Lue keskustelun säännöt.
Miksi minun kokemaani AINA vähätellään?
21.04.2014 |
Tilanteeni on sellainen, että olen adoptoitu ja kumpikaan suku, ei biologinen eikä adoptiosuku välitä. Adovanhempani erosivat kun olin teini-iän kynnyksellä ja koen, että jäin tuolloin täysin yksin ja ilman tukea. Olen jo kolmenkympin kynnyksellä, ja ainoat ihmiset joihin pidän yhteyttä enää ovat isäni ja serkkuni.
Olen aivan rikki tämän asian kanssa. Kaipaan hyväksyntää, kaipaan sellaista suvun tuomaa turvaa. Kun muutama vuosi sitten nostin kissan pöydälle, aiheutin niin paljon mielipahaa muille, että minuun katkaistiin välit. Isäni on uusissa naimisissa ja hänen vaimonsa ja tämän lapset vihaavat minua.
Olen sellainen "ei kenenkään lapsi". Ei ollut adosukuni asia, mitä minulle kuului, ja bioäiti on kieltänyt koko olemassaoloni. Vanhempien eron jälkeen olin näkymätön aivan jokaiselle.
Nykyään minun on vaikea kiintyä ihmisiin, ja siitäkin saan paskaa niskaani. Aina minulle ollaan vihaisia. MIksi?
Kommentit (29)
Onko sinulla puoliso, lapsia? Eikö ihan oma perhe voisi tuoda sellaista turvaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tervetuloa joukkoon, tuommosta se on joskus ihan vaikka ois se biologinenkin perhe olemassa. Ainoa, jota jollain lailla kiinnostaa kuulumiset ja vointi, on oma ex-mies.
[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 11:31"]
Onko sinulla puoliso, lapsia? Eikö ihan oma perhe voisi tuoda sellaista turvaa?
[/quote]
Ei tuo. Miehellä on oma perhe ja sukunsa ja he ovat tiivis joukko. Sellaiseen on vaikea mennä mukaan. Ap.
Oletko hakenut apua? Jos et, hae. Ihan vaikka puhumaan jollekin.
Jos ulkopuolisen avun kautta pääset yli tunteesta, ettet voi kiintyä ihmisiin, sinulla on mahdollisuus omaan perheeseen sekä ystäviin, ja ehkä ajan kanssa vanhempien puute ei tee niin kipeää.
Oletko ollut reippaasti ja positiivisella mielellä yhteydessä ihmisiin? Oletko mennyt käymään, kutsunut luoksesi? Oletko ollut kiinnostunut muiden kuulumisista ja kertonut iloisesti omistasi?
Olet varmasti käynyt läpi todella ison ja raskaan tragedian vanhempiesi eron takia, ja niistä tuntemuksista sinun pitää ehdottomasti puhua vanhemmillesi ja hakeutua terapiaan, mutta moni muu asia, esimerkiksi välit sukulaisiin, lähtevät omasta asenteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 11:40"][quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 11:31"]
Onko sinulla puoliso, lapsia? Eikö ihan oma perhe voisi tuoda sellaista turvaa?
[/quote]
Ei tuo. Miehellä on oma perhe ja sukunsa ja he ovat tiivis joukko. Sellaiseen on vaikea mennä mukaan. Ap.
[/quote]
Sun pitäis olla miehen perhe.
[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 11:40"]
[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 11:31"]
Onko sinulla puoliso, lapsia? Eikö ihan oma perhe voisi tuoda sellaista turvaa?
[/quote]
Ei tuo. Miehellä on oma perhe ja sukunsa ja he ovat tiivis joukko. Sellaiseen on vaikea mennä mukaan. Ap.
[/quote]Vaihda miestä, vielä ehdit
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 11:42"]
Oletko ollut reippaasti ja positiivisella mielellä yhteydessä ihmisiin? Oletko mennyt käymään, kutsunut luoksesi? Oletko ollut kiinnostunut muiden kuulumisista ja kertonut iloisesti omistasi?
Olet varmasti käynyt läpi todella ison ja raskaan tragedian vanhempiesi eron takia, ja niistä tuntemuksista sinun pitää ehdottomasti puhua vanhemmillesi ja hakeutua terapiaan, mutta moni muu asia, esimerkiksi välit sukulaisiin, lähtevät omasta asenteesta.
[/quote]
Kun olin lapsi ja teini, minulle puhuttiin että minulla on se oma suku siellä jossain ja että minä perin heidät ja että "me emme ole sinulle sukua". Minua puhuteltiin kasvattityttönä, eikä aikuiset juurikaan lähestyneet minua. Vanhempien eron jälkeen olen nähnyt heitä etäisesti hautajaisissa, minulle ei puhuta. Ihanko oikeasti MINUN pitää mennä soittamaan ja pyytämään kylään?
