Lapset todella kannattaa tehdä nopeasti peräkkäin

Olen samaa mieltä. Jos ei nyt vaan itsensä takia, niin myös niiden lasten takia. Kivempi se on että ei oo niin kovasti ikäeroa, saa seuraa toisistansa lapsuudessa. Ite olen todella onnellinen kun mulla on 2 sisarusta, toinen 2v vanhempi ja toinen 1v.

Ihan niin kuin olisi joku lapsikiintiö joka pitää täyttää. 

Mulla on ollu niin huonosti nukkuvat vauvat, että kävelemään opettelevien lasten ja uhmaikäisten valvominen on ollut ihan lastenleikkiä valvomisen rinnalla. Lapset tuli 2,5 vuoden ikäerolla, joista viimeiset puolivuotta sain nukkua täydet yöt. Nyt hieman yli 2-vuotias kuopus alkaa osoittaa merkkejä siitä, että kohta saa taas nukkua yöt. Ihanaa!

Kannattaa jättää lapset kokonaan tekemättä. Ei yövalvomisia, ei uhmakiukuttelu, ei teini-ikäisen haistatteluja, ei oman elämän työntämistä syrjään vuoksiksi. Tilalla vapaata, leppoisaa, mielihyvän täyteistä ja syvällisen merkityksellistä aikuisen ihmisen elämää.

Eli tyhjää???

Vaikuttaa kyllä oudolta koko juttu: ihan kuin lapset olisi joku pakollinen paha, joka vaan pitää lusia alta pois. Eihän lapsia ole mikään pakko edes hankkia! Meille lapset ovat tärkein juttu koko elämässä, en voi ymmärtää, miksi ne pitäisi suorittaa ripeästi.

Kivahan se on, että joillain käy elämässä tuuri, on yhteistyöhaluinen lisääntymiskumppani juuri oikean ikäisenä, kroppa toimii niin kuin haluaa sen toimivan... Toista se on niillä, jotka saavat sen lisääntymishaluisen kumppanin vasta 30-40-vuotiaana, sitten toisen mieli muuttuu eikä halua enempää lapsia, tulee ero, elät puutteessa, löydät elämääsi ehkä uuden mulkun, jonka kanssa saat ehkä jonkun pienen uusperheen... Niin. Kiva, että joillain elämä menee putkeen.

Terveisin eräs katkera ainoa yh-äidin äpärälapsi, jolla monien epäonnistuneiden suhteiden jälkeen yksi ainokainen eikä toisesta mitään tietoa, kun mies ei halua, kello tikittää, ero vireillä... vituttaa! Vituttaa todella ympärillä olevat ihmiset, jotka kuvittelevat, että heillä on niin upea kumppani ja ihanat lapset ja elämä, koska he nyt vaan sattuvat olemaan niin fiksuja. Oikeastihan onnettomat ihmiset voivat syyttää vain itseään omasta tyhmyydestään. Vääntäkää lisää veistä haavoissani ja pakahtukaa onneenne! Syrjikää vaan ainokaistani ja hokekaa sillekin miten onnetonta ainoan lapsen elämä on kun kukaan ei arvosta ystävyyttä. Keskittykää vaan omaan perseeseenne ja perseenne lemmenhedelmiin ja yrittäkää tehdä niistä sisaruksista itseriittoisia keskenään. Halveksukaa ainoita lapsia, säälikää heitä. Muistuttakaa joka tilaisuuden tullen miten ankeaa elämämme on, kun sukumme on pieni risu vaan, ettemme vaan unohda sitä miten surkeita olemme rinnallanne.

Täsmälleen päin vastoin, jotta ehtii oikeasti palautua ja keskittyä joka lapseen vauvana ja taaperona, eikä syrjäydy työelämästä. 6 vuoden ikäero on paras. Saa nukuttuakin paremmin kun on vain yksi valvottaja.

