Miten äidille omaa aikaa, kun lapsi on todella takertuva?

Eipä tuohon taida auttaa kuin aika. Kun lapsi kasvaa vähän isommaksi, hän alkaa viihtyä ilman äitiäkin. Ei se väkisin onnistu. Kärsivällisyyttä.

Voisiko se isä lähteä lapsen kanssa vaikka pihalle, ja siten saisit hetken omaa rauhaa? Pienestä se on aloitettava, että pikkuinen tottuu.

Kyllä maailmaan huutoa mahtuu.

Lapsi on kuitenkin esim. isänsä ja sisarensa kanssa eli todellinen perusturvallisuus ei ole uhattuna.

Isälle korvatulpat ja äiti teatteriin. Ei sitä montaa kertaa tarvitse tehdä, niin alkaa onnistua, tarpeeksi usein vain, että ei ehdi unohtua se edellinen ero äidistä.

Kyllä se oman mielenterveydenkin hoitaminen on tärkeää. Eli alat vaan totuttaa lasta olemaan välillä erossa sinusta. Lapselle on täysin turvallista jäädä kotiin isän ja siskon kanssa. Itse jaksat olla paljon paremmin lapsen kanssa, kun joskus saat hengähdystauon ja käyt vaikka ystävän luona kahvilla ilman lapsia.

Joo, siis kirjoitin ehkä vähän hassusti, mutta toki lapsi onkin isän kanssa. Isällä vaan on sellainen työ, että hän on todella paljon pois kotoa työmatkoilla tai sitten tulee niin myöhään, että lapset ovat jo nukkumassa. Sen takia olen käytännössä yh, koska huolehdin lapsista niin paljon yksin. Mun jaksamisen takia meillä oli tarkoitus ottaa lapsille hoitaja, jotta mä saisin harrastaa edes kerran viikossa jotain (nyt se ei useinkaan onnistu) ja jaksaisin sitten paremmin. Vaan eipä ole uskallettu ottaa hoitajaa, kun ei isovanhempienkaan kanssa voi lasta jättää.

ap

Et ole yh edes käytännössäkään vain sen takia että lasten isä on paljon pois työmatkojen takia.

[quote author="Vierailija" time="09.04.2014 klo 13:42"]Joo, siis kirjoitin ehkä vähän hassusti, mutta toki lapsi onkin isän kanssa. Isällä vaan on sellainen työ, että hän on todella paljon pois kotoa työmatkoilla tai sitten tulee niin myöhään, että lapset ovat jo nukkumassa. Sen takia olen käytännössä yh, koska huolehdin lapsista niin paljon yksin. Mun jaksamisen takia meillä oli tarkoitus ottaa lapsille hoitaja, jotta mä saisin harrastaa edes kerran viikossa jotain (nyt se ei useinkaan onnistu) ja jaksaisin sitten paremmin. Vaan eipä ole uskallettu ottaa hoitajaa, kun ei isovanhempienkaan kanssa voi lasta jättää.

ap

[/quote]

Ehdottakaa jollekin kaverille hoitamista, jos isovanhemmat ei jaksa.

Mä olen itse lapseton, niin kyllä mä jaksan huutoa kuunnella. Siskontyttöäkin hoidin välillä, kun kärsi koliikista. Ei se hiljaa ollut oikeastaan koskaan, mutta kyllä sen muutaman tunnin aina viikossa kesti kun tiesi, että saa lapsen vanhemmat nukuttua.

Eli jos mulle ystävä/sisko tms selittäisi avoimesti, että nyt on ns. eroahdistusta ja lapsi tulee karjumaan koko ajan, niin kyllä mä siihen suostuisin. Viinipullo toki voisi tulla tarpeen koettelemuksen jälkeen xD

Lapsi kyllä tottuu, kun vaan harjoittelette säännöllisesti. Eli hommaa luottolastenhoitaja, joka voi tulla joka viikko. Ekalla viikolla pyydä hoitajaa tulemaan jo paria päivää ennen menoasi, eli olet itse paikalla, kun hän tutustuu lapseen (ja lapsi häneen). Sitten seuraavana päivänä jätät hetkeksi lastenhoitajan kanssa ja sitten vaan alat käydä harrastuksesasi. Lapsi itkee varmasti ekat kerrat, mutta oppii pian luottamaan hoitajaan ja siihen, että äiti palaa takaisin.

