ajatteletko joskus salaa että masentuneet = laiskoja ?

En.

Mäkin pidin itseäni laiskana ja saamattomana, kun olin masentunut (ja varmaan muutkin pitivät). Keskivaikeasta masennuksesta täysin toipumiseen meni yli 10 vuotta, mutta nyt terveenä olen huomannut olevani oikeasti aika tehokas ja aikaansaava, kunhan vastapainoksi vain saa tarpeeksi lepoa. Sen sijaan huomaan, että stressaantuneen ja ehkä myös vähän masentuneen mieheni saamattomuus tietyissä asioissa välillä ärsyttää ihan suhteettomasti, vaikka ymmärränkin, ettei aina vain jaksa. Kaksinaismoralismia, kyllä...

[quote author="Vierailija" time="18.04.2014 klo 15:28"]

Otsikossahan tuo kysymys jo tuli, ajatuksia?

En kehtaisi livenä tälläisiä ajatuksia ääneen sanoa, ja pyrin olemaan masentuneella kaverille tukena. Mutra joskus hiipii tälläisiä ajatuksia mieleen kun kaikki "kivat" jutut tuntuu onnistuvan mutta kämpän ylläpito ja opiskelut ei. Vähän ikävä fiilis kun tekisi mieli vaan laukoa kliseitä, "nyt vaan ryhdistäydyt! Asenteesta kiinni! " yms mutta saan pidettyä suuni supussa. Mikä neuvoksi? Miten masentuneita voi ymmärtää oikeasti?

Piti vaan avautua ...

[/quote]

No vaikeasti masentunut ei jaksa innostua "kivoista"kaan asiioista ts. mikään ei edes tunnu kivalta eli ystäväsi ei ilmeisesti olen hyvin vakavasti masentunut. Mutta kyllähän meitä masennussairaitakin laiskottaa (välillä), ei sitä voi kieltää.

Itse olen tehnyt valinnan, eli käyn lääkkeiden ja terapian voimilla työssä, mutta juuri muuta en jaksa tehdäkään, en tavata ystäviä tms. "hauskaa". Jotkut ystäväni (joita on vähän) kokevat tämänkin laiskuutena, mutta sille en voi mitään. Onneksi on kiva työyhteisö.

[quote author="Vierailija" time="18.04.2014 klo 15:34"]

Oikea masennus on oikeasti lamauttavaa. Sen sijaan on näitä, joita alkaa aina "masentamaan" kun pitäisi jotain tylsää tehdä, mutta yhtään ei masenna jos on jotain hauskaa luvassa. Oikeasti masentunut ei innostu edes siitä hauskasta. Diagnosoinnin jätän psykiatreille kuitenkin. Jos joku siis on masennusdiagnoosin saanut, uskon, että on saanyt sen aiheesta.

[/quote]

Se, innostuuko hauskasta vai ei, riippuu kyllä niin monesta asiasta, ettei ole olemassa mitään yleismaailmallista sääntöä. Pahimpina aikoina makaan vain sängyssä, enkä kuvittelekaan lähteväni mihinkään, mutta parempina aikoina tuntuu, että kavereiden kanssa oleminen piristäisi. Arjen askareet ja koulu tuntuivat jossain vaiheessa niin raskailta asioilta, etten pystynyt lähtemään kotoani, kun ahdisti ja paniikkikohtaus oli lähellä. Oli pakko erota koulusta tämän takia, mutta kun vuoden vain nököttää himassa, jossain vaiheessa on ihan pakko tehdä edes jotakin ja lähteä johonkin, tai menettää kaiken otteen elämästä.

Nyt olen taas siinä vaiheessa, ettei oikein kiinnostaisi opiskelu eikä hauskuus, mutta opiskelua kuitenkin jatkan siitä huolimatta. Muuhun ei riitä energiaa.

minä uskon että on täysin tämänpäivän jorinoita koko masennus. jotkut ihmiset kokee kovia ja tarvii aikaa toipua niistä, se on ihan ookoo, mutta että masennuksen nimissä pystyy nykään vaan löysäilemään niin paljon. 

