Lue keskustelun säännöt.
Olen varmaan jonkinlainen erityisherkkä tms. Vihaan itseäni ja sitä, etten voi olla sellainen ihminen jollaisia ihailen ja kunnioitan.
08.12.2020 |
Olen aina väsynyt helpommin kuin muut ja nykyään minulla on vielä perussairaus, joka hyvässä hoitotasapainossakin väsyttää. Kaikki äänet on liian kovia ja valot kirkkaita. Pelkään kovia ääniä ja ne väsyttävät minua, samoin jos vaikka on radio päällä jossain. Pelkään pimeää ja mörköjä sängyn alla eikä mikään määrä siedätystä ole auttanut siihen, kuten ei myöskään korkeanpaikan kammoon. Pelkään suurin piirtein kaikkea muuta paitsi koronaa ja susia.
Tuntuu että olen koko elämäni pinnistellyt että pärjäisin edes niin hyvin kuin ihmiset keskimäärin, eikä siitä silti tunnu tulevan mitään. Ihmiset pitää minua fiksuna ja kyvykkäänä ja pätevänä ja tietysti sitä olenkin, mutta kovalla hinnalla.
Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka ovat vahvoja ja rohkeita ja tekevät velvollisuutensa hinnalla millä hyvänsä. Itse en kuitenkaan pysty pitämään kiinni edes siivouspäivistä, vaan joudun odottamaan että tähdet on oikeassa asennossa että voimani riittävät johonkin lakanoiden vaihtamiseen.
On todella inhottavaa olla näin kaukana ihanneihmisestään. Inhoan olla heikko pelkuri, mutta 40 vuoden pinnistelyn jälkeen on pakko myöntää että sitä minä nimenomaan olen, eikä mikään määrä tahdonvoimaa ja yrittämistä muuta sitä miksikään.
Kommentit (27)
Jos olet ihan tosi persaukinen, niin silloin on totta että raha toisi konkreettista turvaa. Mutta ei se kuitenkaan ratkaise tietyn pisteen jälkeen perusongelmaa, joka on ilmeisesti turvattomuuden tunne.
Luulen, että luonnostaan huolestuneelle ihmiselle voi parisuhde tehdä erittäin hyvää, JOS toinen osapuoli on rauhallinen, luotettava ja lempeä. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen eläin, joka luonnostaan hätääntyy kokiessaan olevansa yksin maailmassa. Jos partneri sitten taas tekee kiusaa, vähättelee tai aiheuttaa huolettomuudellaan ongelmatilanteita, ei suhteesta ole apua vaan päin vastoin - tällaiseen ihmiseenhän ei ihan konkreettisesti voi luottaa.
Myös edes yksi hyvä ystävä varmaan lievittäisi tuota pelkotilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Seuraava kommentoija on varmaan oikeassa perusturvallisuudentunteessaan. En vaan käsitä, miten aivoni voisivat uskoa, jos valehtelen niille? Voinhan minä hokea itselleni että "hyvä tyttö" kuin koiralle, mutta en minä sitä usko.
Se mitä meille on lapsena syötetty, muodostaa aikuisena sisäisen puheen. Tätä sisäistä puhetta voi muuttaa.
Ja kyllä sinun aivosi senkin uskoivat, kun sinulle syötettiin noita "vihaan itseäni" -ajatuksia. Se on ulkoapäin opittua. Kyllä aivot pikkuhiljaa uskovat muutakin.
Keksi ihan mitä vain hyvää. Esim että olet kykenevä ihminen ja välität voinnistasi, kun pyydät meiltä muilta apua (etenkin jos kerta terapeutti ei ole ihan onnistunut näitä asioita avaamaan.)
Samanlaisia vässyköitä me kaikki muutkin ollaan, älä huoli.
Mindfullnes/meditaatioharjoituksista saan itse voimaa olla vaan hetkessä ja minä. En mieti miltä tämä näyttää muiden silmissä, mitäköhän muut ajattelee, vaikuta ko taas laiskalta jne. Vaan keskityn siihen nyt käsillä olevaan tehtävään ja kehon tuntemuksiin. Ajatuksista huomaan, että tulipas taas tuollainen ajatus, ja annan sen leijailla ilmapallon pois, keskittyen taas vain käsillä olevaan hetkeen.
