Ystävä joka puhuu vain itsestään - Mitä tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ystävä 13 vuotta sitten joka oli lapsuuden kaveri ja keskustelu oli aina ihan luontevaa mutta se katkesi kun minua hävetti kun en pärjää koulussa enkä osaa mitään ja siitä saakka tuntuu että olen menettänyt keskustelutaitoni ta minulla on jokin lukko.

Mulla oli niin paha keskittymishäiriö että esim sanomalehden lukeminen muiden ihmisten ympäröimänä oli mahdotonta. Nyt olen saanut keskittymistä parannettua niin kykenen seuraamaan esim ajankohtaisohjelmia ja kiinnostaisi alkaa lukemaan myös kirjoja.

Kun oli niin pitkään yksin ja keskittymishäiriö esti seuraamasta mediaa niin ei mulla ollut mitään puheenaiheita, ei elämää mistä puhua, ainoastaan sosiaalisten tilanteiden pelko ja yksinäisyys neljänseinän sisällä. Ruokailu oli päivässä ainoa hetki mitä odottaa.

Löysin tämän ystävääni käsittelevän ketjun . Jatketaanko?

Mulla on myös ystävä, joka jaksaa puhua itsestään. Usein tunnen itseni ilmaiseksi terapeutiksi. Ystäväni murheet ovat ne puheenaiheet. Työ, sairastaminen kuten työuupumus ja sitten miehet tai niiden puute tai laihdutusOlen myös huomannut, että kun sitten lohdutan häntä sanomalla jotain, saan kuulla ne samat sanat seuraavalla tapaamisella, jolloin hän sanoo ne ominaan. Meillä molemmilla pienet lapset ja olemme eronneet. On yhteistäkin siis.

Toi on niin tuttua! Mulla samanlainen työkaveri, ihan superrasittava!

Vierailija kirjoitti:

Olen myös huomannut, että kun sitten lohdutan häntä sanomalla jotain, saan kuulla ne samat sanat seuraavalla tapaamisella, jolloin hän sanoo ne ominaan.

Tämä on hämmentävää! Olen itsekin kokenut tuon saman ja joskus tämä tyyppi on kertonut yhden mun aiemmin hänelle kertomani asian saatesanoilla "pirjo muuten sanoi, että.." 

Tällaisessa tilanteessa on tärkeää löytää tasapaino ystävyyden säilyttämisen ja omien tarpeidesi välillä. Tässä muutamia mahdollisia lähestymistapoja:

1. **Aseta rajat**: Voit asettaa kohtuullisia rajoja keskusteluille ystäväsi kanssa. Esimerkiksi voit ystävällisesti ohjata keskustelua toisiin aiheisiin, jos hän alkaa jälleen kerran puhua samoista asioista. Voit myös harkita, miten voit tuoda esille tarpeitasi kuunnella ja tulla myös itse kuulluksi.

2. **Ole suora ja rehellinen**: Jos tilanne tuntuu kestämättömältä, voit ottaa ystäväsi kanssa rehellisen keskustelun siitä, miten tunnet asiasta. Voit kertoa hänelle, että toivoisit enemmän tasapuolista vuorovaikutusta ja kuuntelemista keskusteluissanne.

3. **Ohjaa keskustelua**: Yritä ohjata keskusteluja niin, että muut ystävät saavat myös äänensä kuuluviin. Voit esimerkiksi ottaa aktiivisemman roolin keskusteluissa ja ohjata puheenvuoroja eri suuntiin.

4. **Etsi yhteisiä kiinnostuksen kohteita**: Yritä löytää aiheita, jotka kiinnostavat sekä sinua että ystävääsi, jotta keskustelu olisi tasapuolisempaa ja molempia osapuolia kiinnostavaa.

5. **Hyväksy tilanne, jos muutos ei ole mahdollinen**: Jos huomaat, että ystäväsi käyttäytyminen ei muutu, hyväksy tilanne sellaisenaan parhaaksi mahdolliseksi vaihtoehdoksi ja keskity muihin positiivisiin puoliin ystävyydessänne.

Ystävyydessä on tärkeää säilyttää rehellisyys ja avoimuus, mutta myös löytää kompromisseja ja hyväksyä toisen persoonallisuus sellaisenaan, kun muutokset eivät ole mahdollisia.

Uh, yhdessä porukassa on pari tällaista omista asioista paasaajaa. Kaikki hyvin alkavat keskustelut aina katkeavat siihen että jompikumpi keksii jonkun aasinsillan omaan elämäänsä ja sen jälkeen alkaa selostaa omia asioitaan piiitkästi. Tosi rasittavaa. Kumpikin on myös supersosiaalisia, aina kärttämässä muiden seuraa. Ilmeisesti heillä on hirveä tarve selostaa oman elämänsä kaikki jutut muille ihmisille, moneen kertaan. Kummallakin on perhe jne, joten ei ole yksinäisyydestä kyse.

