Te, joiden vanhemmat riitelitte, kun olitte lapsia, mitä ajattelitte siitä? Toivoitteko, että

Vanhemmat riitelivät ainakin pari kertaa viikossa niin että seinät raikasivat. Huusivat toisilleen, joskus löivät esineitä ja harvemmin toisiaan. Kerran jakoivat kaikki talouden ruoat kahteen isoon tynnyriin ja teippasivat pakkauksiin kuka osti minkäkin. Pienenä lapsena en osannut ajatella tästä mitään, yritin vain nukkua tai olla välittämättä. 11-vuotiaana kirjasin ylös kaikki haukkumasanat joilla kutsuivat toisiaan, ja toisen kerran pakenin koiranpentumme kanssa naapuriin kun riita ei loppunut. Tuota vanhempana kuuntelin niiden riitoja, joskus poimin tiedonpalasia (aha, äiti petti isää joskus 80-luvulla; isä pettää nyt jne) ja lohdutin huoneeseeni paennutta tärisevää koiraa. Kerran muistan kun istuin säkkituolissa soittaen kitaraa, oveni oli lukossa, ja koira painautui tiukasti kiinni kylkeeni. Yritin keskittyä laulun opetteluun ja taustalla oli äänekäs riitelykonsertti. Ihan vanhana teininä ajattelin että eikö nuo voi jo erota, jos yhdessä olo on niin vaikeaa.

Omassa kodissani ei huudeta tai harrasteta väkivaltaa. Olen vapaaehtoinen sinkku, ja lapsuudesta jäi päälle joku stressireaktio kovista paukahduksista, huudosta, jne. Tuommoiseen p-skaelämään en halua nyt aikuisena ryhtyä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä riitelivät jatkuvasti ja tosi avoimesti, mutten silti pelännyt enkä toivonut heidän eroaan. Onnistuivat jotenkin oudosti tekemään meille lapsille selväksi, etteivät riidat liity meihin saati johdu meistä. Ovat edelleen yhdessä, jatkavat riitelyään.

Täydennän noita ylempiä luettuani: Mutta tässä ei ollutkaan mitään sellaista oikeasti painajaismaista kuten väkivallan uhkaa. Molemmat vanhempani olivat ja ovat ihan hyviä ihmisiä ja omistautuneita  vanhempia. Ovat vain väärät kumppanit toisilleen. Jatkuvaa naljailua, toisen kritisointia, pettämistä (molemmat pettivät jo meidän lapsuuden aikana)... Tosi onneton suhde, mutta tuskinpa koskaan eroavat.

Eihän pieni lapsi varmaan koskaan halua vanhempiensa eroa, vaikka syytä olisikin.

Omat vanhempani riitelivät, paljon. Isä joi myös paljon. Riidat olivat kamalia. Onneksi äiti otti eron (ei ollut ihan helppoa 70-luvulla), ja perheen arkeen palasi rauha. Näimme eron jälkeen usein myös isää, ja vanhempien välit säilyivät aina isän kuolemaan saakka. Ero oli todellakin oikea ratkaisu.

Riidat kyllä vaikuttivat meihin lapsiin. Jotain traumanpoikasta on saattanut ainakin meihin vanhempiin lapsiin jäädä noista ajoista. Nuorin meistä ei varmaan muista edes niitä pahimpia aikoja. En ole kuitenkaan missään terapiassa käynyt asioita ruotimassa.

Faith kirjoitti:

Vanhempani olivat nuoria, kun olin lapsi. Alle kolmenkymmenen. Äitini oli nuorena temperamenttinen ja isäni hieman lapsellinen (molemmat ovat itse myöntäneet nämä asiat vanhemmiten), joten sanomista tuli silloin tällöin.

En ikinä ajatellut, saati toivonut, että he eroaisivat. En varmaan edes tiennyt lapsena, että äidit ja isät voivat erota.

Mulla on täsmälleen sama kokemus. En varmaan edes ajatellut, että riitaisa koti olisi jotenkin erilainen.

