapsen kasvatus, maailmaan tutustuminen (itse aikuistuin noin 25-26-vuotiaana), opiskelu, työelämä ja rahan säästäminen, sosiaalinen elämä jne.
En tiedä, ehkä toi sujuu toisilta kuin vettä vaan, mutta minulle ollut tosi tahmeaa kun en ole erityisen käytännöllinen enkä sillä tavalla reipas ihminen kuin vaikkapa sairaanhoitaja-tyyppiset naiset tai vastaavat (jos ymmärrät mitä tarkoitan).
Ap
Sain esikoisen 31-vuotiaana, enkä minäkään aikuistunut kuin siinä 25-vuotiaana aikaisintaan. Miehellä meni kolmekymppiseksi asti, että oli riittävän aikuinen perheen perustamiseen. Vakityön sain vasta 27-vuotiaana ja mies 28-vuotiaana, vaikka valmistuin amk:ista jo 22-vuotiaana. Mies on amis, joka ei ole päivääkään tehnyt oman alan palkallisia hommia. Palkattomiin harjoitteluihin on kyllä kelvannut. Eli ei se lasten hankkiminen nuorena tarkoita sitä, että olisi yhtään "jäljessä" muita. Kyllä meitä myöhään aikuistuneita ja elämään vasta aikuisiällä opetelleita on muitakin. Monilla nuorilla mammoilla on jo ammatti alla ja siten hyvät eväät lasten hankintaan varhain, ja monilla vanhemmilla äideillä, kuten minulla, on taustallaan paljon pidempi aikuistumisvaihe kuin näillä, joiden on ollut ns. pakko lapsen takia aikuistua. Ehkä enemmän kyse on siitä jääkö nuoruus elämättä, ei se, että jäisi jotenkin muita jälkeen.
Toiset nimittäin elää 30-40-vuotiaana sitä nuoruutta, joka jäi lasten takia elämättä nuoruudessa. Miehen vajaa nelikymppinen työkaveri on malliesimerkki tästä, että nuoruus jäi aikaisin saatujen lasten takia elämättä, joten nyt kun lapset on viittä vaille täysi-ikäisiä, rellestää baareissa kuin vasta täysi-ikäisyyden saavuttanut - halvinta alkoa ja mahdollisimman paljon. Onni onnettomuudessa on sellainen baby face, ettei ikää arvaisi mitenkään niin korkeaksi, joten ei tarvi ns. "hävetä" sitä että bilettää parikymppisten kanssa, kun ei erota muita vanhemmaksi mistään muusta kuin henkkareista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu vähän millä viivalla muiden kanssa pitäisi olla. Sain lapset 18- ja 19-vuotiaana. Valmistuin ylioppilaaksi ja maisteriksi aivan muiden ikäisteni tahdissa. Kolmikymppisenä olen mennyt tulotasossa ja varallisuudessa useimpien ikäisteni ohi. Olemme matkustelleet ja asuneet ulkomailla. Bilettämisestä jäin toki jonkin verran parikymppisenä paitsi, mutta ei sekään kokematta ole jäänyt.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin masentavaa kun kaikki muut tosi nuoret äidit/teiniäidit tuntuu aina olevan jotain tosi reippaita tyyppejä ja nauttivat siitä elämästään, eivätkä kadu koskaan.
Ap
Olisitko sinä jossain muualla, reippaampi ja mitä kaikkea, jos sinulla ei olisi lasta. Tuskin.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin masentavaa kun kaikki muut tosi nuoret äidit/teiniäidit tuntuu aina olevan jotain tosi reippaita tyyppejä ja nauttivat siitä elämästään, eivätkä kadu koskaan.
Ap
Jokaiselle on katumuksen hetkensä, mutta realismilla mennään.
Elämä helpottuu joka päivä kun lapsi varttuu. Nuoruuttakin ehtii viettää, kun lapsi on hoidossa. Sekoilu on yliarvostettua, on ihana palata omaan kämppään missä elämä on järjestyksessä.
Alakulosta kannattaa kertoa neuvolassa.
T. Entinen nuori äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niillähän menee paremmin päälle kolmekymppisenä kun ei enää tarvitse huolehtia koko ajan lapsista!
Mutta niillä kolmikymppisillä pikkulasten vanhemmilla on se taloudellinen ja sosiaalinen pohja kunnossa, toisin kuin entisellä teiniäidillä joka elää pienesti ja rakentaa siinä vaiheessa vasta elämäänsä.
Ja siinä vaiheessa on tosiaan ihan eri tilanteessa kuin ikäisensä, eli ei samalla viivalla.Siksi en laittanut edes vaihtoehdoksi, että ”kolmikymppisenä” koska näkisin, ettei sitä sosiaalisesti samalla viivalla olemista voi ainakaan ennen nelikymppisiä olla.