Minä olen tuollainen. Toisaalta tunnen ihmisiä jotka ovat vielä kovempia puhumaan kuin itse olen. Hyvin voin kuunnella ja kommentoida lyhyesti ottamatta itse pidempää puheenvuoroa. Myös muistan kuulemani asiat eli keskityn niihin enkä vain kuumeisesti mieti omia asioitani tai seuraavia omia puheenaiheitani koko ajan.

Ketjussa on jo mainittu syitä, miksi itsekin puhun aika paljon verrattuna joihinkin keskustelukumppaneihini, joten en ala niitä kertaamaan.

Anna puhua. 

Voit kuunnella puolella korvalla.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen näin nelikymppisenä tehnyt sellaisen ratkaisun, että olen tekemisissä vain mukavien ihmisten kanssa, joiden tapaamisesta jää virkistynyt ja hyvä mieli. Ystäväpiiristä putosivat pois mm. negatiivinen kaikesta aina valittava synkistelijä, jatkuva peruja ja oharien tekijä sekä ihminen, joka omia erinomaisia valintojaan jatkuvasti korostamalla ja minun valintojani väheksymällä sai oloni vain tuntumaan kurjalta. Sukuaan, työkavereitaan tai asiakkaita ei voi valita, mutta ystävät voi. Olen voinut huomattavasti paremmin tämän oivalluksen jälkeen.

Minä tein samoin, vaihdoin myös työpaikkaa sillä sain tarpeekseni myös kollegoista joiden ainoa päämäärä tuntui olevan toisten (minun ja monen muun) vähättely. Ei kukaan jaksa sellaista.

On olemassa ihmistyyppi joka saa kaikki sun positiiviset asiat käännettyä negatiiviseksi ja onnistuu vähättelemään negatiiviset asiat turhasta valittamiseksi, sillä hän ei ole kokenut sellaista. Sellaisen ystävän ymmärsin kipata pois ja elämänlaatu parani 100%. 

Onko meillä yhteinen ystävä? Puhuu ja puhuu itsestään. Jos johonkin väliin saan sanottua jotain itselleni tärkeistä asioista hänen katse alkaa harhailemaan, hän vilkuilee puhelinta tms. Hänen seurassa tulee arvoton olo ja on ihan väsynyt sen jälkeen kun on kuunnellut muutaman tunnin hänen monologeja.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen tuollaisen tapauksen. Tuttu psykologi sanoi joskus, että noin käyttäytyvien ihmisten taustalla on usein valtava epävarmuus. He eivät epävarmuutensa takia kykene normaaliin, vilpittömään vuorovaikutukseen, vaan monologillaan ja toistamalla samoja tarinoita ikään kuin jännittyneinä täyttävät ilmatilan ja ovat tietyssä omaksumassaan sosiaalisessa roolissa.

 

Yksi mahdollisuus tuokin, mutta joskus se on pelkkää "vihdoin löysin kuulijan" -syndroomaakin, varsinkin kahdenkeskeisessä tapaamisessa. 

Minä en enää jaksanut. Vaikka olisin ollut soittaja, hän aloitti silmänräpäyksessä monologinsa, kun kuuli ääneni. Siltä istumalta. Kun tapasimme, tuskin tervehdyksiä vaihdettiin, kun hän aloitti. En usko hänen olleen jännittynyt tms, vaan yksinkertaisesti vain puhumisen ilosta ja riemusta alkoi pälpättää. Puhumista saattoi riittää tunneiksi. Tai siis riitti, varmuudella. Joka kerran kaduin tapaamista jo parin, kolmen tunnin kuluttua. Se oli niin uuvuttavaa, niin nitistävää. Sitä olisi halunnut käydä matolle pitkäkseen ja huutaa "aaaaaaaaaaaa". 

En voinut jatkaa moista ystävyyttä. En ole koskaan ennen tavannut ihmistä, joka imi minut niin kuiviin.

Vierailija kirjoitti:

Onko meillä yhteinen ystävä? Puhuu ja puhuu itsestään. Jos johonkin väliin saan sanottua jotain itselleni tärkeistä asioista hänen katse alkaa harhailemaan, hän vilkuilee puhelinta tms. Hänen seurassa tulee arvoton olo ja on ihan väsynyt sen jälkeen kun on kuunnellut muutaman tunnin hänen monologeja.

Melkein jokaisen tuttavapiiriin kuuluu tällainen tapaus, joka voi hölöttää puhelimessakin helposti yli tunnin ajan omia (ja omien tuttujensa) asioitaan kysymättä kertaakaan mitä sille puhelun toiselle osapuolelle kuuluu.

Älä edes yritä keskustella, sanot vaan että niinpä, juupajuu, näinhän se menee. Itse en jaksaisi tuollaista adhd:tä kuunnella.

