Olen varmaan jonkinlainen erityisherkkä tms. Vihaan itseäni ja sitä, etten voi olla sellainen ihminen jollaisia ihailen ja kunnioitan.

Ja ennen kuin joku ehdottaa terapiaa, olen sellaisessa käynyt kolme vuotta. Ei paljon auta että joku eukko määkii "ei pidä vertailla itseä muihin" kertomatta miten olisi mahdollista tämä toteuttaa, kun koko meidän järjestelmä pyörii lapsesta saakka sen ympärillä, että verrataan. Heti neuvolan kasvukäyristä alkaen.

-ap-

Kommentoikaa nyt joku jotain.

ap

Kysy jokin kysymys niin on helpompi kommentoida. Että mitä tarvitsit yms.

minäkin inhoan sinua, joten nythän meitä on kaksi

Koirista puhuttaessa käytettiin ainakin ennen termiä "huono hermorakenne", ja selkeästi joillekin ihmisille siunaantuu sellainen myös.

Olen pahoillani puolestasi, mutta oikeasti kyllä 99% ihmisistä on jollain tavalla enemmän sekaisin kuin näyttävät ulospäin. Reippain ja sosiaalisin tuntemani ihminen -alallaan tunnettu ja kaveripiireissä suosittu - on kokenut lapsuudessaan kovia, ruoskii aina itseään päänsä sisällä ties mistä, kärsii unettomuudesta ja joutuu syömään masennuslääkkeitä.

Toisella kaverilla aina kämppä tiptop ja vaikuttaa myös ulospäin siltä että on ns kovanahkainen eikä välitä mitä muut ajattelee. On mies, lapset, omakotitalo. Oikeasti mies kärsii mt-ongelmista ja uhkaa lähteä ainakin kerran kuussa ja syyttää elämänsä pilaamisesta kun piti saada lapsia - ja kaverini ei saa erottua tästä, koska on läheisriippuvainen.

Eli ehkä vertailun lopettamiseen auttaisi, jos ajattelet niin, että ihan oikeasti et voi vertailla, kun et lainkaan tiedä, mitä kaikkea murhetta muut kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Ja ennen kuin joku ehdottaa terapiaa, olen sellaisessa käynyt kolme vuotta. Ei paljon auta että joku eukko määkii "ei pidä vertailla itseä muihin" kertomatta miten olisi mahdollista tämä toteuttaa, kun koko meidän järjestelmä pyörii lapsesta saakka sen ympärillä, että verrataan. Heti neuvolan kasvukäyristä alkaen.

-ap-

Minulle ei sopisi tuo terapeutti. Jos on vaikeuksia, niin minulla auttaa kun saan kiinni mikä se tunne ja tarve on huolen takana. Ajatusketjun ja oman uskomuksen takana on ainakin minulla aina joku tunne tai tunnelukko.

Esim: "muut on ahkerampia" -väite. Niin kun sitä aihetta kaivaa, niin taustalla on ensin että " En kelpaa vaikka tekisin mitä" ja sen takana jokin lapsuuden tunne "minut jätettiin yksin koska en kelvannut". Sitten kun saan siitä surkeudesta kiinni niin se jotenkin avautuu.

Tätä pitää ja on velvollisuus tehdä yksin, myös. Kukaan ulkopuolinen terapeutti ei voi tietää mitä tunteita olet joutunut kätkemään. Myös hyvän terapeutin kanssa työ tehdään loppuviimeksi yksin.

Stressi ja tukahdetut tunteet jää kehoon. Niistä voi tulla ihan mitä vain voimattomuutta tai fyysisiä oireita. Näin käy juurikin niille jotka suorittaa hommansa "hinnalla millä hyvänsä. "

Tunteiden purkua ei tutkimusten mukaan kannata tehdä esim nyrkkeilysäkkiä hakkaamalla (Se ei auta, vaan vahvistaa kyseiseen ongelmaan liittyviä hermoratoja eli oppimisväyliä aivoissa) vaan se puretaan juuri kohtaamalla tunne.