Pointtini on se, mitä olen kokenut. En aiokaan yrittää korjata mitään, minusta minua on kohdeltu väärin. Olin lapsi, ei ole lapsen asema pitää välejä aikuisiin yllä ja kerjätä hyväksyntää. Mutta kun puhun tästä, en saa oikein mitään kontaktia ihmisiin. Sanotaan juurikin noin, että mitä minä olen tehnyt väärin.
Mielestäni en mitään. Ap.
Ei pidä jättää huomiotta sitä että netissä voi aina jutella puutaheinää. Se monesti korvaa typerät ihmiset joiden kanssa ei kuitenkaan olisi mitään oikeasti juteltavaa, vaan sitä samaa jankkaamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[/quote]
Pointtini on se, mitä olen kokenut. En aiokaan yrittää korjata mitään, minusta minua on kohdeltu väärin. Olin lapsi, ei ole lapsen asema pitää välejä aikuisiin yllä ja kerjätä hyväksyntää. Mutta kun puhun tästä, en saa oikein mitään kontaktia ihmisiin. Sanotaan juurikin noin, että mitä minä olen tehnyt väärin.
Mielestäni en mitään. Ap.
[/quote]
Kenen kanssa olet oikein puhunut?
[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 11:53"]
[/quote]
Pointtini on se, mitä olen kokenut. En aiokaan yrittää korjata mitään, minusta minua on kohdeltu väärin. Olin lapsi, ei ole lapsen asema pitää välejä aikuisiin yllä ja kerjätä hyväksyntää. Mutta kun puhun tästä, en saa oikein mitään kontaktia ihmisiin. Sanotaan juurikin noin, että mitä minä olen tehnyt väärin.
Mielestäni en mitään. Ap.
[/quote]
Kenen kanssa olet oikein puhunut?
[/quote]
Isäni, äitipuolen, kummitätini, joidenkin ystävien... ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mutta ajattele positiivisesti. Sukulaiset voivat olla kauhea taakka ja nyt olet vapaa tekemään mitä itse haluat. Et ole vastuussa kenestäkään. Voit itse valita seurasi.
Perhekuviosi on hankala. Ympärilläsi on useita rikkinäisiä ihmisiä, he varmaan pyörivät omissa ongelmissaan. Toisaalta ongelmat eivät kuitenkaan estäisi huomioimasta sinuakin. He eivät kuitenkaan tee niin. Ja keskusteluyrityksesi torpataan. Siihen saattaa olla syynä se, että ongelmien nostaminen päivänvaloon olisi kovin raskasta. Monet ihmiset elävät siten, että vaikeudet vain pidetään jollain keinoilla poissa mielestä.
Kerroit, että isäsi ja serkkusi ovat kuitenkin elämässäsi. Kaksi luotettavaa ihmistä on aika paljon sekin. Voisitko syventää ystävyyttä heidän kanssaan. Jokaisella pitäisi olla joitakin ihmisiä, joihin voi todella luottaa. Luottaa, että he ovat aina tukena, tuli mitä tuli.
Perhekuviosi on sellainen, että saatat saada syntipukin roolin. Älä ajattele, että olisit huono ja ansaitsisit sellaista. Ansaitset arvostusta, turvallisen lähipiirin ja rakkautta.
Olet aikuinen nainen. Voit elää siten kuin katsot itsellesi parhaaksi, elämäntavoiltasi, ammatillisesti, parisuhteen osalta jne. Mieti, mitä todella haluat elämältäsi. Hanki koulutusta, jos sinulta puuttuu sellainen, tutustu uusiin ihmisiin, anna mahdollisuus rakkaudelle. Oma rakas kumppani on verraton asia elämässä.
Itselläni on hieman hankala tausta. Ehkä sen johdosta ensimmäiset miesihmissuhteeni olivat huonoja. Toivon, että vältät tällaiset karikot. Arvosta itseäsi, pidä puolesi, mutta säilytä herkkyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on vähän samantapaisia kokemuksia kuin sinulla ap. Minua ei ole adoptoitu, mutta olen kahden teinin "rakkausrusina". Asuin vuoroviikoin kummankin luona, ja olin jatkuvasti hoidossa. Ollessani siinä 10v paikkeilla molemmat vanhempani perustivat uuden perheen, eikä yllättäen kukaan enää halunnut minua. Äitin luona nukuin sohvalla. Äitin mieststävä pahoinpiteli minua kun pyysin päästä nukkumaan sänkyyn, ja passitti mummolaan. isällä ollessa äitipuoli onneksi ymmärsi tilanteeni jollain tasolla ja sain oman sängyn. Itse asiassa se oli kerrossängyn yläpeti, mutta silti se oli minun.