7, kysymyshän on siitä että lasten ollessa pieniä ja ymmärtämättömiä ja uhmaisia ja työläitä vanhemmat ovat tiukimmilla, kun samaan elämänvaiheeseen yleensä liittyy myös kiireinen työelämä ja monilla myös muut projektit kuten talonrakennus. Turha paheksua, että lapset olisivat "pakollinen paha" - siitä ei ole kysymys vaan ihan elämän laadusta ja asennoitumisesta. Jos haluat pitkää piinaa, niin ihan vapaasti, kukaan ei estä! :D

[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 14:36"]Kivahan se on, että joillain käy elämässä tuuri, on yhteistyöhaluinen lisääntymiskumppani juuri oikean ikäisenä, kroppa toimii niin kuin haluaa sen toimivan... Toista se on niillä, jotka saavat sen lisääntymishaluisen kumppanin vasta 30-40-vuotiaana, sitten toisen mieli muuttuu eikä halua enempää lapsia, tulee ero, elät puutteessa, löydät elämääsi ehkä uuden mulkun, jonka kanssa saat ehkä jonkun pienen uusperheen... Niin. Kiva, että joillain elämä menee putkeen.

Terveisin eräs katkera ainoa yh-äidin äpärälapsi, jolla monien epäonnistuneiden suhteiden jälkeen yksi ainokainen eikä toisesta mitään tietoa, kun mies ei halua, kello tikittää, ero vireillä... vituttaa! Vituttaa todella ympärillä olevat ihmiset, jotka kuvittelevat, että heillä on niin upea kumppani ja ihanat lapset ja elämä, koska he nyt vaan sattuvat olemaan niin fiksuja. Oikeastihan onnettomat ihmiset voivat syyttää vain itseään omasta tyhmyydestään. Vääntäkää lisää veistä haavoissani ja pakahtukaa onneenne! Syrjikää vaan ainokaistani ja hokekaa sillekin miten onnetonta ainoan lapsen elämä on kun kukaan ei arvosta ystävyyttä. Keskittykää vaan omaan perseeseenne ja perseenne lemmenhedelmiin ja yrittäkää tehdä niistä sisaruksista itseriittoisia keskenään. Halveksukaa ainoita lapsia, säälikää heitä. Muistuttakaa joka tilaisuuden tullen miten ankeaa elämämme on, kun sukumme on pieni risu vaan, ettemme vaan unohda sitä miten surkeita olemme rinnallanne.

[/quote]

Mene hoitoon.

[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 14:39"]7, kysymyshän on siitä että lasten ollessa pieniä ja ymmärtämättömiä ja uhmaisia ja työläitä vanhemmat ovat tiukimmilla, kun samaan elämänvaiheeseen yleensä liittyy myös kiireinen työelämä ja monilla myös muut projektit kuten talonrakennus. Turha paheksua, että lapset olisivat "pakollinen paha" - siitä ei ole kysymys vaan ihan elämän laadusta ja asennoitumisesta. Jos haluat pitkää piinaa, niin ihan vapaasti, kukaan ei estä! :D[/quote]

7:n pointti taisi olla, ettei pikkulapsiaika ole kaikille piinaa vaan se voi olla myös ihana elämänvaihe. Näin myös meillä. On kivaa kun perheessä on kerrallaan vain yksi yöheräilevä vaippaikäinen. Silloin ne työssäkäynti ja talonrakennuskin menee mukavammin siinä sivussa. Elämänsä voi järjestää niin monella tavalla.

Meille ei kyllä olisi sopinut lapsi neljän vuoden välein, mieluummin nopeasti ohi vauvarumban. Lapsilla oli pienestä pitäen seuraa toisistaan eikä mustasukkaisuuttakaan ollut, kun sisarukset on olleet olemassa "aina". Työlään vaiheen kesti hyvin kun tiesi, että sitä ei kestä vuosikymmentä. Ihan yhtä suloisia ne lapset silti ovat, nautti niistä rinnakkain tai yksi kerrallaan.

Meille ei kyllä olisi sopinut lapsi neljän vuoden välein, mieluummin nopeasti ohi vauvarumban. Lapsilla oli pienestä pitäen seuraa toisistaan eikä mustasukkaisuuttakaan ollut, kun sisarukset on olleet olemassa "aina". Työlään vaiheen kesti hyvin kun tiesi, että sitä ei kestä vuosikymmentä. Ihan yhtä suloisia ne lapset silti ovat, nautti niistä rinnakkain tai yksi kerrallaan.

