Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miten kohottaa itsetuntoa, kun olen epäonnistunut uralla?
01.12.2020 |
Tilanne on siis sellainen, että olen aina ollut todella urakeskeinen ihminen. Minulla on ollut selvä suunnitelma urasta ja ammatista pienestä pitäen. Minusta tuntuu, että olen rakentanut itsetuntoni akateemisen ja ammatillisen menestymisen varaan. Ja nimenomaan tämän tietyn uran varaan. Nyt olen tajunnut, etten koskaan pääse haluamalleni uralle.
Olen jo 35-vuotias enkä ole menestynyt akateemisesti enkä ammatillisesti. Olen omasta mielestäni maailman turhimmassa toimistotyössä, joka minua ei kiinnosta ollenkaan millään tasolla. Palkkakin on peruspaskaa, joten siitäkään ei voi mitään riemua repiä. On työssä hyviäkin puolia, mutta ne ovat laiha lohtu.
Minulla on paljon hyvää elämässäni, kuten rakastava puoliso ja ihana lapsi. Olen aina keskittynyt ja asettanut kaikki toiveeni siihen unelmieni uraan, että en tavallaan saa puolisosta ja lapsesta sitä iloa ja onnea, jota minun pitäisi saada. Tiedän kyllä olevani heidän suhteensa onnekas ja rakastan heitä syvästi. Minulla on lisäksi kivoja harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita, joten elämä on teoriassa hyvää.
Mutta pidän itseäni ihan paskana. Olen epäonnistunut ja arvoton eikä elämälläni ole mitään merkitystä, koska en saavuta tavoitteitani. Elämäntilanne masentaa ja odotan kuolemaa, koska mitä väliä millään on.
Tiedän, että tunteeni ovat epäloogisia ja aika ikäviä. En anna perheelleni heidän ansaitsemaansa arvoa. Yritän muuttaa ajattelutapaani, mutta ajatukseni kiertyvät takaisin negatiivisuuteen useita kertoja päivässä. Miten saisin muutettua elämäntavoitteeni koskemaan perhettä? Miten on mahdollista vaihtaa se pohja, jolta itsetunto muodostuu, johonkin toiseen asiaan?
Kommentit (59)
Kokeile löytää joku muu elämän tarkoitus kuin ura.
Ajattelet hyvin materialistisesti. Laajenna elämänkatsomustasi esim . Meditoimalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ääh, suurin osa ihmisistä pettyy urahaaveisiin. Työ ei olekaan sitä mitä nuorena kuvitteli ja ura ei etenekään niin kuin haluaisi tms.
Jos nyt kuitenkin jotain vielä toivot (ja siihen on ihan hyvin aikaa) niin rupea hommiin. Opiskele lisää. Verkostoudu, vaihda työpaikkaa, pistä sivubisnes pystyyn, ala kirjoittamaan blogia. Brändää itsesi linkkarissa.
Summa summarum: tee jotain. Aloita heti. Suunta ei ole niin tärkeä, sitä voi muuttaa mutta tärkeintä on alkaa hommiin.
Jos taas et oikeasti jaksa tai ei ole aikaa / paukkuja yms. niin terapioi itseäsi ja ole sinut valintojesi kanssa. Jos nyt et tee asioita itsellesi selviksi niin katkeruus uhkaa.
Ongelma on siinä, että mä olen hyvä aloittamaan. Valitettavasti mun keskittymiskyky on ihan hanurista, niin että mun innostus kestää maksimissaan pari viikkoa. Mulla on todettu adhd, mutta tämä saattaa olla myös ihan vaan persoonallisuuskysymys. Olen siis aloittanut esimerkiksi blogin, mutta en jaksa kirjoitella siihen paria viikkoa kauempaa.