Alapeukkua tulee, mutta sanompa nyt silti. Mun mitta on nyt ihan täynnä masentuneita, enkä nyt todellakaan yritä enää edes ymmärtää.

Kyllähän masennus saamattomuutta aiheuttaa. Tietysti laiska voi olla, vaikkei masentaisikaan. Joku voi mennä masennuksen taakse piiloon, mutta ihmisellä saattaa oikeasti olla ihan hirveän kurja olo, vaikkei siltä päällepäin näyttäisikään. Moni jaksaa sosiaalisissa tilanteissa olla pirteä, mutta kotona sitten taantuu hyvinkin paljon.

Itse kärsin viime syksynä vakavasta masennuksesta. Silloin olin siinä pisteessä, etten meinannut jaksaa useimpina päivinä edes vessaan kävellä. Makasin usein tunti tolkulla sängyssäni hirveästä vessahädästä kärsien, mutten jaksanut nousta ylös. Mikään asia ei sujunut ns. automaattiohjauksella, ei kävely eikä syöminen. Ei terveen ihmisen tarvitse miettiä, että liikuntanpa ensin oikeaa ja sitten vasenta jalkaani. Monet asiat vain tapahtuvat, mutta vakavasti masentuneena lähes kaikki vaatii aktiivista ponnistelua. Ainoa asia, josta pidin kiinni, oli salilla käyminen. Kävin, vaikka se ei tuottanut minulle mitään mielihyvää. En oikein tiedä, miten siihen pystyin. En sellaista tuskaa ja epätoivoa ole aiemmin kokenut. Onneksi pääsin suljetulle osastolle ja sähköhoitoon. Nyt olen kuin toinen ihminen, vaikka masennukseni on edelleen aika hankala.

Jos joku tapaisi minut nyt, hän ehkä voisikin tuomita minut laiskaksi, mikäli taustat eivät ole tiedossa. Jaksanhan nyt esimerkiksi tavata kavereitani ja tehdä kaikkea mukavaa melko usein. Niin hoidan itseäni parempaan kuntoon. Toipuminen on hidasta, pari kk ei riitä. Toivottavasti pari vuotta riittäisi. Oloni on tosi hauras ja mielialat vaihtelevat. Ikäviä asioita en nyt millään jaksaisi hoitaa. Voin ahdistua voimakkaasti tai menettää malttini mitättömistä asioista. Olen kai niin uupunut, etten pysty kontrolloimaan tunteitani ja niistä syntyviä reaktioita. Mutta yritän silloin tällöin esimerkisi siivota, tehdä ruokaa ja käydä kaupassa. Työelämään minusta ei nyt ole. Menetin työpaikkani sairastuttuani ja arvet ovat hirveän syvät. Ja mitä hyötyä minusta kenellekään työnantajalle olisi, kun pienet vastoinkäymiset keikuttavat venettäni niin pahasti, etten tiedä milloin taas päädyn suljetulle, teholle tai ruumishuoneelle? 

Itse olen kiltti ihmisinen, jotka opiskeli hampaat irvessä, vaikka masensi. Sitten siirryin työelämään ja sinnittelin siellä niin pitkään, että elämästä todella oli kadonnut kaikki valo ja parhaalta ratkaisulta tuntui oman elämänsä päättäminen. Onneksi epäonnistuin. Nyt olen vain lemuava raato. :( Olisinpa aikaisemmin tajunnut, että mt-ongelmiin on syytä suhtautua vakavasti. Sairastin yli 10 vuotta enkä hakenut apua ennen kuin oli ihan pakko ja olin lähellä sekoamispistettä, kun kärsin mm. vainoharhoista. Uskon kuitenkin toipuvani tästä vielä. Mutta mieleni on vaurioitunut ja saan varoa koko loppuikäni. Mt-ongelmani katsotaan elinikäiseksi vaivaksi. :(

Kotona makaamalla ei masennuksesta parane. Pitää aktiivisesti haastaa itseään ja kehittää omaa jaksamistaan. On varmasti turhauttavaa katsella, jos joku vain lusmuilee ja menee masennuksen taakse piiloon. Voihan tuosta yrittää masentuneen kanssa keskustella, mutta muutoksen ei voi tehdä kuin ihminen itse. 