Ap
Kuinka kauan ajattelet että "elämää rakennetaan" lapsen saannin jälkeen? Mitä se siis on?
No jos ja kun saa lapsen 18-vuotiaana, niin siinä on sen jälkeen itsensä kasvattamisen ja kehittämisen lisäksi se lapsen kasvatus, maailmaan tutustuminen (itse aikuistuin noin 25-26-vuotiaana), opiskelu, työelämä ja rahan säästäminen, sosiaalinen elämä jne.
En tiedä, ehkä toi sujuu toisilta kuin vettä vaan, mutta minulle ollut tosi tahmeaa kun en ole erityisen käytännöllinen enkä sillä tavalla reipas ihminen kuin vaikkapa sairaanhoitaja-tyyppiset naiset tai vastaavat (jos ymmärrät mitä tarkoitan).
Ap
Olisitko ilman lasta aikuistunut aiemmin? Mitä se aikuistuminen edes on?
En ole käytännöllinen enkä ainakaan reipas mutta hyvin on mennyt.
Kyllä, ihniset on erillaisia mutta ei se oma kyneminen alene lapsen jälkeen.
En tietenkään, mutta lapsettomana ei olisi ollut myöskään mitään painetta aikuistua.
Minulla se oli ainakin sellaista selkeää syy-seuraussuhteiden ymmärtämisen kehittymistä, ajatusten laajentumista, ymmärrys siitä miten eri tavoin ihmiset kokee asiat ja se kokemusmaailma on heidän maailmansa, temperamentin tasaantumista ja impulssikontrollin hallintaa, jännityshakuisuuden vähentymistä, ylipäätään ns. järkeä alkoi tulla päähän enemmän.
Minulla on kyllä toimintakyky heikentynyt selkeästi lapsen jälkeen, ja meni vuosia että se alkoi palailla normaalille tasolle.
Lapsen saaminen oli minulle niin suuri pettymys itseeni ja elämään, että kesti kauan päästä pois siitä olosta mitä se aiheutti.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä kokenut teiniäitiyden (18 v kun lapsi syntyi) takia olevani surkea tai huonossa tilanteessa. Vaikka lapsi vahinko olikin, niin heti tiesin että pidän lapsen ja että tulen rakastamaan vauva-arkea. Eikä estänyt myöskään mitenkään opintoja, lykkäsi vaan pari vuotta. Mutta yliopistolta valmistuin 25-vuotiaana eli aika normaalissa iässä. Ja sen jälkeen töissä hyväpalkkaisella alalla, joten ei taloushuolia. Kavereita tai miestä tai menoja en ole koskaan kaivannut, olen aika erakkoluonne, sellainen nörtti ja kirjatoukka.
Olet todella onnekas!
Minäkin sain 18-vuotiaana lapsen (myös vahinko) ja minut se rampautti todella pahasti.
Luulen, että pääsen asiasta yli vasta joskus keski-iässä.Ap
Minä sain lapseni 19-vuotiaana ja jos koitat aloituksessa puhua taloudellisesta tilanteesta niin minulla nyt 30-vuotiaana se on parempi kuin monilla kavereilla.
Sosiaalista tilannetta en ymmärrä. Miten se eroaa muista jos on lapsi?Eroaahan se paljonkin, kun ei ole sitä vapautta mitä muilla ja eri rytmi, kun tuli ensin se lapsi eikä niin, että lapsi lopuksi.
Tarkoitan siis, että lapsettomilla nuorilla on ne ensimmäiset seurustelukokemukset, ne voi olla pitkiä aikoja missä huvittaa, seikkailla huomattavasti enemmän jne.
Eli jos sulla on lapsi, niin on sosiaalisesti eri asemassa.Keski-iässä tuollaisia asioita ei enää ole tai se ei vaikuta, onko joku aikuinen lapsi jossain.
Kun asuu pois kotoa, eläen itsenäistä elämää ja osaa huolehtia toisestakin, on jo edellä muita.
Eikä 18-vuotias ole äidiksi enää teini. 16-17 v ehkä.Alle 20v on teini.
18v on aivan liian kehittymätön vanhemmaksi, vaikka jotkut pärjääkin ok
Kyse on muusta kuin ikävuosista. - Osa -ikävä kyllä- ei taida olla minkään ikäisenä riittävän kypsä ja vastuuntuntoine olemaan riittävän kehittynyt ollakseen vanhempi. Mieluummin raitis ja päihteistä vapaa ja hyvän sosiaalisen urvaverkonomaava teini vanhempi kuin äysi-ikäinen, joka on pahasti riippuvainen eri päihteistä ja vailla sosiaalisia turvaverkkoja..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä kokenut teiniäitiyden (18 v kun lapsi syntyi) takia olevani surkea tai huonossa tilanteessa. Vaikka lapsi vahinko olikin, niin heti tiesin että pidän lapsen ja että tulen rakastamaan vauva-arkea. Eikä estänyt myöskään mitenkään opintoja, lykkäsi vaan pari vuotta. Mutta yliopistolta valmistuin 25-vuotiaana eli aika normaalissa iässä. Ja sen jälkeen töissä hyväpalkkaisella alalla, joten ei taloushuolia. Kavereita tai miestä tai menoja en ole koskaan kaivannut, olen aika erakkoluonne, sellainen nörtti ja kirjatoukka.
