"Jos et saa sitä ketä rakastat, rakasta sitä kenet saat." Totta?

Joopa joo. Naispuolisilla (ikisinkuilla) tuntuu olevan tapana ajatella, että kun elämänsä miehen tapaa ensi kerran, se tulee olla jotain erityistä, sellaista kuin elokuvissa. Itsensä arvostamisen vedetään överiksi- pidetään omaa itseään niin arvokkaana, että lähtökohtaisesti hyvin harvalla miehellä on lopulta oikeus tähän aarteeseen. Siinä 25+ ollaan niin herttuatarta, että voi nyrpistellä kun tuntematon mies tekee tuttavuutta.

Ei suhteessa oleminen sen "oikean" kanssa ole sitä, että toiseen on niin palavasti ihastunut jatkuvasti, että meinaa laskea alleen jännityksestä. 

Mielestäni ei ole mitään järkeä ummistaa silmiään ja olla antamatta mahdollisuutta tutustua sellaiselle joka on kiinnostunut. Kaikki ihmiset voivat yllättää.

Terveisin, entinen ikisinkkunainen

[quote author="Vierailija" time="16.04.2014 klo 19:30"]

[quote author="Vierailija" time="16.04.2014 klo 19:28"]

Onko tämä totta...?

[/quote]

Ei, vaan jotain lapsellista harlekiiniromantismia.

[/quote]

Ööh, eikö tuo ole nimenomaan harlekiiniromantismin täydellinen vastakohta? "Opi rakastamaan sitä, joka ei olekaan välttämättä se unelmien prinssi"?

Omassa kaveripiirissäni se, kuinka rakastuneita alussa ollaan oltu, ei näytä mitenkään korrreloivan suhteen kestävyyteen. Onnellisimmat (ulospäin) ja kestävimmät suhteet ovat vastuullisilla ihmisillä, jotka ovat toisilleen ystävällisiä ihan siinä arkipäivän elämässä, hankalinakin hetkinä ja kunnioittavat toisiaan. Totuus on, että jossain vaiheessa pitkää liittoa rakkaus loppuu, tai ainakaan sitä ei arjessa, omissa kriiseissään, puolison kriiseissä ja molempien muuttuessa ajan myötä aina tunnista. Ne, joilla se intohimoinen rakkaus on aina siinä kukoistamassa, ovat onnellinen vähemmistö.  Tällä vähemmistöllä on toki oikeus hehkuttaa onneaan, mutta minua korpeaa se, että monet heistä haluavat jotenkin mitätöidä sen toisten järjellä solmitun liiton onnen. Aivan kuin se ei olisi oikeaa onnea, että on saanut perheen, kumppanin, yhteisen elämän toisen ihmisen kanssa ja ne hyvät asiat mitä siitä seuraa. Asiat voi tehdä monella lailla, ja jokainen parisuhde vaatii työtä ja tahtoa.

Minä en ole elämässäni saanut mitään mistä olen hurjimmissa unelmissani unelmoinut. En lottovoittoa, en kivilinnaa omalla puutarhalla veden lähellä keskellä keskustaa, en omaa saarta Ibizalta, en jumalaista ulkonäköä, en Dalai Lamaa mun parhaaksi kaveriksi, en paikkaa maailmanpolitiikan huipulta enkä unelmieni työtä huippupalkalla. Miksi minä, aikuinen ihminen, kuvittelisin, että saisin unelmieni miehen, kun maailma ei selvästikään toimi niin? 

Terveisin ei ihan niin melkein Brad Pittin elämän rakkaus.

Kokeilin, ei toiminut. Pari vuotta yritin mut koko ajan kalvoi tunne, että mun ei kuuluisi olla suhteessa tän ihmisen kanssa enkä päässyt siitä eroon. Lopulta koko miehen kosketus alkoi ällöttää, kun en oikein alussakaan ollut kunnolla tuntenut vetoa häntä kohtaan.