[quote author="Vierailija" time="18.04.2014 klo 16:30"]

Laiskat päätyvät usein masentuneiksi. :) Kai se on ihan looginenkin tapahtumaketju.

Toki kaikki masentuneet eivät ole laiskoja. Kun sairastuu syöpään tai menettää lapsensa, niin kyllä saattaa silloin masennus toimeliaaseenkin tarttua.

[/quote]

Tässä mä olen samaa mieltä. Masennuksesta on tehty muotisairaus ja se ettei viitis tehdä elämälleen mitään on helpompi peittää masennusdiagnoosin alle. Erityisesti nuorten masentuneiden kohdalla ihmetyttää että jaksetaan kyllä pelata yökausia, syödään ja juodaan epäterveellisesti ja lihotaan ja sitten ollaan muka masentuneita kun  ei saada peukaloa p..stä.

Itse olen kärsinyt vuosikausia unettomuudesta, on kroonista sairautta, 4 keskenmenoa, saattanut molemmat vanhemmat hautaa, ollut taloudellisia vaikeuksia, avioero ja yksinhuoltajuus aikoinaan yms yms ja lekurin mukaan keskivaikea masennus - ilmeisen aiheesta. Silti olen aina halunnut hoitaa työni, perheeni ja elämäni niin hyvin kuiin mahdollista. Apua en ole saanut mistään, sairaslomia en em syistä koskaan vaan sinnittelen omin voimin.  Uskon yhä että jos ihmiset ottaisivat itseään niskasta kiinni ja lakkaisivat rypemästä itsesäälissä masennus vähenisi.

[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 17:24"][quote author="Vierailija" time="18.04.2014 klo 16:30"]

Laiskat päätyvät usein masentuneiksi. :) Kai se on ihan looginenkin tapahtumaketju.

Toki kaikki masentuneet eivät ole laiskoja. Kun sairastuu syöpään tai menettää lapsensa, niin kyllä saattaa silloin masennus toimeliaaseenkin tarttua.

[/quote]

Tässä mä olen samaa mieltä. Masennuksesta on tehty muotisairaus ja se ettei viitis tehdä elämälleen mitään on helpompi peittää masennusdiagnoosin alle. Erityisesti nuorten masentuneiden kohdalla ihmetyttää että jaksetaan kyllä pelata yökausia, syödään ja juodaan epäterveellisesti ja lihotaan ja sitten ollaan muka masentuneita kun  ei saada peukaloa p..stä.

Itse olen kärsinyt vuosikausia unettomuudesta, on kroonista sairautta, 4 keskenmenoa, saattanut molemmat vanhemmat hautaa, ollut taloudellisia vaikeuksia, avioero ja yksinhuoltajuus aikoinaan yms yms ja lekurin mukaan keskivaikea masennus - ilmeisen aiheesta. Silti olen aina halunnut hoitaa työni, perheeni ja elämäni niin hyvin kuiin mahdollista. Apua en ole saanut mistään, sairaslomia en em syistä koskaan vaan sinnittelen omin voimin.  Uskon yhä että jos ihmiset ottaisivat itseään niskasta kiinni ja lakkaisivat rypemästä itsesäälissä masennus vähenisi.

[/quote]

Niin ja mitä sitten tekisit jos se "masennuksesi" pahenisi niin pahaksi ettet pääsisi sängystä ylös?

ainakin monesti tulee mieleen että monilla "laiskoilla" on oikeasti joku mt-ongelma

Oisit jättänyt avautumatta...