Olet todella onnekas!
Minäkin sain 18-vuotiaana lapsen (myös vahinko) ja minut se rampautti todella pahasti.
Luulen, että pääsen asiasta yli vasta joskus keski-iässä.Ap
Minä sain lapseni 19-vuotiaana ja jos koitat aloituksessa puhua taloudellisesta tilanteesta niin minulla nyt 30-vuotiaana se on parempi kuin monilla kavereilla.
Sosiaalista tilannetta en ymmärrä. Miten se eroaa muista jos on lapsi?Eroaahan se paljonkin, kun ei ole sitä vapautta mitä muilla ja eri rytmi, kun tuli ensin se lapsi eikä niin, että lapsi lopuksi.
Tarkoitan siis, että lapsettomilla nuorilla on ne ensimmäiset seurustelukokemukset, ne voi olla pitkiä aikoja missä huvittaa, seikkailla huomattavasti enemmän jne.
Eli jos sulla on lapsi, niin on sosiaalisesti eri asemassa.Keski-iässä tuollaisia asioita ei enää ole tai se ei vaikuta, onko joku aikuinen lapsi jossain.
Kun asuu pois kotoa, eläen itsenäistä elämää ja osaa huolehtia toisestakin, on jo edellä muita.
Eikä 18-vuotias ole äidiksi enää teini. 16-17 v ehkä.Alle 20v on teini.
18v on aivan liian kehittymätön vanhemmaksi, vaikka jotkut pärjääkin ok
Hah. Henkisesti ollaan teinejä oikeastaan johonkin 16-vuotiaaksi. En ajattele edes 19-vuotiasta poikaani enää teininä, hän on nuori mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä kokenut teiniäitiyden (18 v kun lapsi syntyi) takia olevani surkea tai huonossa tilanteessa. Vaikka lapsi vahinko olikin, niin heti tiesin että pidän lapsen ja että tulen rakastamaan vauva-arkea. Eikä estänyt myöskään mitenkään opintoja, lykkäsi vaan pari vuotta. Mutta yliopistolta valmistuin 25-vuotiaana eli aika normaalissa iässä. Ja sen jälkeen töissä hyväpalkkaisella alalla, joten ei taloushuolia. Kavereita tai miestä tai menoja en ole koskaan kaivannut, olen aika erakkoluonne, sellainen nörtti ja kirjatoukka.
Olet todella onnekas!
Minäkin sain 18-vuotiaana lapsen (myös vahinko) ja minut se rampautti todella pahasti.
Luulen, että pääsen asiasta yli vasta joskus keski-iässä.Ap
Minä sain lapseni 19-vuotiaana ja jos koitat aloituksessa puhua taloudellisesta tilanteesta niin minulla nyt 30-vuotiaana se on parempi kuin monilla kavereilla.
Sosiaalista tilannetta en ymmärrä. Miten se eroaa muista jos on lapsi?Eroaahan se paljonkin, kun ei ole sitä vapautta mitä muilla ja eri rytmi, kun tuli ensin se lapsi eikä niin, että lapsi lopuksi.
Tarkoitan siis, että lapsettomilla nuorilla on ne ensimmäiset seurustelukokemukset, ne voi olla pitkiä aikoja missä huvittaa, seikkailla huomattavasti enemmän jne.
Eli jos sulla on lapsi, niin on sosiaalisesti eri asemassa.Keski-iässä tuollaisia asioita ei enää ole tai se ei vaikuta, onko joku aikuinen lapsi jossain.
Kun asuu pois kotoa, eläen itsenäistä elämää ja osaa huolehtia toisestakin, on jo edellä muita.
Eikä 18-vuotias ole äidiksi enää teini. 16-17 v ehkä.Alle 20v on teini.
18v on aivan liian kehittymätön vanhemmaksi, vaikka jotkut pärjääkin okHah. Henkisesti ollaan teinejä oikeastaan johonkin 16-vuotiaaksi. En ajattele edes 19-vuotiasta poikaani enää teininä, hän on nuori mies.
Toki hän on nuori mies, mutta myös teini-ikäinen vielä hetken.
Itselläni oli pahin murrosikä päällä 16-17-vuotiaana, pituuskasvu loppui 19-vuotiaana.