Kai mä sitten oon prinssiä odottava ikisinkku, joka kuolee yksin (lemmikkikissat järsivät ruumiin). Mut en vaan pysty tuollaiseen itsepetokseen. Mitä tuossa voi vastata, kun toinen sanoo rakastavansa? "Oot säkin ihan kiva, tai ainakaan en parempaa saanut"? Toisaalta, enpä ole yhtään sellaistakaan miestä vielä tavannut, kenestä olisi tuntunut, että tässä se nyt on. Ehkä mut on tarkoitettu vaan olemaan yksin.

Edellinen kiteytti koko jutun: mieluummin yksin kuin ihmisen kanssa johon pitää "tyytyä". Ei ole reilua sille miehellekään, annan hänen mieluummin löytää jonkun jolle hän on se ykkösvaihtoehto.

[quote author="Vierailija" time="16.04.2014 klo 21:30"]

Kokeilin, ei toiminut. Pari vuotta yritin mut koko ajan kalvoi tunne, että mun ei kuuluisi olla suhteessa tän ihmisen kanssa enkä päässyt siitä eroon. Lopulta koko miehen kosketus alkoi ällöttää, kun en oikein alussakaan ollut kunnolla tuntenut vetoa häntä kohtaan.

Kai mä sitten oon prinssiä odottava ikisinkku, joka kuolee yksin (lemmikkikissat järsivät ruumiin). Mut en vaan pysty tuollaiseen itsepetokseen. Mitä tuossa voi vastata, kun toinen sanoo rakastavansa? "Oot säkin ihan kiva, tai ainakaan en parempaa saanut"? Toisaalta, enpä ole yhtään sellaistakaan miestä vielä tavannut, kenestä olisi tuntunut, että tässä se nyt on. Ehkä mut on tarkoitettu vaan olemaan yksin.

[/quote]

Eikö nyt voitaisi ajatella, että on olemassa ainakin kolmenlaisia kandidaatteja: 1 jalat alta, 2 ne joiden kanssa voi lähentyä, 3 pitkässäkin suhteessa vieraaksi jäävät.

Jos suostuu luopumaan ykkösvaatimuksesta, ei pidä päätellä erehtyneensä, jos on sitten yrittänyt kolmostyypin kanssa.

[quote author="Vierailija" time="17.04.2014 klo 00:21"][quote author="Vierailija" time="16.04.2014 klo 21:30"]

Kokeilin, ei toiminut. Pari vuotta yritin mut koko ajan kalvoi tunne, että mun ei kuuluisi olla suhteessa tän ihmisen kanssa enkä päässyt siitä eroon. Lopulta koko miehen kosketus alkoi ällöttää, kun en oikein alussakaan ollut kunnolla tuntenut vetoa häntä kohtaan.

Kai mä sitten oon prinssiä odottava ikisinkku, joka kuolee yksin (lemmikkikissat järsivät ruumiin). Mut en vaan pysty tuollaiseen itsepetokseen. Mitä tuossa voi vastata, kun toinen sanoo rakastavansa? "Oot säkin ihan kiva, tai ainakaan en parempaa saanut"? Toisaalta, enpä ole yhtään sellaistakaan miestä vielä tavannut, kenestä olisi tuntunut, että tässä se nyt on. Ehkä mut on tarkoitettu vaan olemaan yksin.

[/quote]

Eikö nyt voitaisi ajatella, että on olemassa ainakin kolmenlaisia kandidaatteja: 1 jalat alta, 2 ne joiden kanssa voi lähentyä, 3 pitkässäkin suhteessa vieraaksi jäävät.

Jos suostuu luopumaan ykkösvaatimuksesta, ei pidä päätellä erehtyneensä, jos on sitten yrittänyt kolmostyypin kanssa.

[/quote]

Mulla on kaikki olleet joko tuota kolmostyyppiä, tai ykkösiä, joissa on ollut niin pahoja "vikoja" (tyyliin toinen tahtoo ehdottomasti lapsia, toinen ei missään tapauksessa, tai pahaa päihdeongelmaa tms.) ettei yhteiseloa ole oidemmän päälle voinut harkitakaan.

Mistä erotan kakkoset ja kolmoset, muuten kuin tuhlaamalla pitkän ajan väkinäiseen kanssakäymiseen ihmisen kanssa, joka ei herätä spontaania kiinnostusta?

