Mä oikeasti inhoan isääni

Minäkin inhoan omaani. Mutta se johtuu täysin hänen omista teoistaan ja minusta ihmisen ei tarvitse kunnioittaa kuin niitä ihmisiä, jotka ansaitsevat kunnioituksen. Pelkkä vanhemmuus ei siihen riitä. Vai pitäisikö esimerkiksi Josef Fritzlin tyttären kunniottaa häntä?

Mies, isä, joka pahoinpitelee lastaan niin fyysisesti kuin henkisesti ei mielestäni ole oikeutettu vaatimaan lapseltaan kunnioitusta häntä kohtaan.

Minäkin. On tosin jo kuollut, joten en voi enää sanoa tätä hänelle.

^ Kävitkö hautajaisissa?

Miten voi kunnioittaa ja arvostaa ihmistä, joka on täysin itsekeskeinen,  alistava, dominoiva, epäoikeudenmukainen? Joka ei osaa rakastaa, vaan kaikkeen liittyy valta, itsekkyys, omat intressit, hyväksynnän ansaitseminen. Lasta ei rakasteta omana itsenään, vaan lahjakkuuksien, koulumenestyksen, kauneuden ym. ulkoisen aseman mukaan.

MInäkin ihnhoan isääni; ensin pelkäsin häntä kaksikymmentä vuotta todella paljon, nyt kun en enää pelkää, inhoan. Hänen kanssaan ei voi keskustella mistään, koska kaikesta pitää olla samaa mieltä, hän ei arvosta kuin niitä lapsia joilla on akateeminen tutkinto ja hyvä asema työelämässä (esim, yksi sisaruksistani on menestynyt, rikas lääkäri), muut lapset ovat sitten hänen silmissään kuraa (vain keskiasteen koulutus jne).

Minä taas rakastan isääni, joka yritti parhaansa vaikka olikin aivan rikkinäinen ihminen.

Minun isäni on äidin tossun alla, suorastaan aivopesty ja ollut sitä aina. Ei koskaan pystynyt suojelemaan lapsiaan. Tutustuin oikeasti vasta n. 10 vuotta sitten, vaikka on asunut samassa taloudessa. Äiti esti lähes kaiken kommunikaation. Kännykän hankkimisen myötä häneen saattoi tutustua (siis soitella aikuisena). valitettvasti äiti manipuloi takaisin "valtapiiriinsä". Nyt tekee kaikenlaista jäynää äidin ohjelmoituna. En inhoa todellakaan mutta en kunnioita yhtään. Olen muuttunut välinpitämättömäksi. Kantakoon "ristinsä" loppuun saakka, vanhuudesta tulee yksinäinen.

Niin minäkin aiemmin, mutta en enää. 

Mä tuskin voin koskaan antaa isälleni anteeksi, pari kertaa olen sovintoa yrittänyt ja parhaimmillaan se on kestänyt noin kaksi tuntia. Molemmille parempi ettei olla missään tekemisissä.

Loppuun asti. Lapsena pelkäsin ja vanhempana halveksin, joskus säälin, mutta myötätuntoa en pystynyt tuntemaan. Niin makaa kuin petaa.

Narsisteihin pätee se vanha, kulunut sanonta: voit huijata jotakin ihmistä kaiken aikaa (äitini), kaikkia ihmisiä jonkun aikaa (muu perhe ja tuttavat), mutta et kaikkia ihmisiä kaiken aikaa. Eipä jäänyt ystäviä matkan varrelta hälle, katkeroitui ja loppuun saakka syytteli muita kaikesta mahdollisesta. Koskaan ei löytynyt itsestä mitään vikaa, vikaa, vikaa...

Niin mäkin

Minä myös!

Mä en voi ymmärtää, että kuinka voi vaatia kunnioitusta, jos kohtelee toista huonosti?

Itsellä taas inhoamisen kohteena äiti, syystäkin.

Vierailija kirjoitti:

Niin mäkin

Löytyykö muita

Sama täällä.

Toivon että tyttäreni rakastaa minua aina yhtä paljon kuin minä häntä ikuisesti, tekee hän elämässään tai elämällään mitä tahansa.

Minä inhoan molempia vanhempiani. Ihan syystä. Useimmat olisi jo katkaisseet välit kokonaan.