14-vuotiaana leikin vielä barbeilla.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niillähän menee paremmin päälle kolmekymppisenä kun ei enää tarvitse huolehtia koko ajan lapsista!
Mutta niillä kolmikymppisillä pikkulasten vanhemmilla on se taloudellinen ja sosiaalinen pohja kunnossa, toisin kuin entisellä teiniäidillä joka elää pienesti ja rakentaa siinä vaiheessa vasta elämäänsä.
Ja siinä vaiheessa on tosiaan ihan eri tilanteessa kuin ikäisensä, eli ei samalla viivalla.Siksi en laittanut edes vaihtoehdoksi, että ”kolmikymppisenä” koska näkisin, ettei sitä sosiaalisesti samalla viivalla olemista voi ainakaan ennen nelikymppisiä olla.
Ap
Kuinka kauan ajattelet että "elämää rakennetaan" lapsen saannin jälkeen? Mitä se siis on?
No jos ja kun saa lapsen 18-vuotiaana, niin siinä on sen jälkeen itsensä kasvattamisen ja kehittämisen lisäksi se lapsen kasvatus, maailmaan tutustuminen (itse aikuistuin noin 25-26-vuotiaana), opiskelu, työelämä ja rahan säästäminen, sosiaalinen elämä jne.
En tiedä, ehkä toi sujuu toisilta kuin vettä vaan, mutta minulle ollut tosi tahmeaa kun en ole erityisen käytännöllinen enkä sillä tavalla reipas ihminen kuin vaikkapa sairaanhoitaja-tyyppiset naiset tai vastaavat (jos ymmärrät mitä tarkoitan).
Ap
Olisitko ilman lasta aikuistunut aiemmin? Mitä se aikuistuminen edes on?
En ole käytännöllinen enkä ainakaan reipas mutta hyvin on mennyt.
Kyllä, ihniset on erillaisia mutta ei se oma kyneminen alene lapsen jälkeen.
Jep. Aikuistuin siinä 25-vuotiaana niin kuin muutkin kaverini ja ilman niitä lapsia meni tuohon ikään asti. Mieheni aikuistui 20-vuotiaana,koska oli pakko kun hänen isänsä kuoli. Äitini kokee aikuistuneensa ihan oikeasti oikeasti 40-vuotiaana ja sai ihan aikuisena lapset. Ei aikuistuminen katso sitä ikää milloin on saanut lapset. Ilmeisesti omat luonteenpiirteesi vaikuttaa noihin käytännön asioihin (raha jne.), ei nuorena saatu lapsi. Minun veljeni on ollut pienestä asti hyvin säntillinen ja vastuullinen. Raha-asiat on aina kunnossa ja työt hoitanut moitteettomasti. Alkoholilla läträäminen in kuitenkin kestänyt 35-vuotiaaksi ja tunteiden hallinta on teinin tasolla usein. Ei ole lapsia ja vasta nyt alkaa tunne-elämältään olla kypsempi lasten hankintaan. Eli aikuistuminen ja kypsyminen on hyvin yksilöllistä lasten kanssa tai ilman. Otappas itseäsi niskasta kiinni jos käytännön asioiden hoito takkuaa, ei ole riippuvaista lapsesta tuollainen. Opiskelemaan ihmiset ehtivät 60-vuotiaanakin ja toisilla kestää tosi pitkään sen oman jutun löytyminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä kokenut teiniäitiyden (18 v kun lapsi syntyi) takia olevani surkea tai huonossa tilanteessa. Vaikka lapsi vahinko olikin, niin heti tiesin että pidän lapsen ja että tulen rakastamaan vauva-arkea. Eikä estänyt myöskään mitenkään opintoja, lykkäsi vaan pari vuotta. Mutta yliopistolta valmistuin 25-vuotiaana eli aika normaalissa iässä. Ja sen jälkeen töissä hyväpalkkaisella alalla, joten ei taloushuolia. Kavereita tai miestä tai menoja en ole koskaan kaivannut, olen aika erakkoluonne, sellainen nörtti ja kirjatoukka.
Olet todella onnekas!
Minäkin sain 18-vuotiaana lapsen (myös vahinko) ja minut se rampautti todella pahasti.
Luulen, että pääsen asiasta yli vasta joskus keski-iässä.Ap
Minä sain lapseni 19-vuotiaana ja jos koitat aloituksessa puhua taloudellisesta tilanteesta niin minulla nyt 30-vuotiaana se on parempi kuin monilla kavereilla.
Sosiaalista tilannetta en ymmärrä. Miten se eroaa muista jos on lapsi?Eroaahan se paljonkin, kun ei ole sitä vapautta mitä muilla ja eri rytmi, kun tuli ensin se lapsi eikä niin, että lapsi lopuksi.
Tarkoitan siis, että lapsettomilla nuorilla on ne ensimmäiset seurustelukokemukset, ne voi olla pitkiä aikoja missä huvittaa, seikkailla huomattavasti enemmän jne.