[quote author="Vierailija" time="16.04.2014 klo 19:55"]

Oma mottoni on älä rakasta ketään niin et joudu pettymään.

Toimii.komppaan! mulla sama motto ja hyvin toimii. elämä opettaa!

[/quote]

[quote author="Vierailija" time="17.04.2014 klo 00:49"]

[quote author="Vierailija" time="17.04.2014 klo 00:21"][quote author="Vierailija" time="16.04.2014 klo 21:30"]

Kokeilin, ei toiminut. Pari vuotta yritin mut koko ajan kalvoi tunne, että mun ei kuuluisi olla suhteessa tän ihmisen kanssa enkä päässyt siitä eroon. Lopulta koko miehen kosketus alkoi ällöttää, kun en oikein alussakaan ollut kunnolla tuntenut vetoa häntä kohtaan.

Kai mä sitten oon prinssiä odottava ikisinkku, joka kuolee yksin (lemmikkikissat järsivät ruumiin). Mut en vaan pysty tuollaiseen itsepetokseen. Mitä tuossa voi vastata, kun toinen sanoo rakastavansa? "Oot säkin ihan kiva, tai ainakaan en parempaa saanut"? Toisaalta, enpä ole yhtään sellaistakaan miestä vielä tavannut, kenestä olisi tuntunut, että tässä se nyt on. Ehkä mut on tarkoitettu vaan olemaan yksin.

[/quote]

Eikö nyt voitaisi ajatella, että on olemassa ainakin kolmenlaisia kandidaatteja: 1 jalat alta, 2 ne joiden kanssa voi lähentyä, 3 pitkässäkin suhteessa vieraaksi jäävät.

Jos suostuu luopumaan ykkösvaatimuksesta, ei pidä päätellä erehtyneensä, jos on sitten yrittänyt kolmostyypin kanssa.

[/quote]

Mulla on kaikki olleet joko tuota kolmostyyppiä, tai ykkösiä, joissa on ollut niin pahoja "vikoja" (tyyliin toinen tahtoo ehdottomasti lapsia, toinen ei missään tapauksessa, tai pahaa päihdeongelmaa tms.) ettei yhteiseloa ole oidemmän päälle voinut harkitakaan.

Mistä erotan kakkoset ja kolmoset, muuten kuin tuhlaamalla pitkän ajan väkinäiseen kanssakäymiseen ihmisen kanssa, joka ei herätä spontaania kiinnostusta?

[/quote]

Kai on olemassa sekin vaihtoehto, että sinä olet kolmostyyppiä? Aika moni nuorempana on, kun on vieras itselleenkin ja jumalattoman kärsimätön.

Tuo väkinäisyys on sanana jo aika paljonpuhuva. Kai nyt kuitenkin osaat kuvitella ihmisen, jonka kanssa on luonnikasta olla ja seksikin tyydyttää eikä toinen tule kerralla luetuksi loppuun, vaikka ei jalat alta lähtisikään? Että siis sitä kiinnostusta on monta astetta ja lajia - syttyvää ja sammuvaa.

Ja toisaalta, tuskin olen ainoa jolla on ihan tosissaan polvet meinanneet notkahtaa tyypin kanssa, jota en ilmoisna ikänä olisi sietänyt suhteessa.

[quote author="Vierailija" time="16.04.2014 klo 19:47"]

Ei koskaan noin, ei ikinä! Hyvin suuri osa ihmisistä ei saa sitä parasta jonka haluaisivat ja tyytyvät toiseen tai jopa kolmanteen.

Omalla kohdallani päätin aikanaan että jos en saa sitä kenet haluan niin mihinkään kakkosiin en tyydy.

Ja kävi niin tuli mies joka vei jalat alta, rakkaus, intohimo ja avioliitto on kestänyt parikymmentä vuotta, en voi muuta kuin olla onnellinen! Sanoisin kaikille muille, odota ja ota se joka vie ne jalat alta, miksi tyytyä kakkoseen!