Pari ensimmäistä parisuhdetta meni huonon esimerkin mukaan, ja nyt viimeisin meni oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat riitelivät ainakin pari kertaa viikossa niin että seinät raikasivat. Huusivat toisilleen, joskus löivät esineitä ja harvemmin toisiaan. Kerran jakoivat kaikki talouden ruoat kahteen isoon tynnyriin ja teippasivat pakkauksiin kuka osti minkäkin. Pienenä lapsena en osannut ajatella tästä mitään, yritin vain nukkua tai olla välittämättä. 11-vuotiaana kirjasin ylös kaikki haukkumasanat joilla kutsuivat toisiaan, ja toisen kerran pakenin koiranpentumme kanssa naapuriin kun riita ei loppunut. Tuota vanhempana kuuntelin niiden riitoja, joskus poimin tiedonpalasia (aha, äiti petti isää joskus 80-luvulla; isä pettää nyt jne) ja lohdutin huoneeseeni paennutta tärisevää koiraa. Kerran muistan kun istuin säkkituolissa soittaen kitaraa, oveni oli lukossa, ja koira painautui tiukasti kiinni kylkeeni. Yritin keskittyä laulun opetteluun ja taustalla oli äänekäs riitelykonsertti. Ihan vanhana teininä ajattelin että eikö nuo voi jo erota, jos yhdessä olo on niin vaikeaa.

Omassa kodissani ei huudeta tai harrasteta väkivaltaa. Olen vapaaehtoinen sinkku, ja lapsuudesta jäi päälle joku stressireaktio kovista paukahduksista, huudosta, jne. Tuommoiseen p-skaelämään en halua nyt aikuisena ryhtyä.

Huomaan, että itsellekin on jäänyt tietynlainen ääniherkkyys päälle, varmasti ihan samoista juurisyistä. En voi sietää huutamista enkä kovia ääniä, syke ja stressitaso nousee välittömästi.

Vierailija kirjoitti:

Miten tällainen riitely vaikutti teihin? Eli lapsiin?

Ajattelin, että kun tulen aikuiseksi minun ei tarvitse ikinä kuunnella riitelyä, enkä ole kuunnellut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat riitelivät ainakin pari kertaa viikossa niin että seinät raikasivat. Huusivat toisilleen, joskus löivät esineitä ja harvemmin toisiaan. Kerran jakoivat kaikki talouden ruoat kahteen isoon tynnyriin ja teippasivat pakkauksiin kuka osti minkäkin. Pienenä lapsena en osannut ajatella tästä mitään, yritin vain nukkua tai olla välittämättä. 11-vuotiaana kirjasin ylös kaikki haukkumasanat joilla kutsuivat toisiaan, ja toisen kerran pakenin koiranpentumme kanssa naapuriin kun riita ei loppunut. Tuota vanhempana kuuntelin niiden riitoja, joskus poimin tiedonpalasia (aha, äiti petti isää joskus 80-luvulla; isä pettää nyt jne) ja lohdutin huoneeseeni paennutta tärisevää koiraa. Kerran muistan kun istuin säkkituolissa soittaen kitaraa, oveni oli lukossa, ja koira painautui tiukasti kiinni kylkeeni. Yritin keskittyä laulun opetteluun ja taustalla oli äänekäs riitelykonsertti. Ihan vanhana teininä ajattelin että eikö nuo voi jo erota, jos yhdessä olo on niin vaikeaa.

Omassa kodissani ei huudeta tai harrasteta väkivaltaa. Olen vapaaehtoinen sinkku, ja lapsuudesta jäi päälle joku stressireaktio kovista paukahduksista, huudosta, jne. Tuommoiseen p-skaelämään en halua nyt aikuisena ryhtyä.

Huomaan, että itsellekin on jäänyt tietynlainen ääniherkkyys päälle, varmasti ihan samoista juurisyistä. En voi sietää huutamista enkä kovia ääniä, syke ja stressitaso nousee välittömästi.

Ahdisti kun kuulin naapureiden riitelevän kerrostalossa.

Isäpuoli huusi usein äidille, varsinkin iltaisin ja öisin. Minä tungin sormet korviin ja vaan odotin että tulisi hiljaista.

Toivoin kyllä lapsena usein, että vanhempamme olisivat eronneet, mutta sitä onnea emme saaneet veljeni kanssa kokea. Ainaisia riitoja ja äidin itkua. Riitely jatkui äitini kuolemaan saakka.

Itse en missään nimessä suostuisi elämään samanlaista elämää. Onneksi olen löytänyt kumppanin, jonka kanssa asioista voi puhua rakentavasti.