[quote author="Vierailija" time="09.04.2014 klo 13:47"]

Lapsi kyllä tottuu, kun vaan harjoittelette säännöllisesti. Eli hommaa luottolastenhoitaja, joka voi tulla joka viikko. Ekalla viikolla pyydä hoitajaa tulemaan jo paria päivää ennen menoasi, eli olet itse paikalla, kun hän tutustuu lapseen (ja lapsi häneen). Sitten seuraavana päivänä jätät hetkeksi lastenhoitajan kanssa ja sitten vaan alat käydä harrastuksesasi. Lapsi itkee varmasti ekat kerrat, mutta oppii pian luottamaan hoitajaan ja siihen, että äiti palaa takaisin.

[/quote]

On yritetty tätä isovanhempien avulla. Eli tulevat hoitamaan lapsia, mutta silti pienempi vaan huutaa joka kerta koko ajan :( Mahtaisiko täysin tuntematon hoitaja toimia tämän paremmin?

ap

Niin ja kaverit, ne lapsettomat, ovat luvanneet hoitoapuaan, kunhan lapsi ei ole enää vaipoissa. Aikaisemmin eivät halua hoitaa. Lapsellisilla kavereilla on tarpeeksi omissa lapsissaankin, joten heitä ei voi vaivata. Toki asuvat kymmenien kilometrien päässäkin, joten kovin usein ei voisi kavereilta apua odottaakaan.

ap

Jätitkö pienen yksin kun se oli vauva?

Eipä siihen auta kuin aika ja harjoittelu. Lapsesi alkaa onneksi olla jo sen ikäinen, että piankin saattaa helpottaa.

Itselläni on suunnilleen saman ikäinen äitiin takertuja. Isän kanssa olemista on joutunut harjoittelemaan jo 10kk ikäisestä asti, kun palasin töihin silloin osa-aikaisesti, ja isän kanssa jääkin jo ihan mielellään, aluksi itkeskeli. Päiväkodissa on ollut nyt 4kk ajan osa-aikaisesti (1-3pv/viikko), ja tähän mennessä on ollut tasan yksi kerta, kun ei jäänyt itkemään. Hoitopäivät ovat kuitenkin viime aikoina jo menneet ihan kivasti, itkee vain siinä tilanteessa, kun lähden.

Itselläni on 2 isompaa lasta, jotka eivät ole koskaan olleet näin takertuvaisia. Lapset ovat yksilöitä, ei siihen välttämättä vaadita mitään traumaattista hylkäämiskokemusta vauvaiässä tai muuta vastaavaa.

[quote author="Vierailija" time="09.04.2014 klo 13:54"]

Jätitkö pienen yksin kun se oli vauva?

[/quote]

En ole jättänyt vaan ollut koko tämän ajan vain ja ainoastaan kotona lapsen kanssa. Vähän ehkä liikaakin. Pari kertaa olen käynyt ystävien kanssa syömässä ja lapsi oli isän ja siskon kanssa kotona sen aikaa.

Erilaisia ovat lapset todellakin, koska esikoinen ei ollut yhtään takertuva - päinvastoin.

ap

Jaksamista ap, ja kannustan rohkeasti aloittamaan säännöllisen harjoittelun, vaikkapa ulkopuolisen hoitajan avulla jos teillä on siihen mahis. Meillä on anssa takertuvainen pian 1v täyttävä pikkunen,tosin paljon pienempi vielä kuin sinun lapsesi, mutta voisin tämänhetkisen tilanteen perusteella hyvin kuvitella että tämä olisi tuossa iässä vielä samanlainen. Meilläkin tämä kuopus on paljon enemmän äitin perään kuin esikoinen. Muutaman kerran meiän tyttö (isompi myös paikalla, mikä on ollut ehdoton juttu) on ollut vähän aikaa isovanhemman tai tädin kanssa meillä kotona noin 1-2h. Ensimmäiset 2 kertaa oli tosi hankalia, mutta viimesin kerta näytti jo lupaavalta. Vielä jouluna pikkunen ei hyväksynyt edes isäänsä hoitajaksi jos olin poissa kotoa, koska on rauhottunut ainoastaan imettämällä. Tuttia ei ole huolinut lainkaan. Imetän edelleen, mutta toiveena lopetella lähikuukausina ja uskon/toivon että sitten helpottaa!