Olen kärsinyt tästä jo lapsesta asti ja tiedostan ongelman, mutta en ole löytänyt mitään keinoa muuttaa käyttäytymistäni. Kaikki lupaukset itselleni, järjelliset vakuuttelut ja muut ovat yhtä tyhjän kanssa.
ap
Kaikki ovat hyviä aloittamaan kun motivaatio on tapissa. On aivan normaalia jättää juttuja kesken. Hanki adhd lääkitys. Valitse sellainen tapa tehdä, joka sopii juuri sinulle. Etsi kaveri jonka kanssa tehdä.
Ole itsellesi armollinen: kaikkea ei pysty tekemään ja etenkään silloin kun on joku dg joka vaikuttaa nimenomaan omaan tapaan tehdä.
Ihminen pystyy kyllä muuttumaan. Yritä edetä hitaasti. Lue vaikka itsensäkehittämis kirjallisuutta, nappaa sieltä itsellesi sopivat jutut.
Tai sovi itsesi kanssa että pidät puolen vuoden tauon kaikesta. Mietit omat arvosi ja unelmasi uusiksi. Se mitä nuorena halusi, on keski-iässä usein muuttunut. Mikä on nyt sinulle se juttu. Anna aivojesi levätä.
Etsi itsellesi hyvä tapa relata / palautua. Rentoudu elämän suhteen. Jos ego huutaa että haluan menestyneen uran, niin pura tuo tarve palasiksi: miksi se on niin tärkeää? Mistä se tarve tulee? Sinusta sisältä vai menestyjien kulttuurista?
Lopeta itsesyyttely ja ala vähitellen kehittämään sitä puolta minkä nyt koet tärkeäksi. Monet väittelevät plus 50v. Tee itse valintasi ja ole samalla tietoinen siitä, mitä oikeasti haluat.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vähän (aika paljon..) samaa vikaa, mutta olen 99 % varma ettei se uralla menestyminen poistaisi arvottomuuden tunnetta.
Oletko itse tuntenut itsesi riittävän hyväksi esim lapsena ja nuorena ja yliopiston alussa, ja vasta urasuunnitelmien tähänastinen epäonni toi ne tunteet pintaan? Vai oliko sinulla niitä tuntemuksia jo valmiiksi ja olet ripustautunut siihen uskoon, että joku tyyliin Nobel-palkinto poistaisi ne tuntemukset? Oliko lapsuudessasi välittämisen ehtona saavutukset vai olitko itseksesi riittävän hyvä?
Olen ihan itse sitonut itseisarvoni ammatilliseen menestykseen, eli kotona on kyllä kannustettu opinnoissa ja oltu minusta ylpeitä, mutta mitään painostamista en ole kokenut. Minulle menestys koulussa on ollut todella tärkeää jo pienestä saakka. Muistan miten minua harmitti se, etten ala-asteella koskaan saanut stipendiä, koska joku oli aina minua parempi. Ne epäonnistumisen tunteet ovat kulkeneet kanssani läpi kaikkien opintojen, koska olen yleensä saanut aika huonoja arvosanoja. Olen jokaisen huonosti menneen tentin tai viime tingassa kirjoitetun esseen jälkeen luvannut parantavani tapani ensi kokeessa, mutta en ole ikinä onnistunut siinä. Nämä tunteet tulivat varmasti vielä voimakkaammin esille juuri nyt, koska valmistuin vähän aika sitten, ja minusta tuntuu, että tämä oli nyt sitten tässä. Nuorempana sitä pystyi ajattelemaan, että voin aloittaa uuden tutkinnon ja siinä minä sitten saavutan tavoitteeni ja olen hyvä. Nyt jos aloittaisin uuden tutkinnon, olisin jo yli 40 valmistuessani maisteriksi eikä siinä iässä enää aloiteta mitään mahtavaa akateemista uraa.