[/quote]

Luuletko ihan oikeasti, että ihmiselle on tarkoitettu vain yksi, joka vie jalat alta.

Jotenkin tuntuu käsittämättömältä, että ihmiset vielä uskoo tuollaiseen höpötykseen.

hmm en ajattelisi tätä parisuhteen kannalta vaan enemmänkin esimerkiksi lapsen. Monilla on joku hullu kuvitelma, että lapsesta tulee juuri sellainen kuin he haluavat.  Totta osa on kiinni kasvatuksesta, mutta lapsi josta haluttiin lääkäri niin paljon, että aivan ahdistaa saattaa olla onnellisempi vapaana taiteilijana.  Tai poika jonka piti jatkaa sukua valitseekin kumppanikseen miehen.

[quote author="Vierailija" time="16.04.2014 klo 19:51"]

Kauanko pitää odottaa? Olen mieluummin sen kakkosvaihtoehdon kanssa ja saan lapset ja perhe-elämän kuin odotan kuusikymppiseksi jotain joka ei koskaan tulekaan. Eivät kaikki saa kokea jalat alta -suhdetta.

[/quote]

Pakko kommentoida heti tuoreeltaan. Tämä on niin totta. Kolmekymppiseksi odotin (sinä aikana ihastuin kolme kertaa), sitten tuli yksi joka "otti" minut. Pikku hiljaa ihastuin ja rakastuin, sitten hän hylkäsi minut. Nyt olen kyynistynyt niin, että haluan pelkän panopuun ja julkisivun, muuhun en enää kykene enkä välitä.

Sinulle 31 en luule mutta näin on käynyt joten tiedän kohdallani! Mutta en väitä etteikö jokaiselle löytyisi jostain useampiakin jalat alta vieviä miehiä ja vielä kun tunne on molemminpuolinen. Ole avoin ja anna tunteen viedä hieman järjenkin ääntä kuunnellen, kyllä se onnistuu muiltakin. Oma tarinani on aivan uskomaton kuin elokuvasta, yhtään tylsää päivää ei ole nähty! Hienoja voi tapahtua! Hyvä puoli on sekin eikä vähäinen, kun intohimo kestää seksikin sujuu näin monen vuoden jälkeenkin, eikä ole tarvetta ollut vieraissa käydä. Ei ole minun asiani moittia jos joku tyytyy vähempään, jokainen päättää itse mitä haluaa.

[quote author="Vierailija" time="17.04.2014 klo 02:37"]

[quote author="Vierailija" time="17.04.2014 klo 00:49"]

[quote author="Vierailija" time="17.04.2014 klo 00:21"][quote author="Vierailija" time="16.04.2014 klo 21:30"]

Kokeilin, ei toiminut. Pari vuotta yritin mut koko ajan kalvoi tunne, että mun ei kuuluisi olla suhteessa tän ihmisen kanssa enkä päässyt siitä eroon. Lopulta koko miehen kosketus alkoi ällöttää, kun en oikein alussakaan ollut kunnolla tuntenut vetoa häntä kohtaan.

Kai mä sitten oon prinssiä odottava ikisinkku, joka kuolee yksin (lemmikkikissat järsivät ruumiin). Mut en vaan pysty tuollaiseen itsepetokseen. Mitä tuossa voi vastata, kun toinen sanoo rakastavansa? "Oot säkin ihan kiva, tai ainakaan en parempaa saanut"? Toisaalta, enpä ole yhtään sellaistakaan miestä vielä tavannut, kenestä olisi tuntunut, että tässä se nyt on. Ehkä mut on tarkoitettu vaan olemaan yksin.

[/quote]

Eikö nyt voitaisi ajatella, että on olemassa ainakin kolmenlaisia kandidaatteja: 1 jalat alta, 2 ne joiden kanssa voi lähentyä, 3 pitkässäkin suhteessa vieraaksi jäävät.

Jos suostuu luopumaan ykkösvaatimuksesta, ei pidä päätellä erehtyneensä, jos on sitten yrittänyt kolmostyypin kanssa.