Eli jos sulla on lapsi, niin on sosiaalisesti eri asemassa.Keski-iässä tuollaisia asioita ei enää ole tai se ei vaikuta, onko joku aikuinen lapsi jossain.
Kun asuu pois kotoa, eläen itsenäistä elämää ja osaa huolehtia toisestakin, on jo edellä muita.
Eikä 18-vuotias ole äidiksi enää teini. 16-17 v ehkä.Alle 20v on teini.
18v on aivan liian kehittymätön vanhemmaksi, vaikka jotkut pärjääkin okHah. Henkisesti ollaan teinejä oikeastaan johonkin 16-vuotiaaksi. En ajattele edes 19-vuotiasta poikaani enää teininä, hän on nuori mies.
Nää on niin suhteellisia juttuja tosiaan. Veteen piirrettyjä viivoja. Mä oon 23, ja 18v on tietysti juridisesti täysi-ikäinen, mutta kyllä mä plus miinus parikymppistä ja itseni ikäistä pidän enemmän "nuorena aikuisena" kuin "aikuisena" jolla elämänkokemusta jo takana. Omat vanhempani ovat aikuisia aikuisia. Heh.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niillähän menee paremmin päälle kolmekymppisenä kun ei enää tarvitse huolehtia koko ajan lapsista!
Mutta niillä kolmikymppisillä pikkulasten vanhemmilla on se taloudellinen ja sosiaalinen pohja kunnossa, toisin kuin entisellä teiniäidillä joka elää pienesti ja rakentaa siinä vaiheessa vasta elämäänsä.
Ja siinä vaiheessa on tosiaan ihan eri tilanteessa kuin ikäisensä, eli ei samalla viivalla.Siksi en laittanut edes vaihtoehdoksi, että ”kolmikymppisenä” koska näkisin, ettei sitä sosiaalisesti samalla viivalla olemista voi ainakaan ennen nelikymppisiä olla.
Ap
Kuinka kauan ajattelet että "elämää rakennetaan" lapsen saannin jälkeen? Mitä se siis on?
No jos ja kun saa lapsen 18-vuotiaana, niin siinä on sen jälkeen itsensä kasvattamisen ja kehittämisen lisäksi se lapsen kasvatus, maailmaan tutustuminen (itse aikuistuin noin 25-26-vuotiaana), opiskelu, työelämä ja rahan säästäminen, sosiaalinen elämä jne.
En tiedä, ehkä toi sujuu toisilta kuin vettä vaan, mutta minulle ollut tosi tahmeaa kun en ole erityisen käytännöllinen enkä sillä tavalla reipas ihminen kuin vaikkapa sairaanhoitaja-tyyppiset naiset tai vastaavat (jos ymmärrät mitä tarkoitan).
Ap
Olisitko ilman lasta aikuistunut aiemmin? Mitä se aikuistuminen edes on?
En ole käytännöllinen enkä ainakaan reipas mutta hyvin on mennyt.
Kyllä, ihniset on erillaisia mutta ei se oma kyneminen alene lapsen jälkeen.En tietenkään, mutta lapsettomana ei olisi ollut myöskään mitään painetta aikuistua.
Minulla se oli ainakin sellaista selkeää syy-seuraussuhteiden ymmärtämisen kehittymistä, ajatusten laajentumista, ymmärrys siitä miten eri tavoin ihmiset kokee asiat ja se kokemusmaailma on heidän maailmansa, temperamentin tasaantumista ja impulssikontrollin hallintaa, jännityshakuisuuden vähentymistä, ylipäätään ns. järkeä alkoi tulla päähän enemmän.Minulla on kyllä toimintakyky heikentynyt selkeästi lapsen jälkeen, ja meni vuosia että se alkoi palailla normaalille tasolle.
Lapsen saaminen oli minulle niin suuri pettymys itseeni ja elämään, että kesti kauan päästä pois siitä olosta mitä se aiheutti.Ap
Olet käynyt läpi synnytysmasennuksen, ellet peräti depression.
En ole sairastunut siihen itse, mutta suvussani monilla naisilla on ollut siihen synnynnäinen taipumus.
Etenkin ne, joilla on neurologisia ongelmia ja jotka ovat muutenkin masennusherkkiä, eivät kestä muutoksia (vaikka pitäisivät lapsista ja raskaana olosta) ja joilla ei muutenkaan oikein kulje, jos ei joku ole neuvomassa.
Jostain syystä meillä alle 20-vuotiailla äideillä ei ole ollut tätä ongelmaa, olemme olleet muutenkin elämän rakennusvaiheessa mihin perhe ja lapsi on sopineet ihan hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niillähän menee paremmin päälle kolmekymppisenä kun ei enää tarvitse huolehtia koko ajan lapsista!