Kuulostaa siltä, että olet ihmisenä tosi tunnollinen ja vaadit itseltäsi paljon. Lisäksi jos sinulla on taipumusta ahdistuneisuuteen tai pelokkuuteen, miltä kuvauksesi perusteella kuulostaa, niin se jo itsessään voi väsyttää kun päivittäin täytyy mennä tilanteisiin, joihin ei omien tunnekokemusten pohjalta haluaisi mennä, ja säädellä omaa käyttäytymistä ja tunneilmaisuja enemmän kuin muut keskimäärin. Eli juuri se pinnistely, jota kuvasit, varmasti väsyttää, sen lisäksi että koet myös kaikenlaiset ärsykkeet intensiivisemmin kuin muut. Varmastikin sinussa on erityisherkkyyttä ja myös sen mukanaan tuomia vahvuuksia paljon! Ei pitäisi verrata itseään muihin vaan yrittää olla itsemyötätuntoinen (tiedän, helpommin sanottu kuin tehty!) ja ajatella, että olet pärjännyt todella hienosti varsinkin kun ottaa huomioon, että tietyt asiat ovat sinulle varmasti haastavampia kuin muille keskimäärin. Ja yrittää tehdä enemmän asioita joissa saat hyödyntää vahvuuksiasi, ilman että koet tarvetta pinnistellä, ja joiden parissa rentoudut. Jos ja kun omia perusluonteenpiirteitä ei oikein edes ole mahdollista muuttaa (niin kuin itsekin totesit), niin kannattaa miettiä mitä asioita omassa elämässään ja ympäristössään voisi yrittää muokata niin, että kokemasi tarve itsensä muuttamiselle ja pinnistelylle ei olisi niin suuri. Tsemppiä <3

Vierailija kirjoitti:

Kysy jokin kysymys niin on helpompi kommentoida. Että mitä tarvitsit yms.

Itse asiassa luulen että tarvitsisin lottovoiton. Jos minun ei tarvitsisi elättää itseäni, ei tarvitsisi yrittää leikkiä mukana kilpailuyhteiskunnassa. Minun ei tarvitsisi yrittää kelvata kenellekään, koska tietäisin että pärjään yksinkin.

Muut ihmiset tietää pärjäävänsä, koska ne on vahvoja ja reippaita ja tietävät että ihan de facto selviävät elämän koettelemuksista. Minä kun en selviä edes normaalielämästä kovin hyvin. Tarvitsisin jotain, mikä tuo sen luottamuksen mikä muilla on itseensä. Raha tuntuu ilmeiseltä vaihtoehdolta.

Tiedättehän sen meemin, missä on lintu oksalla ja sanotaan jotain siitä että lintu ei luota siihen että oksa kestää vaan omiin siipiinsä? No, minun siipiini ei ole koskaan voinut luottaa, joten tarvittaisiin oksa joka ei murru.

-ap-

Mä aika lailla samantapainen, paitsi että ei ole mitään perussairautta. Mutta olen monella tapaa onneton nyhjäle. Pelkään kaikkea mahdollista ja mahdotonta: hissejä, autolla ajamista kaupunkikeskustoissa, muita ihmisiä, kummituksia (en periaatteessa usko edes niihin, mutta silti öisin valvon usein kauhusta jäykkänä peläten niitä), villieläimiä, uusia tilanteita, uuden oppimista. Ja olen niin aistiyliherkkä, että esim. perheen perustamista en ole voinut edes harkita, päätyisin äänekkään ja puheliaan lapsen kanssa äkkiä lataamolle. 

Joten elämä on tullut tähän asti (46 v) elettyä yksn ja pitäen piirit mahdollisimman yksinkertaisina ja tuttuina, hermoheikkoudesta johtuvan stressin välttämiseksi. Pärjään näin ok, pystyn tekemään töitä ja elättämään itseni, mutta onhan se vähän surullineen elämä tavallaan, että ei ole mitään muuta kuin se työ, ja lopun aikaa istuu peloissaan yksin kotona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysy jokin kysymys niin on helpompi kommentoida. Että mitä tarvitsit yms.

Itse asiassa luulen että tarvitsisin lottovoiton. Jos minun ei tarvitsisi elättää itseäni, ei tarvitsisi yrittää leikkiä mukana kilpailuyhteiskunnassa. Minun ei tarvitsisi yrittää kelvata kenellekään, koska tietäisin että pärjään yksinkin.

Muut ihmiset tietää pärjäävänsä, koska ne on vahvoja ja reippaita ja tietävät että ihan de facto selviävät elämän koettelemuksista. Minä kun en selviä edes normaalielämästä kovin hyvin. Tarvitsisin jotain, mikä tuo sen luottamuksen mikä muilla on itseensä. Raha tuntuu ilmeiseltä vaihtoehdolta.