Olen muuten itsekin aika varma, ettei uralla onnistuminen poistaisi sitä pohjimmaista arvottomuuden tunnetta. Se on kuitenkin se ajattelutapa, jolla olen tätä käsitellyt, ja nyt yritän löytää jonkun paremman tavan käsitellä arvottomuutta. Jonkun helpommin toteutettavan. :D
Ap
AP! MUUTKIN OVAT! Kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan elämässä... itse olen 30v ja aika on mennyt eri opinahjojen ja töiden parissa. Lääkikseen hakemiseen "hukkaantui" useampikin vuosi. Kaikki ei pääse kaikkialle ei töissä, koulussa, joku saa haimasyövän nuorena ja kuolee. Älä turhaan huoli. Kukaan ei koskaan tiedä mitä kohtalo varaa kellekin.
Vierailija kirjoitti:
AP! MUUTKIN OVAT! Kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan elämässä... itse olen 30v ja aika on mennyt eri opinahjojen ja töiden parissa. Lääkikseen hakemiseen "hukkaantui" useampikin vuosi. Kaikki ei pääse kaikkialle ei töissä, koulussa, joku saa haimasyövän nuorena ja kuolee. Älä turhaan huoli. Kukaan ei koskaan tiedä mitä kohtalo varaa kellekin.
Itse tahtoisin nyt sen jonkin ihan sama minkä toimistotyön. Pilkun viilaaminen opintojen parissa ei ole tuonut mitään tyydystystä ja olen jättänyt asioita kesken, koska niin oli parempi. Toisaalta perus työ akateemisella taustallakin on ihan hauskaa. Eivät ne "hienot työt" aina niin ylivertaisia edes ole. toki palkkaa saattavat enempi maksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No. Hyvin harvaa menestynyttäkään ihmistä muistellaan kuoleman jälkeen hienoista saavutuksista. Sitä varten pitäisi olla kuuluisa. Nykyisten yritysjohtajien tms. kuollessakaan ei niiden uria kukaan muista, kun ovat olleet viimeiset 20-30 vuotta eläkkeellä. Nekrologia varten lapsenlapset yrittää muistella mitä se mummo oikein tekikään, eikös se pärjännyt ihan hyvin, ehkä löytyy joku vanha työkaveri joka elää pidempään ja muistaa jotain. Eli se siitä jollet nyt keksi koronalääkettä tai poista ilmastonmuutosta.
Sinun pitää mennä itseesi ja kysyä viisi kertaa miksi: mikä on tärkeää, miksi? Mikä on syy sille, miksi?
Sinulla taitaa olla myöhästynyt 30-kriisi, silloin ihminen yleensä tajuaa ettei elämä nyt niin kummallista ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vähän (aika paljon..) samaa vikaa, mutta olen 99 % varma ettei se uralla menestyminen poistaisi arvottomuuden tunnetta.
Oletko itse tuntenut itsesi riittävän hyväksi esim lapsena ja nuorena ja yliopiston alussa, ja vasta urasuunnitelmien tähänastinen epäonni toi ne tunteet pintaan? Vai oliko sinulla niitä tuntemuksia jo valmiiksi ja olet ripustautunut siihen uskoon, että joku tyyliin Nobel-palkinto poistaisi ne tuntemukset? Oliko lapsuudessasi välittämisen ehtona saavutukset vai olitko itseksesi riittävän hyvä?
Olen ihan itse sitonut itseisarvoni ammatilliseen menestykseen, eli kotona on kyllä kannustettu opinnoissa ja oltu minusta ylpeitä, mutta mitään painostamista en ole kokenut. Minulle menestys koulussa on ollut todella tärkeää jo pienestä saakka. Muistan miten minua harmitti se, etten ala-asteella koskaan saanut stipendiä, koska joku oli aina minua parempi. Ne epäonnistumisen tunteet ovat kulkeneet kanssani läpi kaikkien opintojen, koska olen yleensä saanut aika huonoja arvosanoja. Olen jokaisen huonosti menneen tentin tai viime tingassa kirjoitetun esseen jälkeen luvannut parantavani tapani ensi kokeessa, mutta en ole ikinä onnistunut siinä. Nämä tunteet tulivat varmasti vielä voimakkaammin esille juuri nyt, koska valmistuin vähän aika sitten, ja minusta tuntuu, että tämä oli nyt sitten tässä. Nuorempana sitä pystyi ajattelemaan, että voin aloittaa uuden tutkinnon ja siinä minä sitten saavutan tavoitteeni ja olen hyvä. Nyt jos aloittaisin uuden tutkinnon, olisin jo yli 40 valmistuessani maisteriksi eikä siinä iässä enää aloiteta mitään mahtavaa akateemista uraa.