Mutta niillä kolmikymppisillä pikkulasten vanhemmilla on se taloudellinen ja sosiaalinen pohja kunnossa, toisin kuin entisellä teiniäidillä joka elää pienesti ja rakentaa siinä vaiheessa vasta elämäänsä.
Ja siinä vaiheessa on tosiaan ihan eri tilanteessa kuin ikäisensä, eli ei samalla viivalla.Siksi en laittanut edes vaihtoehdoksi, että ”kolmikymppisenä” koska näkisin, ettei sitä sosiaalisesti samalla viivalla olemista voi ainakaan ennen nelikymppisiä olla.
Ap
Hassu oletus. Olin 21, kun sain toisen lapsen. Juuri tuota ennen ostimme ensimmäisen asunnon. Ennen lasta ja sen jälkeen olen opiskellut ja tehnyt töitä. Nyt 36, "vapautta" on piisannut monta vuotta. Ihan ensimmäisiä yksinäisiä vuosia lukuunottamatta en ole tuntunut olevani mitenkään "jälkeenjäänyt".
Mä sain lapsen 19v ja nyt kun olen 38, lapsi muutti omilleen. Opiskelin ihan normaalisti, lapsi oli päiväkodissa koulupäivien ajan ja siitä sitten opiskeluiden jälkeen työelämään. En koe, että lapsi olisi "hidastanut" minua. Ehkä olisi jos ei olisi ollut tuota päiväkotimahdollisuutta, kiitos siitä veronmaksajille.
Jos oiken miettimällä mietin, niin ilman lasta olisin ehkä mennyt yliopistoon enkä ammattikorkeakouluun, mutta lopulta kaikki meni hyvin näin. Mulla on ihan hyvä työ ja vaikka biletykset jäi parikymppisenä vähiin, niin en koe jääneeni mistään paitsi. Pikemminkin on kivaa, että tässä iässä on aikaa ja jaksamista enemmän kuin muilla ikäisilläni perheellisillä. Monien lapset on nyt vasta ekalla tai tokalla.
Mulla on lapsen kanssa ihanat välit. Just vein hänen uuteen kotiin joulukoristeita ja suunnitellaan yhteisen harrastuksen aloittamista, että nähtäisiin viikottain. Just hyvä näin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei minun pointtini ollut tuollainen, että aikuistumiseni olisi myöhästynyt lapsen takia vaan se, että oli rankkaa olla vastuussa toisesta kun ei osannut olla vastuussa itsestäkään, ja piti itsekin siinä kasvaa eli meni energiaa ihan semmoseen aikuistumisprosessiin.
Kiva olisi kuulla jos jollain olisi mitään saman suuntaisia kokemuksia!
Minun kokemukseni ja tunteeni eivät lähde sillä pois, että te niitä vähättelette.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä kokenut teiniäitiyden (18 v kun lapsi syntyi) takia olevani surkea tai huonossa tilanteessa. Vaikka lapsi vahinko olikin, niin heti tiesin että pidän lapsen ja että tulen rakastamaan vauva-arkea. Eikä estänyt myöskään mitenkään opintoja, lykkäsi vaan pari vuotta. Mutta yliopistolta valmistuin 25-vuotiaana eli aika normaalissa iässä. Ja sen jälkeen töissä hyväpalkkaisella alalla, joten ei taloushuolia. Kavereita tai miestä tai menoja en ole koskaan kaivannut, olen aika erakkoluonne, sellainen nörtti ja kirjatoukka.
Olet todella onnekas!
Minäkin sain 18-vuotiaana lapsen (myös vahinko) ja minut se rampautti todella pahasti.
Luulen, että pääsen asiasta yli vasta joskus keski-iässä.Ap
Minä sain lapseni 19-vuotiaana ja jos koitat aloituksessa puhua taloudellisesta tilanteesta niin minulla nyt 30-vuotiaana se on parempi kuin monilla kavereilla.
Sosiaalista tilannetta en ymmärrä. Miten se eroaa muista jos on lapsi?Eroaahan se paljonkin, kun ei ole sitä vapautta mitä muilla ja eri rytmi, kun tuli ensin se lapsi eikä niin, että lapsi lopuksi.
Tarkoitan siis, että lapsettomilla nuorilla on ne ensimmäiset seurustelukokemukset, ne voi olla pitkiä aikoja missä huvittaa, seikkailla huomattavasti enemmän jne.
Eli jos sulla on lapsi, niin on sosiaalisesti eri asemassa.Keski-iässä tuollaisia asioita ei enää ole tai se ei vaikuta, onko joku aikuinen lapsi jossain.
Kun asuu pois kotoa, eläen itsenäistä elämää ja osaa huolehtia toisestakin, on jo edellä muita.