Tiedättehän sen meemin, missä on lintu oksalla ja sanotaan jotain siitä että lintu ei luota siihen että oksa kestää vaan omiin siipiinsä? No, minun siipiini ei ole koskaan voinut luottaa, joten tarvittaisiin oksa joka ei murru.

-ap-

Tämä ajatusmalli rahasta on meillä melkein kaikilla. Myös hyvätuloisilla, pitää koko ajan stressata menettääkö jotain ja jos menettää, niin millä pärjää jne. Olin itse luullut justiin, että raha toisi vastauksen. Ja olin luullut, että isolla palkalla ei tule ikinä ongelmia.

Mutta raha ei voi ratkaista tunnepuolen vajetta.

Homma pitää hoitaa tukemalla tuota perusturvallisuutta. Se turvan tunne on aina avain.

Kun asioihin saa luottoa, niin ne tapahtuvat kuin itsestään. Näin se menee vaikka pelkästään, kun yrittää etsiä hyviä housuja. Mitään ei löydy, kun pakottaa mielessään, että "nyt on pakko löytää!" Mutta annas olla kun et ole hampaat irvessä etsimässä housuja niin niitä tulee eteen tuosta vain. Se ajatus "ne on nyt saatava, koska niistä on niin paljon hyötyä!!!!" sabotoi niiden löytymisen. Näin se menee aina. Rahankin kanssa.

Mutta minä siis kysyin kysymyksen (liittyen jaksamiseen ja fyysisyyteen) niin vastasit rahaan liittyen. Siinä pääsee jotenkin siihen kiinni, että se fyysisen puolen oireilu ei ole se avainsyy. Vaan raha tai siis turvallisuus, mitä raha symboloi.

Rahahuolet liittyy kiinteästi ihmisen turvallisuuden tunteeseen. Sinun pitää saada ensin sitä turvaa ja turvan tunnetta. Kiinnitä huomiota siihen, että alkaisit puhumaan itsellesi lohduttavasti. Jos sitä ei ole saanut lapsena, mikä on vääryys, niin on aikuisena vastuussa siitä, että alkaa itse vahvistamaan itseään.

Puhu itsellesi kauniisti. Ihmisaivot on todella primitiiviset ja ne uskovat jos puhut itsestäsi pahaa. Tätä ei moni tiedä.

Hyvä puoli on se, että ne uskovat myös kaiken hyvän. Siinä menee aikaa, mutta mieleensä saa istutettua uusia uskomuksia.

Ja jatkan vielä, että itsellä monta kertaa on se, että on paha mieli ja havahdun, että en ole hengittänyt kunnolla vähään aikaan. Koko rintakehä on ihan kyyryssä ja voimaa ei ole. Hengitys on todella tärkeä asia, sillä säädellään jaksamista. Jos sen automaatio häiriintyy, niin se sekoittaa autonomisen järjestelmän.

Rauhallinen hengitysharjoitus olisi hyvä.

Vielä:

Pitkä uloshengitys rauhoittaa limbistä järjestelmää,

sisäänhengitys piristää.

Vierailija kirjoitti:

Mä aika lailla samantapainen, paitsi että ei ole mitään perussairautta. Mutta olen monella tapaa onneton nyhjäle. Pelkään kaikkea mahdollista ja mahdotonta: hissejä, autolla ajamista kaupunkikeskustoissa, muita ihmisiä, kummituksia (en periaatteessa usko edes niihin, mutta silti öisin valvon usein kauhusta jäykkänä peläten niitä), villieläimiä, uusia tilanteita, uuden oppimista. Ja olen niin aistiyliherkkä, että esim. perheen perustamista en ole voinut edes harkita, päätyisin äänekkään ja puheliaan lapsen kanssa äkkiä lataamolle. 

Joten elämä on tullut tähän asti (46 v) elettyä yksn ja pitäen piirit mahdollisimman yksinkertaisina ja tuttuina, hermoheikkoudesta johtuvan stressin välttämiseksi. Pärjään näin ok, pystyn tekemään töitä ja elättämään itseni, mutta onhan se vähän surullineen elämä tavallaan, että ei ole mitään muuta kuin se työ, ja lopun aikaa istuu peloissaan yksin kotona.

Minulla on se tilanne, että tuntuu että voin joko olla parisuhteessa tai käydä töissä, mutta molemmat yhdessä uuvuttaa ihan täysin. Minulla on vieläpä tosi hyvä mies joka auttaa ja tukee ja on aika hiljainen, mutta silti.