Olen muuten itsekin aika varma, ettei uralla onnistuminen poistaisi sitä pohjimmaista arvottomuuden tunnetta. Se on kuitenkin se ajattelutapa, jolla olen tätä käsitellyt, ja nyt yritän löytää jonkun paremman tavan käsitellä arvottomuutta. Jonkun helpommin toteutettavan. :D
Ap
Oletko saanut mitään terapiaa tai muuta tuohon ADHD:hen? Itselläni on eräitä mt häiriöitä jotka aiheuttaa samankaltaisia oireita, ja ennen kuin sain hoitoa eli terapiaa joka auttoi myös noihin adhd tyyppisiin oireisiin, niin minullakin oli max keskinkertaiset arvosanat ja jätin varmaan joka toisen kurssin kesken. En esim saanut ekassa (kesken jääneessä of course) tutkinnossani koskaan yhtäkään vitosta, tässä toisessa olen saanut jo useamman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos haluat jättää jälkesi maailmaan, sinulla on siihen runsaasti aikaa. Yritä valita ensin yksi asia, jonka voit tehdä ja teet loppuun asti. Eivätkö opinnot pätevöitä mihinkään, mistä voisit ammentaa? Jotain tutkintoihisi liittyvää asiaa, josta voisit tuottaa sisältöä nettiin?
Vaihdoin 34-vuotiaana ammattia. Täydensin aiempaa tutkintoa ja pääsin työhön alalle, joka oikeasti kiinnosti ja sopi minulle. Aiempi ammattini oli muiden mielestä arvostetumpi kuin nykyinen, mutta "menestyminen" työssä olisi edellyttänyt toisenlaista persoonallisuutta ja luonnetta. Viisi vuotta räpiköin, jäin äitiysvapaalle ja mietin elämäni uusiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No. Hyvin harvaa menestynyttäkään ihmistä muistellaan kuoleman jälkeen hienoista saavutuksista. Sitä varten pitäisi olla kuuluisa. Nykyisten yritysjohtajien tms. kuollessakaan ei niiden uria kukaan muista, kun ovat olleet viimeiset 20-30 vuotta eläkkeellä. Nekrologia varten lapsenlapset yrittää muistella mitä se mummo oikein tekikään, eikös se pärjännyt ihan hyvin, ehkä löytyy joku vanha työkaveri joka elää pidempään ja muistaa jotain. Eli se siitä jollet nyt keksi koronalääkettä tai poista ilmastonmuutosta.
Sinun pitää mennä itseesi ja kysyä viisi kertaa miksi: mikä on tärkeää, miksi? Mikä on syy sille, miksi?
Sinulla taitaa olla myöhästynyt 30-kriisi, silloin ihminen yleensä tajuaa ettei elämä nyt niin kummallista ole.
No mä tajusin jo teininä, että elämä on arvotonta. Millään mitä mä nyt teen ei ole oikeasti mitään pitkän aikavälin merkitystä. Voin sanoa, ettei se ole mitään onnea tai valaistumista elämääni tuonut. Sen takia ehkä yritänkin löytää elämälleni jotain, josta minut muistetaan mahdollisimman kauan. Hyvänä perheenäitinä muistoni kuolee viimeistään lastenlasteni kuollessa. Albert Einsteininä muistoni säilyisi huomattavasti pidempään.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kokeile löytää joku muu elämän tarkoitus kuin ura.