[/quote]

Mulla on kaikki olleet joko tuota kolmostyyppiä, tai ykkösiä, joissa on ollut niin pahoja "vikoja" (tyyliin toinen tahtoo ehdottomasti lapsia, toinen ei missään tapauksessa, tai pahaa päihdeongelmaa tms.) ettei yhteiseloa ole oidemmän päälle voinut harkitakaan.

Mistä erotan kakkoset ja kolmoset, muuten kuin tuhlaamalla pitkän ajan väkinäiseen kanssakäymiseen ihmisen kanssa, joka ei herätä spontaania kiinnostusta?

[/quote]

Kai on olemassa sekin vaihtoehto, että sinä olet kolmostyyppiä? Aika moni nuorempana on, kun on vieras itselleenkin ja jumalattoman kärsimätön.

Tuo väkinäisyys on sanana jo aika paljonpuhuva. Kai nyt kuitenkin osaat kuvitella ihmisen, jonka kanssa on luonnikasta olla ja seksikin tyydyttää eikä toinen tule kerralla luetuksi loppuun, vaikka ei jalat alta lähtisikään? Että siis sitä kiinnostusta on monta astetta ja lajia - syttyvää ja sammuvaa.

Ja toisaalta, tuskin olen ainoa jolla on ihan tosissaan polvet meinanneet notkahtaa tyypin kanssa, jota en ilmoisna ikänä olisi sietänyt suhteessa.

[/quote]

Osaan kuvitella, mutta eipä ole tuollaisia kohdalle sattunut. Tuntuu, että kaikkien kanssa on jotenkin väkinäistä eikä se mihinkään helpotu vaikka tuntisi miten kauan. Oon viimeisen 15 vuoden aikana tutustunut 2 ihmiseen, joiden kanssa on oikeasti luonnikasta ja antoisaa vielä vuosien tuntemisen jälkeenkin - he ovat 2 parasta ystävääni, toinen heistäkin on nainen.

Ainoa tapa välttää tuo väkinäisyys ja saada ihmisten seurasta irti jotain, tuntuu olevan jalat alta -hullaantuminen, joka johtaa seksin kautta syntyvään yhteyteen. Mut jostain syystä näitä tapahtuu juurikin niiden tyyppien kanssa, joiden kanssa on mahdotonta elää eikä välttämättä ole yhtään mitään muuta yhteistä. Noiden tyyppien kanssa, joiden kanssa ei mitään kummempaa kemiaa tai vetovoimaa tunnu alussakaan (eli juuri sitä jalat alta -tunnetta), seksi voi olla kyllä teknisesti tyydyttävää, mutta sekin pysyy suhteen loppuun asti jotenkin väkinäisenä. Voin kyllä haluta seksiä ja siitä ihan nauttiakin, kivaahan se on, mut en halua sitä mitenkään erityisesti juuri tämän ihmisen kanssa, joskus jopa joudun ajattelemaan ihan muita siinä samalla. Vaikka siis kumppani olisi ihan hyvännäköinen, huomaavainen ja kivakin.

En tiedä, miksi tämä on näin vaikeaa.

[quote author="Vierailija" time="17.04.2014 klo 08:49"]Sinulle 31 en luule mutta näin on käynyt joten tiedän kohdallani! Mutta en väitä etteikö jokaiselle löytyisi jostain useampiakin jalat alta vieviä miehiä ja vielä kun tunne on molemminpuolinen. Ole avoin ja anna tunteen viedä hieman järjenkin ääntä kuunnellen, kyllä se onnistuu muiltakin. Oma tarinani on aivan uskomaton kuin elokuvasta, yhtään tylsää päivää ei ole nähty! Hienoja voi tapahtua! Hyvä puoli on sekin eikä vähäinen, kun intohimo kestää seksikin sujuu näin monen vuoden jälkeenkin, eikä ole tarvetta ollut vieraissa käydä. Ei ole minun asiani moittia jos joku tyytyy vähempään, jokainen päättää itse mitä haluaa.