Meillä on ollut myös haasteena, että isovanhemmat eivät ole kovin hanakoita hoitamaan/olemaan avuksi, eikä olla oikein edes uskallettu pyytää, kun ollaan pelätty että pienetkin hoitohalun rippeet karisee jatkuvaan lapsen huutamiseen. Eikä se ole itellekään kiva lähteä, kun tietää että pikkunen itkee tolkuttomasti ja isovanhemmat ahdistuu jne. Vaan nyt tosiaan näyttää jo valosammalta, toivo elää.;)

Tsemppiä vielä kovasti!!

[quote author="Vierailija" time="09.04.2014 klo 13:09"]

Lapsi 1v8kk on ollut aina todella takertuva eikä muu hoitaja kuin äiti ole kelvannut hänelle. Haluaisin välillä omaakin aikaa enkä olla ihan koko ajan lapsen kanssa. Olemme yrittäneet jättää lasta isovanhemmille hoitoon, mutta seurauksena se, että lapsi huutaa aivan hysteerisenä tuntikausia, eli niin kauan, että tulen kotiin, eikä sellaista kukaan haluaisi kuunnella. Myös isänsä kanssa itkeskelee niin kauan, että tulen kotiin. Miten ihmeessä lapsen saisi jäämään muiden kuin äidin seuraan? Isosisko lapsella on, mutta sekään ei ole auttanut näissä tilanteissa.

[/quote]

Anteeksi nyt ap, mutta että alle parivuotinen on todella takertuva..? Se on normaalia. Mun tutun lapsi oli pentuna niin paljon hoidossa, että vilkutteli vaan vanhemmilleen kun ne lähtivät joka viikkoiselle ryyppylomalleen. Lapsi oli myös kiertopokaali jota esiteltiin. Kävivät ilman lasta reissuissa, mummot ja kummit hoiti. Ja jokaikinen vappu, uusi vuosi, juhannus yms. pyhät lapsi hoidossa. Mulla kävi sitä lasta sääli! Jos lapsesi on "takertuva" (pliis älä käytä tuota termiä..) niin se tarkoittaa että lapsesi tarvitsee läheisyyttäsi. On ehdottomasti lapsen perusturvan kannalta järkyttävää että muksut viedään hoitoon jokaisten kissanristiäisten takia, ja sitten brassaillaan kuinka reipas lapsi on. Valitettavasti jos se kiintymyssuhde syntyy ensimmäisen 3v aikana, ja jos sinä aikana lasta jatkuvasti riepotellaan kaikkialle ja yritetään vieroittaa vanhemmista, ne traumat säilyvät läpi elämän. Tämä on ihan tutkittua tietoa ja kaikkien halukkaiden saatavilla, joten turha tulla kenenkään sanomaan että teidän mattipekka ei ikävöinyt ja siitä tuli insinööri, kun se ei tarkoita etteikö niistä kasvaisi kunnon kansalaisia. Mutta se kiintymättömyys näkyy sitten vanhempana mm. parisuhteessa, unimaailmassa, pelkotiloissa ja selittämättöminä fobioina ja mahdollisena sitoutumiskammona. Eikä koskaan tiedosteta että se kaikki johtuu siitä, että vanhemmat vieroittivat lapsen väkisin. Ei kaksvuotiaan tarvitse eikä pidä ollakaan vielä itsenäinen toimija. Jos lasta riepotellaan ekat kaksi vuotta ihan vauvasta saakka niin tottakai se tottuu siihen että äiti ei välttämättä ole saatavilla.

Tämä taas saattaa tulla sitten myöhemmin esiin uhmana, kiukkukohtauksina tai teini-iässä. Alle kolmevuotiaana koetut traumat seuraavat mukana tiedostamattomina, ja niitä tulee KAIKILLE lapsille jotka väkisin vieroitetaan vanhemmistaan vain siksi että "äiti ei nyt jaksa enää halia, sähän oot jo vuoden vanha".