Pahinta melkein on se, että en voi käsittää miksi mieheni tahtoo olla tällaisen säälittävän otuksen kanssa. Varsinkin kun tavatessamme minulla oli tosi onnistunut "Tosi Pärjäävä Ihminen" -larppi päällä, joka sitten päättyi burn outtiin ja lataamoon...

Minäkin pelkään asioita, joihin en usko, kuten vaikkapa vampyyreitä. Jos olen yksin kotona, muistan hampaita pestessä että vampyyrit ei näy peilissä ja tulee sellainen olo että joku seisoo takanani... Ja suihkussa tulee mieleen Psychon suihkukohtaus.

Seuraava kommentoija on varmaan oikeassa perusturvallisuudentunteessaan. En vaan käsitä, miten aivoni voisivat uskoa, jos valehtelen niille? Voinhan minä hokea itselleni että "hyvä tyttö" kuin koiralle, mutta en minä sitä usko.

Vierailija kirjoitti:

Ja jatkan vielä, että itsellä monta kertaa on se, että on paha mieli ja havahdun, että en ole hengittänyt kunnolla vähään aikaan. Koko rintakehä on ihan kyyryssä ja voimaa ei ole. Hengitys on todella tärkeä asia, sillä säädellään jaksamista. Jos sen automaatio häiriintyy, niin se sekoittaa autonomisen järjestelmän.

Rauhallinen hengitysharjoitus olisi hyvä.

Vielä:

Pitkä uloshengitys rauhoittaa limbistä järjestelmää,

sisäänhengitys piristää.

Minä olen joogannut yli 20 vuotta ja tehnyt hengitysharjoituksia. Ja harrastanut pilatesta ja whatnot. Ei auta.

Edellinenkin muuten oli ap.

-ap-

Ap, olet keski-iän kriisissä. Olet vuosikymmenet yrittänyt rakentaa itsestäsi jotain jota et ole. Ryhdy vihdoin tutustumaan itseesi: kuka olet ja mitä arvostat elämässä. Olemme kaikki erilaisia ja kaikilla on omat haasteemme. Nyt ehkä väsyttää, mutta aloita vaikka syömällä terveellisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja ennen kuin joku ehdottaa terapiaa, olen sellaisessa käynyt kolme vuotta. Ei paljon auta että joku eukko määkii "ei pidä vertailla itseä muihin" kertomatta miten olisi mahdollista tämä toteuttaa, kun koko meidän järjestelmä pyörii lapsesta saakka sen ympärillä, että verrataan. Heti neuvolan kasvukäyristä alkaen.

-ap-

Minulle ei sopisi tuo terapeutti. Jos on vaikeuksia, niin minulla auttaa kun saan kiinni mikä se tunne ja tarve on huolen takana. Ajatusketjun ja oman uskomuksen takana on ainakin minulla aina joku tunne tai tunnelukko.

Esim: "muut on ahkerampia" -väite. Niin kun sitä aihetta kaivaa, niin taustalla on ensin että " En kelpaa vaikka tekisin mitä" ja sen takana jokin lapsuuden tunne "minut jätettiin yksin koska en kelvannut". Sitten kun saan siitä surkeudesta kiinni niin se jotenkin avautuu.

Tätä pitää ja on velvollisuus tehdä yksin, myös. Kukaan ulkopuolinen terapeutti ei voi tietää mitä tunteita olet joutunut kätkemään. Myös hyvän terapeutin kanssa työ tehdään loppuviimeksi yksin.

Stressi ja tukahdetut tunteet jää kehoon. Niistä voi tulla ihan mitä vain voimattomuutta tai fyysisiä oireita. Näin käy juurikin niille jotka suorittaa hommansa "hinnalla millä hyvänsä. "

Tunteiden purkua ei tutkimusten mukaan kannata tehdä esim nyrkkeilysäkkiä hakkaamalla (Se ei auta, vaan vahvistaa kyseiseen ongelmaan liittyviä hermoratoja eli oppimisväyliä aivoissa) vaan se puretaan juuri kohtaamalla tunne.

No minua kyllä auttoi nimenomaan ja vain tuo säkin hakkaaminen, sekä itsepuolustuslajiharrastus.