Meillä yli neljän vuoden ikäero ja musta se on just hyvä. Ajateltuna myös esikoisen kannalta mutta myös vanhemmille. Esikoinen on jo aika iso ja järkevä eikä häntä tarvitse vahtia vaan vauvan voi hyvillä mielin jättää isomman lapsen touhuja seurailemaan kun itse menee esim. vessaan. Yöt sujuvat esikoisella hyvin niin vaan vauvan kanssa tarvitsee herätä. Oma kroppa ehti rauhassa toipua raskauksista ja pystyi imettämään esikoistakin pitkään. Alle 2-vuotiaat on musta käytännössä niin pieniä, että ei ole hyvä jos menettää perheen vauvan aseman nuorempana.

Meillä vain vauvavuosi oli rankkaa (allergiaa yms). Sen jälkeen ihanaa aikaa. Lapsi on onneksi rauhallinen ja kiltti. Uhmaa on, mutta oma asenne ratkaisee niiden suhteen. Nyt lapsi 3-vuotias. Pikku hiljaa voisi harkita toista lasta, kun on ollut aikaa toipua vauva-ajasta.

Mä taas olen tykännyt pikkulapsiajasta niin paljon, että olen halunnut sen kestävän mahdollisimman kauan. Ja toisaalta en ole halunnut, että tuo aika hautautuu kaaokseen ja selviytymistaisteluun. Siksi meillä ikäerot 5v ja 3.5v. Ja äitiys on kivaa ja ihanaa.

17 komppaa niin täysillä nroita 7 ja 15! Jos pikkulapsiaika olisi mun mielestä pian alta pois hoidettavaa kärsimystä niin olisin jättänyt lapset tekemättä (tai jättänyt siihen yhteen).

Minä taas koin, ettei ollut mitään vauva-ajasta toipumista, vaan se oli ihanaa aikaa, joten meille sai lapset tulla lyhyillä ikäeroilla. Vauva-ja taaperoaika oli ihanaa aikaa ja ei tarvinnut ajatella, että yritän ensin kärsiä tämän yhden lapsuusajan, ennen kuin alan muutaman vuoden päästä uuteen kärsimykseen.

Mutta varmaan lapset on erilaisia ja jonkun kanssa se vaatiikin pitkän toipumisajan, ennen kuin uskaltaa siihen hirveyteen alkaa uudestaan.

Tutkimusten valossa ihanneikäero on noin neljä vuotta. Siis sekä lasten psyyken kannalta että äidin jaksamisen. Jos on vain yksi lapsi/taapero kerrallaan niin siitä raskaus/vauva/taaperovaiheesta saattaa - yllätys, yllätys- jopa nauttia. :) Ehtii välissä työelämään, nukkumaan ja ladata henkisiä akkuja.

[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 16:04"]

Tutkimusten valossa ihanneikäero on noin neljä vuotta. Siis sekä lasten psyyken kannalta että äidin jaksamisen. Jos on vain yksi lapsi/taapero kerrallaan niin siitä raskaus/vauva/taaperovaiheesta saattaa - yllätys, yllätys- jopa nauttia. :) Ehtii välissä työelämään, nukkumaan ja ladata henkisiä akkuja.

[/quote]

Hassu vastaus. Mikset vauva-ajoista ja raskauksista voi nauttia lyhyemmälläkin ikäerolla. Minusta aika esikoisen kanssa oli todella tylsää, kun ei ollut mitään tekemistä. Vauva söi ja nukkui, oppi kontaamaan jne..Kuljettiin paljon vaunulenkeillä ja muuallakin, mutta aika kävi pitkäksi ja ei se lattioiden luutuaminen oikein jaksanut kovin kiinnostaa.

Kun oli kolme, niin alkoi päiviin tulla sillä lailla säpinää että alkoi olla kiva, kun riitti puuhaa.

Univeloista en ole pahemmin kärsinyt ja työelämässäkin olen ehtinyt olla kolmattakymmenettä vuotta ja vielä on jäljellä 15 vuotta.