Ajattelet hyvin materialistisesti. Laajenna elämänkatsomustasi esim . Meditoimalla.
Olen ajatellut, että usko olisi hyvä elämäntarkoitus. Kristinuskossa kuitenkin on kuolemanjälkeinen elämä, johon voisin tähdätä ja kristinuskossa on ihan hyvät elämänarvot muutenkin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile löytää joku muu elämän tarkoitus kuin ura.
Ajattelet hyvin materialistisesti. Laajenna elämänkatsomustasi esim . Meditoimalla.Olen ajatellut, että usko olisi hyvä elämäntarkoitus. Kristinuskossa kuitenkin on kuolemanjälkeinen elämä, johon voisin tähdätä ja kristinuskossa on ihan hyvät elämänarvot muutenkin.
Ap
Nyt täytyy kyllä sanoa, ettet vaikuta kovin vanhalta. En usko että olet äiti tai 35-vuotias. Tälläiset asiat on yleensä mietittynä jo nuorempana. Toki vaikea ikäkriisi voi sotkea pään, mutta pahasti vaikutat trollilta.
Heippa Ap.
Kuulostaa siltä, että koetat kohdistaa nyt huomion hieman väärään asiaan: itsetuntoon. Se on valitettavasti hieman muotijutuksi jäänyt käsite, jolla ei ole kamalasti merkitystä ihmisen elämässä. Täällä terapiaa suositeltiin ja siihen suuntaan minäkin sinua ohjaisin. Todennäköisesti hyötyisit myös tietoisuustaitojen harjoittelusta (mindfulness).
Voisit katsoa näitä kirjoja, ehkä niissä on jotain mikä sinua helpottaisi. Ensimmäiset kaksi pohjaavat hyväksymis- ja omistautumisterapiaan ja ovat melko samankaltaiset, Harris on klassikko ja Pietikäisen teos myöhempää kotimaista tuotantoa.
- Onnellisuusansa: Russ Harris
- Joustava mieli: Arto Pietikäinen
- Itsemyötätunto: Ronnie Grandell
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile löytää joku muu elämän tarkoitus kuin ura.
Ajattelet hyvin materialistisesti. Laajenna elämänkatsomustasi esim . Meditoimalla.Olen ajatellut, että usko olisi hyvä elämäntarkoitus. Kristinuskossa kuitenkin on kuolemanjälkeinen elämä, johon voisin tähdätä ja kristinuskossa on ihan hyvät elämänarvot muutenkin.
Ap
Nyt täytyy kyllä sanoa, ettet vaikuta kovin vanhalta. En usko että olet äiti tai 35-vuotias. Tälläiset asiat on yleensä mietittynä jo nuorempana. Toki vaikea ikäkriisi voi sotkea pään, mutta pahasti vaikutat trollilta.
No olen kyllä miettinyt niitä nuoresta lähtien, mutta eihän se tarkoita sitä, että niihin mitään selvyyttä saisi. Maailma näyttäisi vähän erilaiselta, jos kaikki päänsisäiset ongelmat ratkeaisivat sillä, että niitä vähän pohtii.
Mutta onhan se kiva vaikuttaa tosi nuorekkaalta... :D
Ap
ainu kirjoitti:
Heippa Ap.
Kuulostaa siltä, että koetat kohdistaa nyt huomion hieman väärään asiaan: itsetuntoon. Se on valitettavasti hieman muotijutuksi jäänyt käsite, jolla ei ole kamalasti merkitystä ihmisen elämässä. Täällä terapiaa suositeltiin ja siihen suuntaan minäkin sinua ohjaisin. Todennäköisesti hyötyisit myös tietoisuustaitojen harjoittelusta (mindfulness).
Voisit katsoa näitä kirjoja, ehkä niissä on jotain mikä sinua helpottaisi. Ensimmäiset kaksi pohjaavat hyväksymis- ja omistautumisterapiaan ja ovat melko samankaltaiset, Harris on klassikko ja Pietikäisen teos myöhempää kotimaista tuotantoa.