Meillä on töissä kollega, joka keskeyttää aina. Esim kahvihuoneessa istuu tyyppi x ja tyyppi y juttelemassa jotain omia juttujaan. Kun tämä tyyppi z saapuu huoneeseen, hän alkaa välittömästi höpöttää omiaan näille tyypeille x ja y. Ei kunnioita pätkääkään x:n ja y:n keskustelua. Todella raivostuttavaa. Joskus olen sanonut että anteeks, on juttu kesken - lähtee loukkaantuneena pois. 

Mulla tuttava joka myös papattaa taukoamatta. Jos hän poistuu vaikka vessaan, laskeutuu ihana hiljaisuus ja muutkin voivat vaihtaa kuulumisia. Kun tämä tyyppi palaa vessassa, paapatus jatkuu. Kyseessä vielä erittäin kovaääninen ihminen, ei siinä kukaan muu pysty puhumaan mitään.

Jos on tilanne että seurueessa joku muu sattuu saamaan suunvuoron hetkeksi, hän alkaa sitten kuiskimaan (kuitenkin sen kuulee kaikki) jollekin. Hän ei pysty hetkeäkään kuuntelemaan, aina itse pitää olla äänessä.

Pahinta tyypissä on se että hän tekee hyvin vahvoja oletuksia. Minusta hän ajattelee että olen köyhä, että elän kädestä suuhun ja tyyliin matkani teen velaksi. Tämä ei ole alkuunkaan totta. Tienaan hyvin, minulla on säästöjä ja sijoituksia ja olen myös perinnyt omaisuutta. Hän ei vain ole koskaan pysähtynyt kuuntelemaan minua. Hän ei oikeastaan edes tunne minua vaikka olemme olleet samassa kaveriporukassa yli 20 vuotta. Raskas tyyppi. 

Ihmeellisten ihmisten kanssa te viitsittekin aikaa viettää. Miksi? Onko niin antoisaa tunte itsensä fiksummaksi? Minusta on antoisampaa vältellä ihmisiä, joista pitäisi vänkyttää jonnekin vauvapalstalle haukkumisketjuja.

Vierailija kirjoitti:

Todella raskaita tyyppejä tällaiset. Mulla oli joskus kaveri, joka hirveän puheliaisuuden lisäksi oli aivan mahdoton besserwisser. Muistan joskus muutaman hengen porukassa käydyn keskustelun jostain opiskelulinjasta tms, jossa yksi keskustelija kerkesi juuri sanoa opiskelleensa kyseistä aihetta ja sitten tämä suupaltti keskeytti, piti kymmenen minuutin luennon asiasta tyyliin ehdottomasti ei ja näin kannattaa totta kai tehdä ja missään tapauksessa ei sitten. Siis tietämättä oikeasti asiasta juuri yhtään mitään! Se oikeasti alalla opiskeleva kuunteli hiljaisena vieressä. Kyllä hävetti.

Minulla työpaikalla työkaveri keskeytti kun kerroin faktan X eräästä asiasta, jota oli käsitelty opinnoissa ja sopi keskusteluun. Työkaveri näytti lähes suuttuneelta ja painotti, että opettaja N on aiheen asiantuntija, yleisesti hänen alaltaan. Opettaja N ei osallistunut keskusteluun kun ei ollut paikalla, joten melko erikoista tuohtua. Kyseinen tyyppi yritti muutenkin aina korostaa tietävänsä parhaiten ja ainakin esitti tuohtuvansa jos toin näkemyksiä esiin. Heidän alallaan kun on hiljaista tietoa. Kasvatustieteilijä.

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellisten ihmisten kanssa te viitsittekin aikaa viettää. Miksi? Onko niin antoisaa tunte itsensä fiksummaksi? Minusta on antoisampaa vältellä ihmisiä, joista pitäisi vänkyttää jonnekin vauvapalstalle haukkumisketjuja.

Onhan se noinkin. Jotenkin sitä kuvittelee optimistisesti että tuo tyyppi muuttuisi. Eikä ihmissuhteita ole helppo katkaista, kyseessä kuitenkin ihan hyväntahtoinen ihminen. 

Ehkä tähän liittyy myös jonkinlainen sosiaalinen taitamattomuus. Kommentoin tuossa aiemmin tuttavaporukan muutamaa supersosiaalista itsestään hölöttäjää (jotka eivät btw ole toisensa parhaat kaverit) ja kuinka rasittavaa se joskus on. No toisaalta ärsyttäviä on myös ei-mitään-sanottavaa-mihinkään-tyypit. Ei mielipiteitä, ei kerrottavaa, ei huomioita. 

 

Ehkä osa ihmisistä ei vaan osaa jutella. Muut ihmiset ovat joko yleisöä, tai sitten itse haluaa olla se yleisö. Kaipa se on oma taitonsa että osaa keskustella toisten kanssa.