Toki aggressio pitää osata laskea treenin jälkeen mutta hyvät ohjaajat osaa sen neuvoa. Että salilta lähdetään rauhallisina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä aika lailla samantapainen, paitsi että ei ole mitään perussairautta. Mutta olen monella tapaa onneton nyhjäle. Pelkään kaikkea mahdollista ja mahdotonta: hissejä, autolla ajamista kaupunkikeskustoissa, muita ihmisiä, kummituksia (en periaatteessa usko edes niihin, mutta silti öisin valvon usein kauhusta jäykkänä peläten niitä), villieläimiä, uusia tilanteita, uuden oppimista. Ja olen niin aistiyliherkkä, että esim. perheen perustamista en ole voinut edes harkita, päätyisin äänekkään ja puheliaan lapsen kanssa äkkiä lataamolle. 

Joten elämä on tullut tähän asti (46 v) elettyä yksn ja pitäen piirit mahdollisimman yksinkertaisina ja tuttuina, hermoheikkoudesta johtuvan stressin välttämiseksi. Pärjään näin ok, pystyn tekemään töitä ja elättämään itseni, mutta onhan se vähän surullineen elämä tavallaan, että ei ole mitään muuta kuin se työ, ja lopun aikaa istuu peloissaan yksin kotona.

Minulla on se tilanne, että tuntuu että voin joko olla parisuhteessa tai käydä töissä, mutta molemmat yhdessä uuvuttaa ihan täysin. Minulla on vieläpä tosi hyvä mies joka auttaa ja tukee ja on aika hiljainen, mutta silti.

Pahinta melkein on se, että en voi käsittää miksi mieheni tahtoo olla tällaisen säälittävän otuksen kanssa. Varsinkin kun tavatessamme minulla oli tosi onnistunut "Tosi Pärjäävä Ihminen" -larppi päällä, joka sitten päättyi burn outtiin ja lataamoon...

Minäkin pelkään asioita, joihin en usko, kuten vaikkapa vampyyreitä. Jos olen yksin kotona, muistan hampaita pestessä että vampyyrit ei näy peilissä ja tulee sellainen olo että joku seisoo takanani... Ja suihkussa tulee mieleen Psychon suihkukohtaus.

Seuraava kommentoija on varmaan oikeassa perusturvallisuudentunteessaan. En vaan käsitä, miten aivoni voisivat uskoa, jos valehtelen niille? Voinhan minä hokea itselleni että "hyvä tyttö" kuin koiralle, mutta en minä sitä usko.

Ei aivot uskokaan, aluksi. Meidän biologille järjestelmälle on ollut hyödyllisempää uskoa vaaran tunnetta, koska se olisi entisaikoina ollut kohtalokasta jos aivot ei häkelly metsästä tulevien äänien takia.

Jippo onkin syöttää aivoihin sellaista mitä voit uskoa. Aluksi vaikka, että "No ainakin sain hyvät kahvit keitettyä jos ei muuta!"

Tai: "No ainakin pääsin vahvana likkana sängystä taas ylös tänään. Osa ei pääse!"

Sitten kun näihin lisää vaikka hassuttelua, niin aivot ottaa rentona huumorin varjolla tietoa sisäänsä. Esim. minä vitsailen, että "no ainakin olen hyvä tuhlaamaan aikaa! 🤭"

Tämä siis entisen tavan tilalla jolloin ihan vakio oli ajatella epätoivoisena & syyllistäen: "miksi mä oon näin paljon hitaampi kuin muut!"

Tuo syyllisyys salpaa luovan tai minkä vain toiminnan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jatkan vielä, että itsellä monta kertaa on se, että on paha mieli ja havahdun, että en ole hengittänyt kunnolla vähään aikaan. Koko rintakehä on ihan kyyryssä ja voimaa ei ole. Hengitys on todella tärkeä asia, sillä säädellään jaksamista. Jos sen automaatio häiriintyy, niin se sekoittaa autonomisen järjestelmän.

Rauhallinen hengitysharjoitus olisi hyvä.

Vielä:

Pitkä uloshengitys rauhoittaa limbistä järjestelmää,

sisäänhengitys piristää.

Minä olen joogannut yli 20 vuotta ja tehnyt hengitysharjoituksia. Ja harrastanut pilatesta ja whatnot. Ei auta.

Edellinenkin muuten oli ap.