Nykyään äitini elää ja omaa elämäänsä uuden perheensä kanssa. Emme ole nähneet kymmeneen vuoteen, enkä ole edes tavannut nuorinta sisartani. Isäni asuu samalla paikkakunnalla, mutta ei juurikaan pidä yhteyttä. Äitipuoli on minulle lähin "aikuinen".
, käymme kahvilla jne. mutta ei hänkään koe minua lapsekseen. Lähinnä lastensa serkuksi, luulisin.
No, ei se valittamalla parane. Vaihdoin pari vuotta takaperin sukunimeni, ja olen valmis perustamaan uuden suvun, jos siihen vain tarjoutuu mahdollisuus.
ei kukaan jaksa semmosta mikä eri tekosyin tukkii mukaan.
sori kulti, takapenkki on jo täynä :/
Toisaalta sulla on nyt ainutlaatuinen tilaisuus rakentaa jotain OMAA
eikä roikkua ongelmana toisen hihassa..
ja mitä väärää tossa adoptiossa muka on?
meinaakko että sun elämä on nyt pilalla sen takia?
Heitä tuo marttyyrinviitta niskasta ja kutsu vaikka muutama sukulainen luoksesi kyläilemään. Ala luomaan suhteita uudestaan jos ne ovat katkenneet.
En ole varma mutta taidat kuulua samaan sukuun kuin minä. Ja jos näin on niin ongelmana ei todellakaan ole adoptio tms, vaan se että kukaan ei jaksa jatkuvasti kuunnella sitä "minulla on oikeus tähän" ja "minulla on ollut vaikeaa niin minua pitää sääliä ja tehdä niin kuin haluan". Kukaan ei jaksa kuunnella sitä kuinka sinulla on aina ollut vaikeampaa kuin muilla ja kuinka sinulla on aina oikeus ottaa ja ottaa, saada ja saada. Mutta koskaan sinulla ei ole velvollisuutta antaa mitään takaisin. Koska sinulla on ollut vaikeaa, vaikeampaa kuin kenelläkään muulla koskaan ikinä ja muiden ongelmat ovat siksi sinulle merkityksettömiä. Ole vähemmän itserakas ja itsekeskeinen.
Suosittelen terapiaa :) Itselläni se auttoi hylätyksi tulemisen pelkoon ja tunteeseen.
[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 12:00"]
Heitä tuo marttyyrinviitta niskasta ja kutsu vaikka muutama sukulainen luoksesi kyläilemään. Ala luomaan suhteita uudestaan jos ne ovat katkenneet.
[/quote]
Sanoin jo, että en aio tehdä näin. En näe enää mitään syytä. Miksi he eivät ole koskaan pitäneet minuun yhteyttä?
Jos minulla olisi sisaruksia, heidän lapsensa olisivat minulle tärkeitä. Minä en ole tärkeä en adosuvussa enkä biosuvussa kenellekään. Se on minun ristini ja se joskus tuntuu todella pahalta, kuten tänään. Mutta toisten kanssa puhuessa koen etten saisi tuntea näin, vaan että olen itse lapsesta lähtien ollut vastuussa siitä, miten yksin olen jäänyt. Se tuntuu kamalan väärältä.
Minulla ei ole sellaista omaa aikuista ollenkaan. Vaikka isä on elämässäni mukana, hän on melko etäinen. Hänellä on vaikea asema äitipuolen ja minun välissä. Tekee mieli luovuttaa hänenkin suhteen. Antaa olla, olen yksin sitten. Ystäviä minulla on muutama, ja huomaan kun tapaan heidän vanhempiaan, miten varautunut olen heidän seurassa. Minusta katsottuna aikuiset ihmiset (eli vanhempieni ikäiset) ovat aina kohdelleet minua etäisesti ja jopa julmasti. Edelleen pelkään "aikuisia". En kyllä haluaisi, mutta pelkään. Ap.
Voisitko koittaa kirjoittaa kirjeen parille sukulaiselle ja kertoa tuntemuksistasi vielä kerran?
Uskon, että he eivät missään tapauksessa kylmyyttään tai ilkeyttään ole sinulle sanoneet, että ette ole sukua ja että olet kasvattityttö. Sellaisia asioitahan voi käsitellä myös neutraalisti ja kasvattityttö voi olla myös hellittelynä käytetty sana joskus. Oletko takertunut ja luonut keskusteluihin negatiivisen sävyn? Ovatko he todella syrjineet sinua tarkoituksella? Jos ovat, niin he ovat pahoja ihmisiä äläkä siinä tapauksessa ota enää yhteyttä.
Voisitko kirjoittaa tuntemuksistasi kirjeen myös äidillesi ja isällesi?