Tulihan se sieltä...

Mä jo ihmettelin, että miten tulee vain ihan fiksuja vastauksia, mutta olisihan se pitänyt tietää, että av ei koskaan petä ja sädekehällä varustettu kukkahattutäti ilman elämää on vain parin kirjaimen naputuksen päässä!

[quote author="Vierailija" time="09.04.2014 klo 14:43"]

Tulihan se sieltä...

Mä jo ihmettelin, että miten tulee vain ihan fiksuja vastauksia, mutta olisihan se pitänyt tietää, että av ei koskaan petä ja sädekehällä varustettu kukkahattutäti ilman elämää on vain parin kirjaimen naputuksen päässä!

[/quote]

Juu en ole kukkahattutäti. Olen kolmekymppinen nainen, opiskelen yliopistossa. psykologiaa. Mulla on 10 vuotias lapsi. Hoidin lasta ekat kolme vuotta kotona, ja oltiin yhdessä aina. Ai niin ja olin yksinhuoltaja kaiken päälle, lapsen isää ei kiinnostanut. Mä annoin ihan konkreettisesti kaiken aikani lapselleni silloin ja sitten menin kouluun kun lapsi aloitti tarhan kolmevuotiaana. Ihan lapsen oman kehityksen ehdoilla "vieroitin", eli kun lapsi osoitti merkkejä itsenäistymisestä, niin otin sen huomioon.

Lapsi oppi kävelemään 7kk ikäisenä, ja 9kk ikäisenä jo juoksi. Ja vaipoista oppi pois puoltoistavuotiaana, käveli itse pöntölle ja ilmaisi että kakka tulossa jne. Lapsi oli mulla mukana pankissa ja kaupoissa, ja meillä oli mahtavaa kahdestaan, käytiin satuseikkaluissa, ja tapahtumissa. Nautin joka hetkestä, eikä lapsi koskaan joutunut ikävöimään äitiä. Sitten nelivuotiaanajo  ilmoitti että haluaa mummolaan, ja sitten mentiin sinne.

Nykyisin on hirveän omatoiminen ja ihana lapsi, ja kaveripiiri hällä on laaja. Harrastaa intohimoisesti lajiaan ja kertaakaan ei ole sanonut että eipä jaksa mennä harrastuksiin. Meillä on rajoitettu nettiaika ja sekin valvotusti, ja joka ikinen päivä keskustellaan lapsen kanssa päivän asiosta ja mä vierailen koulullakin usein juttelemassa opettajan kanssa. Tunnen myös kaikkien lasten kavereitten (joiden luona käy) vanhemmat, ja tullaan hyvin juttuun.

Joten pahoittelut jos ei tee mieli kannustaa ap:ta samaan mihin suurin osa nuorista äideistä tuntuu kannustavan, että se lapsi pitäisi jotenkin vieroittaa äidistä. Se on väärin lasta kohtaan ja ehdottomasti pois myös äidiltä.

Mä voisin vaikka vannoa että niin kiinteää ja täydellistä äiti-lapsi suhdetta ei monella ole, mitä mulla ja tyttärelläni on. Ja kun lasta katsoo, ja kuuntelee mitä opettajansa hänestä puhuu ja kavereitten vanhemmat, niin ne vahvistavat käsitykseni. Mä olen äärettömän ylpeä mun tyttärestäni ja siitä että hänet esim. valittiin luokkansa hengenluojaksi ja kavreitten kesken parhaaksi kamuksi.

Mä olen ylpeä lapsestani, ja ehdottomasti ylpeä itsestäni että ymmärsin jo niin nuorena miten tärkeät ne ekat kolme vuotta ovat. Ne loivat sen pohjan jolla nyt ollaan. Vanhemmat vaan eivät ota nykyisin vastuuta mistään eikä älytä katsoa peiliin kun lapsi käyttäytyy hälyttävällä tavalla.

18 lisää vielä että en ole täydellinen ihminen, parisuhteessa mä en onnistu mutta äitinä mä olen hyvä. Sen uskallan sanoa. Ja lapseni saavutukset eivät tosiaankaan ole minun ANSIOTANI, mutta mä olen tehnyt kaikkeni että eväät on kotoa hyvät. Ja so far so good. :)