-ap-

No ymmärrän, koska minullakin on joogatausta. Joogassa olen aito oma itseni kun keskittyminen suuntautuu hengitykseen, se auttaa paljon. Mutta tajusin, että en esim hengitä kotona.... siis en edes tiedä miten olen vielä elossa. Hah. Mutta itsellä on nyt se tilanne, että pitää alkaa ottamaan ihan pieniä pysähdyshetkiä, että hengitän. Myös kotona siis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä aika lailla samantapainen, paitsi että ei ole mitään perussairautta. Mutta olen monella tapaa onneton nyhjäle. Pelkään kaikkea mahdollista ja mahdotonta: hissejä, autolla ajamista kaupunkikeskustoissa, muita ihmisiä, kummituksia (en periaatteessa usko edes niihin, mutta silti öisin valvon usein kauhusta jäykkänä peläten niitä), villieläimiä, uusia tilanteita, uuden oppimista. Ja olen niin aistiyliherkkä, että esim. perheen perustamista en ole voinut edes harkita, päätyisin äänekkään ja puheliaan lapsen kanssa äkkiä lataamolle. 

Joten elämä on tullut tähän asti (46 v) elettyä yksn ja pitäen piirit mahdollisimman yksinkertaisina ja tuttuina, hermoheikkoudesta johtuvan stressin välttämiseksi. Pärjään näin ok, pystyn tekemään töitä ja elättämään itseni, mutta onhan se vähän surullineen elämä tavallaan, että ei ole mitään muuta kuin se työ, ja lopun aikaa istuu peloissaan yksin kotona.

Minulla on se tilanne, että tuntuu että voin joko olla parisuhteessa tai käydä töissä, mutta molemmat yhdessä uuvuttaa ihan täysin. Minulla on vieläpä tosi hyvä mies joka auttaa ja tukee ja on aika hiljainen, mutta silti.

Pahinta melkein on se, että en voi käsittää miksi mieheni tahtoo olla tällaisen säälittävän otuksen kanssa. Varsinkin kun tavatessamme minulla oli tosi onnistunut "Tosi Pärjäävä Ihminen" -larppi päällä, joka sitten päättyi burn outtiin ja lataamoon...

Minäkin pelkään asioita, joihin en usko, kuten vaikkapa vampyyreitä. Jos olen yksin kotona, muistan hampaita pestessä että vampyyrit ei näy peilissä ja tulee sellainen olo että joku seisoo takanani... Ja suihkussa tulee mieleen Psychon suihkukohtaus.

Seuraava kommentoija on varmaan oikeassa perusturvallisuudentunteessaan. En vaan käsitä, miten aivoni voisivat uskoa, jos valehtelen niille? Voinhan minä hokea itselleni että "hyvä tyttö" kuin koiralle, mutta en minä sitä usko.

Uskoisin, että itsekin pystyisin olemaan parisuhteessa, jos ei työ imisi jo kaikkia voimia ja sosiaalisuuden jaksamista. Mutta minä olen tehnyt sen valinnan että työ, parisuhteet jääkööt muille. Kun ei kaltaiseni nyt ainakaan geenejään kannata jatkaa kumminkaan, ja olen aika hyvin oppinut olemaan itsekseni, en oikein kaipaa mitenkään toista arkeeni. Seksin olemassaolonkin olen unohtanut jo kauan sitten, ei tee mieli.

Nuo suihkussa Psychon suihkukohtauksen mielikuvat on myös mulle tuttuja. Samoin jopa harmittomat fantasia- tms elokuvat voi jättää viikoiksi päähäni kummittelemaan ahdistavia mielikuvia. Esim. katselin Siren sarjaa jossa on merenneitoja. Minua alkoi ahdistamaan ne ihan kamalasti, ja kun yritin öisin nukkua, ne painajaismaiset otukset pyörivät mielikuvissani enkä pystynyt nukkumaan. Ei se auttanut yhtään että tiesin ettei sellaisia otuksia ole, koska se mielikuva jo oli niin ahdistava. Ai niin ja kerran kärsin pitkään sinisilmäisten ihmisten pelosta, kun erehdyin katsomaan jonkun ahdistavan leffan missä lentokoneessa vierustoveri onkin terroristi ja katsoo naista hyytävän vaaleansinisillä silmillä ilmoittaessaan uhkauksensa. Minun mieleni oppi heti, että sinisilmäiset miehet = vaarallisia hulluja ja vastoin tahtoani säpsähtelin kun joku sinisilmäinen katsoi päin.