[/quote] kyllä minulla on hyvä elämä. Mutta romanttiset harlekiinijutut ei ole koskaan napanneet. Pari kertaa seukjasin jalat alta vievän rakkauden kanssa, kunnes tajusin, että rakkaus ei riitä jos ei ole samat arvot. Mieheksi otin sellaisen, kenellä on samat arvot ja vuosien varrella olen oppinut arvostamaan ja rakastamaan häntä enemmän ja enemmän. Ensi kesänä 22 v. Hääpäivä

Olen ollut kerran silmittömästi rakastunut ja kerran sitten paljon hillitymmin. Tämä hillitymmin alkanut suhde on noin miljoona kertaa parempi. En kaipaa sitä hullaantumista ollenkaan. Se sai minut käyttäytymään todella typerästi.

Mulle tuo jalat alta-tunne on syntynyt juuri sellaisen ihmisen kanssa joka ajattelee samalla tavalla kanssani ja jolla on lähes samat elämän arvot kuin minulla. Tai oikeastaan samat arvot, ne vain ilmenevät hieman eri tavalla.

Olemme nyt jonkun vuoden yhteistä elämää eläneet enkä edelleenkään näe muita miehiä. Jos joskus eroaisimme minun olisi hyvin vaikea alkaa suhteeseen jonkun toisen kanssa, kaipaisin aina tätä nykyistä miestä. Ennen tätä suhdetta löysin jokaisesta tapaamastani miehestä jonkin piirteen, tavan tai eleen josta toesin että tuo tulisi ärsyttämään pidemmän päälle... nykyisessä ei ole vieläkään yhtään sellaista asiaa joka ärsyttäisi vähänkään.

My ideal weight is Benedict Cumberbatch on top of me. Ja kun ei se Benny nyt varmaan ihan heti kuitenkaan ole meitsin ovikelloo soittamassa ja petiin änkeemässä, niin täytyy tyytyä näihin kakkosvaihtoehtoihin.

Mä luulen, et mä tulen olemaan kuin se Veturi-näytelmän nainen. Todellinen elämä on siellä mielikuvitusmaailmassa ja sitten siinä sivussa naidaan järkevästi kunnianhimoinen ja potentiaalia omaava heppu ja tehdään sille lapsi tai kaksikin, mut oikein ja antoisin elämä on siellä omassa päänupissa.

Juu, ja tossa näytelmässähän se nainen esitettiin säälittävänä hassakkeena, jonka  elämä oli sellaista semielämää. Mut mä voisin jo nyt ihan hyvin hypätä elämään tietokoneeseen virtuaalimaailmaan. Siellä mä voisin luoda itselleni juuri sellaisen miehen kuin haluan, sellaisen Benny-kloonin. Oon syntynyt väärään aikaan, mut ehkä mä ehdin vielä - onhan ennustettu et noin 30 vuodessa tuollainen virtuaalimaailma voisi olla totta.

Aloituksen sitaatti on minusta ensinnäkin alentava ja toiseksi kuuluu vääristyneen "se oikea" -ajattelun piiriin. Tässä siis "se oikea" olisi se jota "rakastaa" mutta "ei saa". Eihän tosielämä ole noin mustavalkoista. Jonkun aikaa sitä on rakastunut johonkin ihmiseen, ja jos siinä ihan alkuvaiheessa jo suhde katkeaa, saattaa tietysti jäädä sellainen tunne että on menettänyt paljonkin - kun normaali ja väistämätön arkipäiväistyminen ei ollut ehtinyt vielä tapahtua. Tämähän on kuitenkin harha. Sekään henkilö ei pidemmän päälle olisi ollut täydellinen kumppani, ja koska ero kerran tuli, on paljonkin syytä uskoa että suhde ei olisi toiminut. Kun jostain syystähän se ero tuli.

On paljon ihmisiä, joita voi rakastaa eri tavoin, kukin suhde on omanlaisensa, ja kaikissa näissä suhteissa on myös se mahdollisuus että menee bänks. Ei ole mitään syytä kategorisoida ihmisiä ja suhteita niin, että olisi joku ooh aah täydellinen jota "ei saa" ja sitten joku hiirenharmaa epätäydellinen, jonka saat kun nyt itsekin olet vähän huono.