En tee enää mitään muiden takia, vaan itseni. Minä haluan, että ympäristöni on rauhallinen, siksi siivoan. Minä haluan, että miehellä olisi hetki aikaa rauhoittua työpäivänä, siksi teen hänelle lounasta. Haluan, että lapsi viihtyy kotona ja haluaa viettää aikaa minun seurassa, siksi leivomme yhdessä keksejä. Minä en nyt halua käydä töissä ja pystyn elättämään itseni toistaiseksi ilman töitä, en mene töihin.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen käsittääkseni ollut vauvasta saakka arka jne. Silti perheenikin uskoo, että olen "selviytyjä", kuten meidän suvussa kuulemma ollaan ja kaikki epäonnistumiseni menee laiskuuden piikkiin.
Mitä säkin hakkaamiseen tulee, olen sitäkin nuorempana harrastanut, minulla oli jopa säkki kotona, mutta ei se mihinkään henkisiin tiloihin auttanut. Enkä siis vihaa itseäni sellaisella aggressiivisella vihalla, jonka ehkä voisi säkkiin purkaa, vaan kyse on pikemminkin halveksunnasta.
Luin tuossa äsken Tuntematonta itsenäisyyspäivän kunniaksi ja on ihan kuin sisälläni olisi sekä Lehto että Riitaoja. Riitaojasta ei ole mihinkään ja Lehdolta menee hermot ja se potkii sitä suonsilmäkkeeseen.
-ap-
Minulla herää valtava viha, että miksi näitä ei ole se terapeuttisi avannut ja purkanut sinun kanssa. Vääryys.
Mutta siis koita hiljentyä sen sanan "halveksunta" äärelle. Koita saada mielestäsi houkuteltua mitä tunteita siihen liittyy. Mikä siinä on pahaa? Tai mistä se on tullut?? Pysähdy kunnolla sen äärelle kuin olisit itsesi paras apuri.
Tai laiskuus, onko se totta? Ja jos on, mitä se silloin tarkoittaa? Että ei kelpaa tälle maailmalle? Mitä tunteita siitä sanasta herää? Ne tunteet pitää saada surtua ulos.
Ja sinulla on oikeus rajata elämästäsi pois nuo nimittelevät ihmiset. Ne sabotoivat sinun toipumista ja vahvistumistasi.
Halveksunta kumpuaa kahdesta syystä:
1. En pysty "vetämään omaan painoani", eli tekemään omaa osaani yhteiskunnassa.
2. En pärjää paremmin kuin muut. Olen yllättäen aika kilpailuhenkinen ihminen ja minun on vaikea sietää sitä, että en ole hyvä jossain. Sitten, kun se asia missä EN ole hyvä, on elämä itse...
Joo, minulla on tosi vaativa luonne. Helppo yhdistelmä tämän hermoheikkouden kanssa.
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Halveksunta kumpuaa kahdesta syystä:
1. En pysty "vetämään omaan painoani", eli tekemään omaa osaani yhteiskunnassa.
2. En pärjää paremmin kuin muut. Olen yllättäen aika kilpailuhenkinen ihminen ja minun on vaikea sietää sitä, että en ole hyvä jossain. Sitten, kun se asia missä EN ole hyvä, on elämä itse...
Joo, minulla on tosi vaativa luonne. Helppo yhdistelmä tämän hermoheikkouden kanssa.
-ap-
Tämä oli hyvin selitetty. Vastaan vähän myöhemmin.
Sillä välin jos ehdit, kokeile istua silmät kiinni ja saada yhteys sinne tunnepuolelle. Siihen " en pysty" -tunteeseen. Siis ei perusteluita tai muuta järkeilyä, vaan se tunne miltä se tuntuu.
Minulla on selvästi alentunut toimintakyky sairauden vuoksi. Otti vuosia, ennen kuin pääsin yli huonommuuden ja syyllisyyden tunteesta, kun en enää pystynytkään olemaan työssä, jota rakastin.
Sen jälkeen opettelin uutta näkökulmaa elämään, nimittäin jokainen tekee voimiensa mukaan. En voi edellyttää itseltäni terveen ihmisen suorituksia, koska en ole terve. Siinä vaiheessa heräsin näkemään, että ne muualta tulevat arvostelevat silmäykset ja kommentit olivat enimmäkseen kuvitelmaa. Olin projisoinut omia tunteitani muihin ihmisiin. Totuus oli se, ettei juuri kukaan tuominnot eikä niitä oikeastaan kiinnostanutkaan.
Vähitellen kannattaa yrittää opetella pois siitä tavasta, että yrittää miettiä, mitä muut ajattelevat ja mitä mieltä he ovat. Sillä on hyvin harvoin mitään merkitystä, ja suurimman osan aikaa ihmiset yleensä ajattelevat vain itseään ja oman elämänsä kiemuroita.