Terapiaa olen joskus kokeillut itsekin mutta en kokenut siitä mitään hyötyä. Ei oikein löytynyt mitään ihmeempää traumaa tai vastaavaa mikkä selittäisi. Vauvasta asti olin aina ollut levoton, arka ja itkuinen. Lienee ihan biologisperäinen ominaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja ennen kuin joku ehdottaa terapiaa, olen sellaisessa käynyt kolme vuotta. Ei paljon auta että joku eukko määkii "ei pidä vertailla itseä muihin" kertomatta miten olisi mahdollista tämä toteuttaa, kun koko meidän järjestelmä pyörii lapsesta saakka sen ympärillä, että verrataan. Heti neuvolan kasvukäyristä alkaen.

-ap-

Minulle ei sopisi tuo terapeutti. Jos on vaikeuksia, niin minulla auttaa kun saan kiinni mikä se tunne ja tarve on huolen takana. Ajatusketjun ja oman uskomuksen takana on ainakin minulla aina joku tunne tai tunnelukko.

Esim: "muut on ahkerampia" -väite. Niin kun sitä aihetta kaivaa, niin taustalla on ensin että " En kelpaa vaikka tekisin mitä" ja sen takana jokin lapsuuden tunne "minut jätettiin yksin koska en kelvannut". Sitten kun saan siitä surkeudesta kiinni niin se jotenkin avautuu.

Tätä pitää ja on velvollisuus tehdä yksin, myös. Kukaan ulkopuolinen terapeutti ei voi tietää mitä tunteita olet joutunut kätkemään. Myös hyvän terapeutin kanssa työ tehdään loppuviimeksi yksin.

Stressi ja tukahdetut tunteet jää kehoon. Niistä voi tulla ihan mitä vain voimattomuutta tai fyysisiä oireita. Näin käy juurikin niille jotka suorittaa hommansa "hinnalla millä hyvänsä. "

Tunteiden purkua ei tutkimusten mukaan kannata tehdä esim nyrkkeilysäkkiä hakkaamalla (Se ei auta, vaan vahvistaa kyseiseen ongelmaan liittyviä hermoratoja eli oppimisväyliä aivoissa) vaan se puretaan juuri kohtaamalla tunne.

No minua kyllä auttoi nimenomaan ja vain tuo säkin hakkaaminen, sekä itsepuolustuslajiharrastus.

Toki aggressio pitää osata laskea treenin jälkeen mutta hyvät ohjaajat osaa sen neuvoa. Että salilta lähdetään rauhallisina.

No se on hieman eri harrastaa liikuntaa. Viittasin siihen, että ennen vanhaan terapeutit käski mennä hakkaamaan tyynyä kesken raivokohtauksen. Tätä on tutkittu ja huomattu, että se väkivallan kuohuttaminen ei helpota kehon autonomista järjestelmää. Vaan se itseasiassa vahvistaa sitä hermorataa mikä aiheeseen liittyy. Kyllähän se viha hyvältä tuntuu kun purkaa :D ...Mutta tutkimusten mukaan siitä on enemmän hyötyä, että rauhoittelee järjestelmäänsä. Aivot tavallaan opetetaan rauhoittumaan vaikka tulisi jokin ärsyke. Tämän takia sitä vanhaa tyynyn hakkaamista ei enää neuvonta. Ja siis en tarkoita, että tunteet tukahdutetaan vaan puretaan esim itkemällä tai vastaavaa.

En tunne itsepuolustuslajeja kovin hyvin, mutta olen ymmärtänyt, että mitä pidemmälle mennään, sitä tärkeämpää itsehillintä on.

Minäkin olen käsittääkseni ollut vauvasta saakka arka jne. Silti perheenikin uskoo, että olen "selviytyjä", kuten meidän suvussa kuulemma ollaan ja kaikki epäonnistumiseni menee laiskuuden piikkiin.

Mitä säkin hakkaamiseen tulee, olen sitäkin nuorempana harrastanut, minulla oli jopa säkki kotona, mutta ei se mihinkään henkisiin tiloihin auttanut. Enkä siis vihaa itseäni sellaisella aggressiivisella vihalla, jonka ehkä voisi säkkiin purkaa, vaan kyse on pikemminkin halveksunnasta.

Luin tuossa äsken Tuntematonta itsenäisyyspäivän kunniaksi ja on ihan kuin sisälläni olisi sekä Lehto että Riitaoja. Riitaojasta ei ole mihinkään ja Lehdolta menee hermot ja se potkii sitä suonsilmäkkeeseen.

-ap-