Eikä 18-vuotias ole äidiksi enää teini. 16-17 v ehkä.Alle 20v on teini.
18v on aivan liian kehittymätön vanhemmaksi, vaikka jotkut pärjääkin okHah. Henkisesti ollaan teinejä oikeastaan johonkin 16-vuotiaaksi. En ajattele edes 19-vuotiasta poikaani enää teininä, hän on nuori mies.
Nää on niin suhteellisia juttuja tosiaan. Veteen piirrettyjä viivoja. Mä oon 23, ja 18v on tietysti juridisesti täysi-ikäinen, mutta kyllä mä plus miinus parikymppistä ja itseni ikäistä pidän enemmän "nuorena aikuisena" kuin "aikuisena" jolla elämänkokemusta jo takana. Omat vanhempani ovat aikuisia aikuisia. Heh.
No muotoilen sitten, että poikani on nuorimies, nuorukainen. Ei ihan aikuinen, muttei myös mikään teini. Teinivaihe hiipui yläluokkien jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Ei minun pointtini ollut tuollainen, että aikuistumiseni olisi myöhästynyt lapsen takia vaan se, että oli rankkaa olla vastuussa toisesta kun ei osannut olla vastuussa itsestäkään, ja piti itsekin siinä kasvaa eli meni energiaa ihan semmoseen aikuistumisprosessiin.
Kiva olisi kuulla jos jollain olisi mitään saman suuntaisia kokemuksia!
Minun kokemukseni ja tunteeni eivät lähde sillä pois, että te niitä vähättelette.Ap
Vaikutat edelleen masentuneelta. Hae ihmeessä apua!!
Tyttäreni joka on 17-vuotias on kohta 1-vuotiaan pojan äiti. Muutti äskettäin omilleen poikansa kanssa. Koulussa ei ole jäänyt yhtään jälkeen. Itseasiassa tällä menolla saa nelivuotisen kaksoistutkintonsa puoli vuotta- vuoden etukäteen suoritettua.
Vauvan ollessa pienempi, me isovanhemmat autoimme toki enemmän että pystyisi opintojaan suorittamaan. Lukiota kävi lähinnä etänä silloin. Minun työni mahdollistaa tämän
Kaveripiiri hänellä pysynyt samana, läheiset ystävät alaluokilta saakka.
Lapsen isä ottaa häntä säännöllisesti, tytär saa silloin ihan tarpeeksi elää ikäistensä elämää.
Vaikka hän teininä tulikin raskaaksi, muilta osin ollut aina järkevä tyttö. Talous pysyy hanskassa, koti on kaunis ja siisti, sukanvarressa on säästöjä.
Alkujärkytyksen jälkeen on ollut mahtavaa olla mummu. Itse olen vähän yli 40-vuotias, on ihanaa piipahtaa pikkupojan kanssa välillä leikkimässä vaikka työpäivän jälkeen kun kerran lähellä asuvat.
Toki hänellä on kovaa varmasti ollut mutta en usko että kokee tulevaisuudessa että olisi jostain paitsi jäänyt. Ehkä olisi eri juttu jos olisi totaaliyh ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niillähän menee paremmin päälle kolmekymppisenä kun ei enää tarvitse huolehtia koko ajan lapsista!
Mutta niillä kolmikymppisillä pikkulasten vanhemmilla on se taloudellinen ja sosiaalinen pohja kunnossa, toisin kuin entisellä teiniäidillä joka elää pienesti ja rakentaa siinä vaiheessa vasta elämäänsä.
Ja siinä vaiheessa on tosiaan ihan eri tilanteessa kuin ikäisensä, eli ei samalla viivalla.Siksi en laittanut edes vaihtoehdoksi, että ”kolmikymppisenä” koska näkisin, ettei sitä sosiaalisesti samalla viivalla olemista voi ainakaan ennen nelikymppisiä olla.
Ap
Kuinka kauan ajattelet että "elämää rakennetaan" lapsen saannin jälkeen? Mitä se siis on?
No jos ja kun saa lapsen 18-vuotiaana, niin siinä on sen jälkeen itsensä kasvattamisen ja kehittämisen lisäksi se lapsen kasvatus, maailmaan tutustuminen (itse aikuistuin noin 25-26-vuotiaana), opiskelu, työelämä ja rahan säästäminen, sosiaalinen elämä jne.
En tiedä, ehkä toi sujuu toisilta kuin vettä vaan, mutta minulle ollut tosi tahmeaa kun en ole erityisen käytännöllinen enkä sillä tavalla reipas ihminen kuin vaikkapa sairaanhoitaja-tyyppiset naiset tai vastaavat (jos ymmärrät mitä tarkoitan).
Ap
Olisitko ilman lasta aikuistunut aiemmin? Mitä se aikuistuminen edes on?
En ole käytännöllinen enkä ainakaan reipas mutta hyvin on mennyt.
