Miten pitkä aika on normaalia itkeä kuolleen koiransa perään?

Tunnen naisia, jotka itkee vielä kymmenen vuoden jälkeenkin...Päästään vialla ovat kaikki kyseiset muutenkin

Kyllä mä itkin mun koiran perään varmaan vuoden. Oli melkein 15 kun kuoli. Sain sen pienenä ala-asteelaisena ja kun se kuoli olinkin jo lähemmäs 30.

Se oli jotenkin ankkuri menneisyyteen ja lapsuuteen. Kun katsoin sitä näin sen mielessäni esim. Edesmenneen Vaarini sylissä tai isoisoäitini sängyllä vanhainkodissa. Tai näin mummoni terveenä viettämässä koiran kanssa aikaa, ennenkuin sairastui Alzheimeriin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun isä kuoli pari kuukautta sitten. Kuolema oli täysin odotettavissa, eikä tullut mitenkään yllätyksenä. Eiköhän olisi minunkin jo aika päästä yli!

Koira on läsnä ja rakastaa ehdoitta. Sen menetys voi tuntua kipeämmin kuin monen ihmisen. Saa surra ihan niin kauan kuin siltä tuntuu❤️

Ihmisen ja eläimen kuolemaa ei voi edes verrata toisiinsa. Et sitten isästäsi paljon välittänyt jos pystyt hänen kuolemaansa vertaamaan lemmikin kuolemaan. Kyllä minuakin on surettanut lemmikkieni kuolema, mutta se suru ei ole mitään verrattuna siihen mitä surua nyt tunnen kun nuori läheinen kuoli. Koiria saa uusia mutta ihmisiä ei.

Ei samanlaista lemmiäkään ole mahdollista saada. Samassa rodussakin yksilöt ovat aivan erilaisia persoonia. Jotkut koirat ovat kuin paita ja peppu omistajan kanssa ja joku voi olla vähemmän mukava lemmikki, vaikka sitä kohtelisi samoin kuin muita. Ihmisissä voi myös olla vähemmän mukavia ihmisiä. Ikävä kyllä oma läheinen voi olla väkivaltainen rikollinen tms. jolloin ei ehkä tule niin ikävä häntä kuin kainalossa kehrännyttä kissaa.

Mu koira varastettiin oikein uskontolahkoiset varasti ne oli naisia niin 15 vuotta sitten yli enkä toivu siitä , oli niin härskiä tekoa myös sen paperit vei . Oli rotukoira . Ihan rikollisia noissa hellarivapareissa ja moskeijajudet samaa budhapaskaa että huijaa varastaa.

Hamsterini kuoli 1,5 vuotta sitten ja vieläkin itken sen takia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun isä kuoli pari kuukautta sitten. Kuolema oli täysin odotettavissa, eikä tullut mitenkään yllätyksenä. Eiköhän olisi minunkin jo aika päästä yli!

Koira on läsnä ja rakastaa ehdoitta. Sen menetys voi tuntua kipeämmin kuin monen ihmisen. Saa surra ihan niin kauan kuin siltä tuntuu

 

Ihmisen ja eläimen kuolemaa ei voi edes verrata toisiinsa. Et sitten isästäsi paljon välittänyt jos pystyt hänen kuolemaansa vertaamaan lemmikin kuolemaan. Kyllä minuakin on surettanut lemmikkieni kuolema, mutta se suru ei ole mitään verrattuna siihen mitä surua nyt tunnen kun nuori läheinen kuoli. Koiria saa uusia mutta ihmisiä ei.

Tämä oli kyllä päivän kunnollinen aivopieru. Tosiasiassa sä et saa samaa ihmistä etkä koiraa takaisin. Toinen ei voi määritellä mikä tai kuka on kullekin tärkeä.

No minä itkin varmaan kissani perään ainakin 2 vuotta. Tai en siis itkenyt koko ajan, vaan jos tuli joku muisto mieleen, video tai aloin ajatella asiaa niin oli itkussa pidättelemistä. Mielestäni ymmärrettävää, sillä olin yksinäinen nuori, sain kissani 11 vuotiaana ja "kasvoin hänen kanssa yhdessä" läpi aikuisuuteen. Minulla ei ollut siis kavereita juuri koskaan, ainoastan hengailin kissani kanssa j a hän lohdutti minua ja juttelin hänelle. :') Nyt en enää itke jos näen hänen kuviaan tai videoitaan, mielen valtaa vain hyvät muistot kissani kanssa. <3 Mielestäni siis luonnollista ja normaalia.

2 minuuttia.

Itkee niin kauan kuin itkettää. Jos surusta tuntuu vaikealta toipua, voi vienosti ehdottaa uuden koiran hankintaa.

Ystäväni sanoi, että alkoholisoituneen, väkivaltaisen isän kuolema oli lähinnä helpotus. Viisaan, uskollisen koiran menetys puolestaan oli valtava isku.

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni sanoi, että alkoholisoituneen, väkivaltaisen isän kuolema oli lähinnä helpotus. Viisaan, uskollisen koiran menetys puolestaan oli valtava isku.

Sulla mitään ystäviä oo.

Kyllä lemmikkiään voi surra tosi kauan ja itkeäkin. Se on luonnollista, ja läheisen täytyy antaa surra niin kauan kuin surua riittää. Itku kuuluu suruprosessiin. Jos vallan arki jää hunnigolle, läheinen ei syö, peseydy tai liiku kotoa mihinkään, silloin voi olla kyseessä masennus ja läheinen tarvitsee apua. Mutta jos arki sujuu ja hän välillä itkee, ei ole minusta syytä huoleen.

Lemmikin menetys on iso isku. Lemmikki on ystävä ja perheenjäsen. Ole kanssakulkija ja tue tarvittaessa, mutta älä tuomitse. 

Mä olen tässä kohta kaksi kuukautta itkenyt, eikä surulle näy loppua. Ketään ihmistä en ole samalla tavalla surrut, mutta aniharva ihminen mua on niin paljon rakastanutkaan kuin koirani rakasti.

Vierailija kirjoitti:

Olen kenties tunteeton p*ska kun sanon tämän, mutta joo, 6kk on epäilyttävän pitkä aika pillittää lemmikin tähden. Siis, se on koira, tottakai se kuolee viimeistään noin 15-vuotiaana, ei voi tulla suurena yllätyksenä!

Ja kyllä, oli minullakin lapsuudenkodissa elukoita, joiden kuolemaa surin. Ehkä oari viikkoa.

Kyllä sen tietää jo pentua ottaessa, että se ei elä niin pitkään, kuin ihmiset. Etenkin jos koira on ainoa seuralainen, niin siihen muodostuu todella vahva tunneside. Kun joku on AINA paikalla 15 v. ja sitten katoaa fyysisesti ja henkisesti, niin se jättää ison ja pitkän surun. Koiraa saa surra niin pitkään kuin tarvitsee. Surua ja prosessia ei voi määritellä. Ikävä on kova vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

2019 vuodesta asti olen koiraani kaivannut. Itku tulee aina, kun alan sitä muistella. Oli ensimmäinen koirani ja edusti kaikkea sitä hyvää aikaa elämässäni, joka nyt on jäänyt taakse.

Kyllähän niitä vanhoja haukkuja muistelee lopun elämäänsä. Kannattaa hankkia uusi niin pääsee pahimmasta ahdistuksesta eroon.