- Onnellisuusansa: Russ Harris
- Joustava mieli: Arto Pietikäinen- Itsemyötätunto: Ronnie Grandell
Minulla taitaa itseasiassa olla tuo Joustava mieli juuri lainassa kirjastosta. Tapani mukaan taisin lukea siitä johdannon ja jättää asian siihen, kun minulle tuli mielenkiintoisempia/kiireellisempiä asioita. Täytyykin yrittää panostaa sen lukemiseen. Ja kiitos muistakin kirjavinkeistä!
Olen kyllä etsinyt kaikenlaisia ohjeita netistä ja kirjoista, mutta niiden vinkit jäävät hyvin lyhytaikaisiksi ennen kuin palaan takaisin vanhoihin huonoihin tapoihin. Ja usein tuntuu, että ne vanhat tavat hyökkäävät vain entistä vahvempina takaisin sieltä jostain selän takaa. Olen esimerkiksi yrittänyt olla kiitollinen hyvistä asioista ja hyväksyä ärsyttävät asiat. Vähän aikaa se toimiikin, mutta sitten se negatiivisuus vaan iskee kahta kauhemmin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
ainu kirjoitti:
Heippa Ap.
Kuulostaa siltä, että koetat kohdistaa nyt huomion hieman väärään asiaan: itsetuntoon. Se on valitettavasti hieman muotijutuksi jäänyt käsite, jolla ei ole kamalasti merkitystä ihmisen elämässä. Täällä terapiaa suositeltiin ja siihen suuntaan minäkin sinua ohjaisin. Todennäköisesti hyötyisit myös tietoisuustaitojen harjoittelusta (mindfulness).
Voisit katsoa näitä kirjoja, ehkä niissä on jotain mikä sinua helpottaisi. Ensimmäiset kaksi pohjaavat hyväksymis- ja omistautumisterapiaan ja ovat melko samankaltaiset, Harris on klassikko ja Pietikäisen teos myöhempää kotimaista tuotantoa.
- Onnellisuusansa: Russ Harris
- Joustava mieli: Arto Pietikäinen- Itsemyötätunto: Ronnie Grandell
Minulla taitaa itseasiassa olla tuo Joustava mieli juuri lainassa kirjastosta. Tapani mukaan taisin lukea siitä johdannon ja jättää asian siihen, kun minulle tuli mielenkiintoisempia/kiireellisempiä asioita. Täytyykin yrittää panostaa sen lukemiseen. Ja kiitos muistakin kirjavinkeistä!
Olen kyllä etsinyt kaikenlaisia ohjeita netistä ja kirjoista, mutta niiden vinkit jäävät hyvin lyhytaikaisiksi ennen kuin palaan takaisin vanhoihin huonoihin tapoihin. Ja usein tuntuu, että ne vanhat tavat hyökkäävät vain entistä vahvempina takaisin sieltä jostain selän takaa. Olen esimerkiksi yrittänyt olla kiitollinen hyvistä asioista ja hyväksyä ärsyttävät asiat. Vähän aikaa se toimiikin, mutta sitten se negatiivisuus vaan iskee kahta kauhemmin.
Ap
Oletko käynyt missään terapiassa tai adhd kuntoutuksessa tai mitä näitä nyt on? Uskotko että itsetuntosi paranisi jos voisit olla sellainen, että kun on joku tentti tai deadline 2 kk päästä niin osaisit hoitaa tehtävän pikkuhiljaa eikä päivää ennen (jolloin ei ole ihme ettei arvosanat ja muut ole huippuja)?
Kuulostaa siltä, että tämä vaikuttaa työkykyysi tai potentiaalisesti uhkaa sitä, joten voit olla oikeutettu Kelan kuntoutuspsykoterapiaan. Yksikseen puurtaessa käy juuri helposti noin, että uudet jutut jäävät lyhytaikaisiksi kokeiluiksi - psykoterapiassa on jatkuvuutta ja tukea, josta varmaan hyöytyisit.