Meilläkin vanhemmat riitelivät jatkuvasti ja ihan turhista asioista, kotitöistä, ruoasta ja joskus toisinaan meille lapsille, kun kiukuteltiin. Teini-iässä toivoin että eroaisivat, mutta eivät eronneet ja nykyään olen siitä kiitollinen. Ovat eläkkeellä ja äiti on ilmaissut monesti, että on helpottunut siitä kun isä jäi eläkkeelle, kun työstressi lakkasi heijastumasta parisuhteeseen, että isä on kuin toinen ihminen. Samaa ei voi sanoa äidistä, joka kiihtyy nollasta sataan ja sähähtää isälle syyttä suotta. Sitten suuttuu, kun ollaan veljen kanssa isän puolella. Lapsuudessa itki, miksi asetutaan isän puolelle. No miksikö? Koska riidat aloitti aina nollasta sataan kiihtyvä äiti. Isä aikansa sitä sähinää kuunteli, kunnes räjähti. Nykyään ei paljon räjähtele, on oppinut vain pyörittelemään silmiään niin kuin kaikki muutkin. Mutta hyvä heille, jos eivät enää riitelemällä riitele vaan ne repivät riidat, jotka kaikki naapuritkin kuuli ja joita kylässä olleet kaverit pakenivat sillä aikaa kun olin syömässä, ovat vaihtuneet nopeasti loppuvaan säksätykseen. Harva jaksaa riidellä yksinään.

Riitelivät ja oli pelottavaa. En halunnut heidän silti eroavan, mutta erosivat. Elämä ei muuttunut paremmaksi, vaan riidat siirtyivät äidin ja siskon välille silloin kun äiti oli kotona käymässä. Kunnes sisko muutti pois, jonka jälkeen oli vain yksinäisyys.

Ei kaksi rikkinäistä ihmistä tullut ehjäksi eron myötä. He pysyivät rikkinäisinä ja hakivat omaa elämänsä suuntaa. Isä hukutti olonsa alkoholiin ja aloitti ristiriitaisen suhteen. Äiti etsi epätoivoisena uutta miestä, kunnes useamman yrityksen jälkeen löysi miehen jonka luokse muutti.

Oman lapsuuden kokemuksen mukaan vanhempien ero ei ollut mikään parannus. Sen myötä vain riitainen perhe vaihtui yksinäisyyteen.

Toivoin että isäni kuolisi. Hélvétin sáátananmoinen ihminen.

Ja mietin tosissani, että haluaisin vaihtaa perhettä. Johonkin toisen perheeseen siis asumaan. Ja mietin, että pitääkö ottaa yhteyttä kelaan, kunnantaloon vai terveyskeskukseen.

Eivät eronneet. Äiti pilasi elämänsä sen páskáläjän kanssa.

Mutta isällä on nyt syöpä. Tämä vuosi on ollut hänelle melkoista kidutusta ja elämänkoulua :D Vihdoin hänestä pääsee eroon. Iso ja kamala leikkaus, turhaan, sillä syöpä oli sittenkin ehtinyt levitä. Päivä kerrallaan, kohta saattohoitoon. Ja kukaan ei häntä jää kaipaamaan.

Riitelivät, nyttemmin äiti nalkuttaa isästä meille lapsille. Käyvät kahdeksaakymmentä, joten tuskin eroavat.

Mun on edelleen tosi vaikea sietää huutamista. Mä saatan mennä ihan lukkoon. Tulee se lapsuudentunne, että tekee mieli mennä piiloon ja tekeytyä mahdollisimman pieneksi.

Ristiriitoja siedän, mutta huutamista en yhtään,

Riitelyä oli ja jatkuvasti, toivoin että eroaisivat, mutta eivät sitä koskaan tehneet. Helvettiähän se oli:-(

Vierailija kirjoitti:

Miten tällainen riitely vaikutti teihin? Eli lapsiin?

Olen täysin allerginen kaikelle (etenkin sukupuoltani koskevalle) ylimielisyydelle ja vähättelylle. - 3

Olen toi 34. Edellä viestissä mainittiin, että harva viitsii riidellä yksinään. Niin normaali ihminen, ei vaan koske mt-ongelmaista, kuten isäni... Toisaalta en saisi edes kutsua riitelyksi sitä huutoa, väkivaltaa ja haukkumista/nimittelyä, jota kotonani oli, mutten ole keksinyt siklle oikeaa nimitystä.

Riitelivät. Pelkäsin, oli ahdistavaa. Silti pelkäsin kuollakseni jos eroavat. Luojan kiitos eivät eronneet. Edelleen ajattelen et en olis silloin kestäny eroa. Kaipaan heitä mielettömästi, vien kynttilät haudalle.