Kyllä, ihniset on erillaisia mutta ei se oma kyneminen alene lapsen jälkeen.En tietenkään, mutta lapsettomana ei olisi ollut myöskään mitään painetta aikuistua.
Minulla se oli ainakin sellaista selkeää syy-seuraussuhteiden ymmärtämisen kehittymistä, ajatusten laajentumista, ymmärrys siitä miten eri tavoin ihmiset kokee asiat ja se kokemusmaailma on heidän maailmansa, temperamentin tasaantumista ja impulssikontrollin hallintaa, jännityshakuisuuden vähentymistä, ylipäätään ns. järkeä alkoi tulla päähän enemmän.Minulla on kyllä toimintakyky heikentynyt selkeästi lapsen jälkeen, ja meni vuosia että se alkoi palailla normaalille tasolle.
Lapsen saaminen oli minulle niin suuri pettymys itseeni ja elämään, että kesti kauan päästä pois siitä olosta mitä se aiheutti.Ap
Olet käynyt läpi synnytysmasennuksen, ellet peräti depression.
En ole sairastunut siihen itse, mutta suvussani monilla naisilla on ollut siihen synnynnäinen taipumus.
Etenkin ne, joilla on neurologisia ongelmia ja jotka ovat muutenkin masennusherkkiä, eivät kestä muutoksia (vaikka pitäisivät lapsista ja raskaana olosta) ja joilla ei muutenkaan oikein kulje, jos ei joku ole neuvomassa.
Jostain syystä meillä alle 20-vuotiailla äideillä ei ole ollut tätä ongelmaa, olemme olleet muutenkin elämän rakennusvaiheessa mihin perhe ja lapsi on sopineet ihan hyvin.
Siis joo, olin kyllä vuosia vaikeasti masentunut kun petyin itseeni niin pahasti, etten päässyt kakara-aivoillani mitenkään yli siitä jatkuvasta vellomisesta miten olen pilannut elämäni jne.
Nykyään olen siis päässyt jo vähän eteenpäin, vaikka aika pettynyt olen edelleen itseeni ja minun on vaikea hyväksyä typeryyttäni.
Nykyään olen enää vain perus masentunut tai jotain, en enää vaikeasti.
Uskon, että masennus lähtee lopullisesti sitten kun olen keski-iässä ja saan elää sellaista elämää kuin haluan.
Minä olisin halunnut olla joko lapseton tai ”vanha” äiti, eli teiniäitiys on ollut massiivinen pettymys ja sellainen häpeä, etten ole halunnut tutustua kauheasti edes uusiin ihmisiin ainakaan niin syvällisesti, että olisi pitänyt kertoa elämästäni.
Vertaistuki olisi kiva, mutta tuntuu että olen maailman ainoa ihminen joka kokee näin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei minun pointtini ollut tuollainen, että aikuistumiseni olisi myöhästynyt lapsen takia vaan se, että oli rankkaa olla vastuussa toisesta kun ei osannut olla vastuussa itsestäkään, ja piti itsekin siinä kasvaa eli meni energiaa ihan semmoseen aikuistumisprosessiin.
Kiva olisi kuulla jos jollain olisi mitään saman suuntaisia kokemuksia!
Minun kokemukseni ja tunteeni eivät lähde sillä pois, että te niitä vähättelette.Ap
Vaikutat edelleen masentuneelta. Hae ihmeessä apua!!
Tarkoitus ei missään tapauksessa ollut vähätellä. Meillä on ehkä luonne-ero. En juurikaan mieti, että mikä voisi olla eri tavalla tai paremmin (varmasti löytyisi sellaisia asioita, jos alkaisin miettimään). Yritän mielummin keskittyä niihin asioihin, jotka ovat elämässäni hyvin ja joissa koen onnistuneeni. On varmasti paljon asioita, joissa sinäkin olet onnistunut. Ja paljon asioita, jotka ovat elämässäsi hyvin. Onko jääkaapissasi ruokaa huomiselle? Onko sinulla katto pään päällä vielä ensi viikolla? Oletteko pysyneet terveinä? Onko sinulla joku hyvä ystävä?
Kun pystyt olemaan tyytyväinen itseesi ja tilanteeseesi, muut asiat helpottuvat.
Keksit yleistyksiä. Yhdelläkään tutulla joka lapsen saanut nuorena ei ole ensimmäiset seurustelut olleet yhtään mitään muuta kuin muillakaan. Yksi tuttu lähti vaihtoon, toki sitä ei lapseton voi tehdä mutta harva lapsellinenkaan tekee. Muuten kaikki menneet siinä missä muutkin.
Minä matkustin työkseni kun olin 20 ja lapsi pieni. Sitä edes eivät lapsettomat tehneet.
Eri asia tietysti jos sinulle meneminen on joku ryyppyputki.