Ensihätään voisit hyötyä myös joistakin mielenterveystalon omahoito-ohjelmista: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito… (esim ahdistuksen omahoito & tyyni).
Kannattaa tehdä niitä harjoituksia myös kirjoista niin saat kokemuksia uusista taidoista.
Sellainen tulee vielä lisäksi mieleen, että julkisuudessa ei koskaan kuulla epäonnistujista. Tai jos kuullaan, niin kyse on sitten jostain todella pohjalla käyneestä henkilöstä. Ja samalla tavalla some ja kaikki muu rakentavat kuvaa, että kaikilla muilla menee suoraviivaisen hyvin ja he etenevät. Ei mene, eivät etene. Asiat junnaavat paikallaan, arki on tasaista ja sitä pitää sietää samalla kun taustalla yrittää tehdä töitä etenemisen eteen.
Se suoraviivainen eteneminen ja uralla menestyjän malli on harvinainen poikkeustilanne, ei automaatio. Menestystä voi olla sekin, että pärjää tarpeeksi hyvin. Mutta jokainen määrittää itse, että mikä on tarpeeksi - ja kannattaa miettiä sitä tarkemminkin kuin yksittäisen tittelin tai suoritteen kautta - mitä ihan kokonaisvaltaisesti haluaisit olla ammatillisesti ja osata?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile löytää joku muu elämän tarkoitus kuin ura.
Ajattelet hyvin materialistisesti. Laajenna elämänkatsomustasi esim . Meditoimalla.Olen ajatellut, että usko olisi hyvä elämäntarkoitus. Kristinuskossa kuitenkin on kuolemanjälkeinen elämä, johon voisin tähdätä ja kristinuskossa on ihan hyvät elämänarvot muutenkin.
Ap
Mä mietin jo aloitusta lukiessa, että tunnistan tuon kriisin, mulla se oli vähän eri asioista mutta pointti sama, en osannut arvostaa perhettäni, vaikka hemmetin hyvin järjellä TIESIN että se olisi kaiken arvostuksen ansainnut. Itse myös tunsin elämän merkityksettömäksi ja eniten turhauduin ja lopulta masennuin itseni äärellä, kun en kaikista ohjeista, terapioinnista ja jörjen äänestä huolimatta saamut itseäni tunteen tasolla tajuamaan ja arvostamaan pehmeitä arvoja ja saanut merkitystä elämään.
No, kun otit asian itse esille, niin uskallan kertoa että oikean merkityksen elämääni toi Jumala, Jeesus, usko.
Tajusin sen pitävän paikkaansa, että mikä on ihmiselle mahdotonta, on Jumalalle mahdollista.
Jumala pisti minut näkemään, että oma voimani ei riitä, mutta Hän pystyy siihen mihin itse en. Minä todentotta muutuin, asioissa joiden luulin olevan itselleni mahdotonta. Ei tullut ulkoista mainetta eikä mammonaa, mutta parempaa, arvostus perhettäni kohtaan, tunne siitä että itse olen srvokas juuri tällaisena kuin olen, ja elämässäni on taas merkitystä ja tarkoitus. Pysyvä sellainen, tätä ei hetkauta mikään, ei sairaudet, kriisit eikä edes kuolema, varsin lohdullista, se kallioperusta josta ponnistaa elämään.
Alue: Aihe vapaa
Mihin edes tarvitaan jotain itsetuntoa? Itse en mieti juuri koskaan itseäni ja elämääni, elän hetki kerrallaan vaan ja olen pääosin hyvin onnellinen. Ihan perusduunia it-alalla tehden, perheettömänä ja miehettömänä jne, vuokrakämpässä asuen. Mutta ei ole mitään tavoitteita ja on siis rauha tässä ja nyt.